Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kivimäen Kivitaskun kuuluu päästä kisaamaan vuoden 2017 Finlandiasta.

Anni Kivimäki (s. 1980), armoitettu tarinankertoja, soi tarinalleen Kivitasku riittävän kypsymisajan. Häkellyttävän hieno ja koskettava, Finlandia-ehdokkaaksi kivunnut Kultarinta ilmestyi kolme vuotta sitten.  Kultarinnan innoittamana ostin Kivitaskun. Olen ostokseeni tyytyväinen.

Myös tässä teoksessa luonto on moniaistisesti läsnä. Anni Kivimäki on aivan erityisen hieno rospuuttokelien ja hyisen kalsean varhaiskevään luonnon kuvaaja. Lukiessa piti välillä kaivaa villasukat jalkaan!

Luonto on kirjailijalle subjekti. Erilaisia kielikuvia luonnosta aktiivina, tuntevana toimijana on kirjassa runsaasti.
Männyt saattavat olla kohteliaita, kivet umpimielisiä, kalliot yrmeitä.
Metsä heltyy ottamaan meidät lämpimästi vastaan; Aurinko ripottelee latvusraoista valoa; Huhtikuu oikoo jäseniään; Pakkanen on säikäyttänyt järven kuoreensa; Pihan männyissä hyörii päivänsydämen touhukas tuuli.

Minulla on suoranainen hinku paikantaa lukemani tarinat karttakirja sylissäni jonnekin. Kivitaskun Kivimäki on sijoittanut lähelle Mikkeliä, laivareitin, siis suuren vesistön varrelle.  Päätin sijoittaa tarinan Saimaan vesistön varrelle Savitaipaleelle. En ole siellä koskaan käynyt. Savitaipaleen Ruskiavuori on yksi niistä harvoista paikoista, joista on löydetty pallograniittia. Sillä on tärkeä osa Kivitaskun tarinassa. Kivitaskussa kivilaattoja moukaroidaan vankityövoimalla vuoresta.

Arvattavasti myös useimmilla tarinoiden henkilöillä on osin tai kokonaan todellinen historiallinen vastine, kuten välskärin taidot omaavalla kansatieteilijä William Lagerqvistilla, kirjailija Sergei Gelovani-Volkonskilla, pietarilaisen ruhtinas Logonovin palatsilla, lobotomialeikkauksia suorittaneella kirurgi Ingrid Airolalla sekä Mustasaaren sukuhistorian henkilöillä – kaikki muunneltuina ja kätkettyinä. Näin siis lukiessani uskoin.

Kivitaskussa Anni Kivimäki vie lukijan kolmelle aikakaudelle kolmella eri tarinallaan, joiden lukija arvaa solmiutuvan lopulta yhteen.  Niistä ensimmäisessä eletään vuosia 1959−1960. Lukioikäinen Helena haaveilee pääsystä Pääsiäissaarten rongorongo-taulujen hieroglyfien tutkijan työpariksi. Pääsiäissaarten arvoituksesta on tullut hänelle, eristäytyvälle ja epäsosiaaliselle nuorelle naiselle, pakkomielle.  Hän päätyy mielisairaalaan. Siellä hän joutuu petoksen uhriksi. Hänelle tehdään huumattuna ja nukutettuna aivoleikkaus, missä otsalohkon yhteys aivojen muuhun osaan katkaistaan. Sillä tuhotaan unelmat, toiveet ja intohimot. Lobotomia merkitsi Helenan aivojen ja minuuden luvatonta varastamista.

Toisessa, 1800-luvun puoliväliin sijoitetussa tarinassa venäläinen kirjailija ja aktivisti Sergei Gelovani-Volkonski on tuomittu tsaari Nikolai I:n arvostelusta teloitettavaksi. Miltä teloitushetken läheneminen tuntuu kuolemaantuomitusta: raahautuminen kahleissa mestauslavalle, tuleminen puetuksi valkoiseen kaapuun, pään sulkeminen umpihuppuun ja tuomitun sitominen tiukasti teloituspaaluun? Miltä tuntuu kuulla teloittajien saama komento? Entä laukaukset?

Laukaukset kajahtavat, mutta teloitus osoittautuu valeteloitukseksi. Tsaari on muuttanut tuomion elinikäiseksi pakkotyövankeudeksi. Sergei joutuu hitaasti laahautuvaan vankien jonoon matkalla Pietarista länteen, kaakkoiseen Suomeen kivilouhoksille. Kahleet hiertävät vaeltajain nahan ja lihojen läpi nilkkaluihin asti.  Louhoksella vankien tehtävänä on moukaroida harvinaisesta pallograniitista levyjä kuljetettavaksi proomuilla Pietariin ylhäisön palatsien seinien komistukseksi. Kivillä on näet silmät. Siksi kiveä kutsutaan silmäkiveksi.

Sergein työpariksi vaarallisessa kivilevyjen kuljetuksessa rinnettä alas järven rantaan määrätään pakkotyövanki, entinen maaorja Albert Stepanov. Miehille sattuu onnettomuus, missä kaatunut kuorma murskaa maaorjan, mutta myös Sergeiltä jalan. Sergei ilmoittaa kuitenkin itsensä kuolleeksi toverikseen ja omaksi nimekseen Albert Stepanovin. Hän onnistuu henkilöllisyytensä vaihtamisessa ja sen mukaan hän, raajarikkoutunut ja kampurajalaksi jäävä Sergei alkaa elämäänsä vankeudessa elää.

Sergei oli sivistynyt ja ylhäisten elämää likeltä maistanut mies, Albert oppimaton moukka. Eloonjäänyt on uudelta identiteetiltään kuitenkin Albert. Vammansa vuoksi hänet sijoitetaan töihin läheiseen maalaispaikkaan tarkoin pakenemista estävin ehdoin. Mihin hän, keppinsä avulla hitaasti kompuroiva, pakenisikaan. Vaikka paikka on köyhä, hän saa säällisesti puuronsa. Sen hänelle kiikuttaa joka päivä suurta myötätuntoa osoittava 12-vuotias, riu`un laiha, nopsajalkainen  Katinka.

Kolmannessa tarinassa eletään vuotta 2012. Nuori sydänvikainen Veka välttää menonsa kaupungissa sairaalaan ja ajaa bussilla maalle, perheen vanhaan kesäpaikkaan Riutanlahteen. On varhaiskevät, lumista, jäistä, kuollutta ja kylmää. Lukija pelkää Vekan tuupertuvan sydäriin millä hetkellä tahansa. Veka osoittautuu itsepintaiseksi erakoksi, joka haluaa selvitä, vaikka lähimpään ruokakauppaan on monta kilometriä ja kulkuvälineenä vanha pyörä. Hänessä on jotain Helenaa muistuttavaa.

Aivan yksin Veka ei kuitenkaan ole. Naapureissa asuvat lähinaapuri Reposaaren Olli ja hieman etäämmälläHonkaisen Emilia ja yhdessä samanikäinen kolmikko tutkii läheistä Soutajainvuorta. Sen kyljessä tiedetään olleen Venäjän vallan aikana kivilouhimo. Vaikka pallograniitti on loppunut, Honkaiset suunnittelevat avaavansa koristekivilouhimon. Olli suhtautuu vuoren pirstomiseen jyrkän kielteisesti. Mutta vuori ei ole hänen.

Naapurit ovat hyvä olla olemassa. Mutta sitten sisko Pike ilmoittaa tulensa vapuksi mökille vauvansa kanssa. Hän tulee ja jää. Juhannus lähestyy ja juhannuksenviettäjiksi ilmestyvät Norjasta myös sisarusten vanhemmat. Heistä äiti on Helena. Kahden erillisen tarinan välille on syntynyt säie.

Kivitasku on maaginen kirja. Neljän sadan sivun jälkeen aloin lukea sitä suurena rakkausromaanina, kertomuksena käsittämättömästä rakkaudesta.  Kun louhos loppuun käytettynä suljetaan ja vangit siirretään kaivamaan Saimaan kanavaa, Katinka, lapsi vasta, ilmestyy vankikentälle ja siitä lähtien, Albertin kielloista huolimatta, hän seuraa Albertia myöhemmin Pietariin. Tältä osin tarina muistuttaa Raskolnikovin pakkotyövankeudelle rakkaudessaan uhrautuvaa Sonjaa.

Katinka omistaa koko murrosikäisen tytön elämänsä Albertin vapauttamiseksi. Siinä hän tukeutuu mielisairaaseen ruhtinas Konstantin Lobonoviin, joka pitää pitkään Katinkaa hukkuneena tyttärenään Verana. Lobonoville rakentavat vangit palatsia Pietarissa, yhtenä heistä myös Albert.

Albert tuntee syvää huolta Katinkasta, mutta seksuaalisuus hänessä (Sergeissä) herää vasta, kun Katinka riisuutuu hänen edessään ja painautuu vasten. Katinka kuvaa ensimmäistä yötä:

Aamuyöllä olemme yhä valveilla. Albertin kädet kulkevat ihollani, tunnustelevat lihasten laakioita ja särmiä vatsassa, käsivarsissa, reisissä ja pohkeissa. Minä muutun kauniiksi.
Hän ei puhu mitään, makaa vain vierelläni ja antaa kättensä nähdä kaikki kukkulat jotka olen kavunnut, pitkät rannat jotka olen vaeltanut, suot joiden yli olen tarponut, viidat joiden läpi olen tunkeutunut. Jos hän jotain luuli, hän luuli löytävänsä rääsyjen alta hintelän sisäpiian, kelmeän nahan, ikkunain pesusta jäykistyneen niskan ja luuttuamisen köyristämän selän. Mutta ruumiini kaarteet johdattavatkin avaraan maailmaan, jossa hän ei ole Soutajainvuoren jälkeen käynyt.

Anni Kytömäki kuvaa upeasti Katinkan vuosienmittaisia uhrautuvia, mutta päämäärätietoisia ponnisteluja Albertin vapauttamiseksi.  Hän onnistuu. He lähtevät taivaltamaan kohti Suomea. Mutta Katinkaan on pesiytynyt horkka, joka osoittaa voimaansa raskauden edistyessä. Katinka jaksaa synnyttää pojan, Eeroksi nimetyn, mutta sitten kuoleman ote kiristyy.

Häntä pidetään kalmona silloin, kun äiti kuljetuttaa tyttönsä Soutajainvuorelle ja hokee loveenlankeamisen palautussanoja, niitä joilla Katinkaa kutsutaan takaisin manalan mailta. Mutta äiti ei muista viimeisiä rivejä, eikä Katinka enää kuule. Kuluu vuosia, ennen kuin lastaan rakastava äiti myöntää, ettei Katinka enää palaa. Hänen luittensa päälle on kasvanut mänty.

Nykyajassa Veka, oikealta nimeltään Vera, yrittää solmita menneisyyden lankoja yhteen. 1900-luvun puolelle yli 90-vuotiaaksi elänyt Albert on hänen isoäitinsä Kertun Eero-isän isä, siis kantaisä neljän sukupolven takaa. Mummin Eero-isä on kauan sitten muuttanut Kanadan ”kultamaille” aloittamaan uuden elämän. Riutanlahden hautausmaan vanhat hautakivet ja mökistä löytynyt ikivanha valokuva kertovat tarinaa menneisyydestä niille, jotka osaavat tarinoita lukea. Veka opettelee.

Kivitaskun tärkeä juonne on peräänantamattomuus ja sitkeä kestävyys, myös uskomaton itseen kohdistuva kurinalaisuus. Sen murentaja on salaperäinen Sonja, kuvitteellinen kiusaaja, jota Veka karistaa välillä väkivaltaisestikin kannoiltaan. Mutta lukija ei saa tietää, miksi Veka menee lopulta järveen. Useimpien mielestä hän, hyvä uimari, hukkui. Mutta äiti-Helena ja Veka tietävät, että ”järven pohjasta avautuu reitti toiseen maailmaan”.

Kivitaskussa ihminen kytkeytyy luontoon myyttien, uskomusten ja historian sitein. Kun Soutajainvuoren pyhiä kallioita moukaroidaan ja räjäytetään, se on väkivaltainen teko vuorelle samalla tavalla kuin lobotomia oli Helenan aivoille. Rinnastus on ilmeinen. Museoviraston väliaikainen louhintakielto voi väkivaltaa viivyttää, muttei estää lopullisesti.

Pidän selvänä, että Kivitasku kisaa Finlandia-palkinnosta.

Anni Kivimäki: Kivitasku. Gummerus 2017, 648 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Anni Kytömäki: Kivitasku

  1. Kati Smith sanoo:

    Korjaatko loppuun kirjan oikean nimen Anni Kytömäki ”Kivitasku” , ei Anni Kivimäki ”Kivirinta”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s