Martti Laine: Kuilu

Kuilu laajeni lukemisen myötä yksilön tragediasta ihmisyyden tragediaksi.

Maailmassa on yhtä monta murhenäytelmää kuin on ihmistäkin, uskoo Martti Laineen romaanin Kuilu (1937) päähenkilö, elämän kolhima Unto Kamara. Hänen oma murhenäytelmänsä on kuin tähtiin kirjoitettu, kohtalonomainen, inhimillisen tahdonvallan ulottumattomissa.

Kohtalonomaisuutta lisää tarinan alussa romaninaisen synkkä povaus nuorukaiselle tämän junamatkalla Helsinkiin, ”helvettiinsä”. Kuilun filosofiaksi kuoriutuu aatteeton irrallisuus ja pohjaton pettymys ihmisyyteen.

Kuilu, Kertomus eräästä ihmiskohtalosta on uskomattoman hieno löydös Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -valikkoon. Tuskin edes himolukijat tuntevat enää tätä kahdeksan vuosikymmentä sitten ilmestynyttä ultrasynkin sävyin kirjoitettua teosta. Mistäpä se olisi käsiin osunutkaan! Itse onnistuin saamaan sen varastolainana, lähikirjaston tekemänä kaukolainana. Ylä-Savoon nopsasti saapunut laitos kantoi Porin kaupunginkirjaston/ Satakunnan maakuntakirjaston leimoja.  Tuli siis Suomen toiselta laidalta.

Martti Laineen (1909−1993) kirjailijaurassa on kaksi omalaatuista piirrettä. Ensimmäinen niistä on hänen varhaisromaaninsa Kuilu herättämä kohu, koska se käsitteli koettelemuksena vielä tuoretta kansalaissotaa, valkoisten julmuutta ja moraalittomuutta sekä vankileirien kurjuutta. Toinen erikoislaatuinen piirre oli kirjailijan myöhempi kansainvälinen suosio yhden teoksen, Neljännen nikaman, ansiosta.

Kuilun luoma kuva valkoisista upseereista soveltui huonosti 1930-luvun oikeistolaiseen ilmapiiriin vallankin, kun romaanissa on myös toinen, vielä arempi upseereihin vihjaava juonne, homoseksualismi. Se on kuvattu fyysistä väkivaltaa piilotetummin. Vankileirin valkoinen esikuntaupseeri suo Kamaralle ensin vanhan haavan puhdistuksen ja sitomisen, sitten peseytymisen ja puhtaat vaatteet ”pieniä velvollisuuksia” vastaan – eikä vanki koe enää samaa näläntuskaa kuin leirillä viruvat ja menehtyvät toverinsa. Näin punavanki Unto Kamara kuvaa jälkikäteen esikuntaupseeria:
”Voi olla, että hänen tarkoitusperänsä oli oikea, mutta se oli joka tapauksessa evästetty liian suurilla sivupyyteillä. Hän hankki minulle orjapalvelijan oikeudet, mutta orjattaren velvollisuudet. Hän teki elämäni entistäkin pirstoutuneemmaksi, hän opetti minut inhoamaan ihmistä, vihaamaan elämää sen kaikissa ilmenemismuodoissa.”

Kuohunnan seurauksena Laine piti usean vuoden tauon ja muutti sotavuosina kirjailijanimensä paremmin tuntemaksemme Martti Larniksi. Tällä nimellä häneltä ilmestyi vuonna 1957 satiirinen romaani Neljäs nikama eli veijari vastoin tahtoaan, jolla hän tuli tunnetummaksi ulkomailla kuin Suomessa. Neljäs nikama käännettiin 20 kielelle. Neuvostoliitossa ja muissa itäblogin maissa se oli megasuosittu Yhdysvaltoja irvailevan satiirisen sisältönsä vuoksi. Larnin väitetään olleen Neuvostoliitossa Urho Kekkostakin tunnetumpi suomalainen.

Valkoisten upseereiden moraali sisällisodassa ja homoseksualismi olivat tabuja aiheita nostamaan Martti Laineen Kuilusta 1930-luvun lopun kirjallisen kuohunnan.

Jos satiiri oli Laineen tyylilaji 1950-luvulta lähtien, Kuilu on siitä kaukana. Se on nihilististä mustaa proosaa, nuoren miehen synkkääkin synkempi itsetilitys. Miltei koko tarinan mitassa päähenkilön pää kuhisee vihaa, katkeruutta, itsesääliä, yksinäisyyttä, itseinhoa, vastenmielisyyttä naisia kohtaan ja naisten pelkoa, kauhunsekaista kammoa, painajaisia, ahdistusta ja mielen järkkymistä; kaikkea sitä, minkä varaan joutuessaan ihmisyhteisöt ja yhteiskunnat sortuisivat. Jos tarinan päähenkilö haltioituu, se on pidäkkeetöntä ja päätyy onnettomuuteen.

Kuilu on lähes koko mitassaan päähenkilön, murhasta tuomitun kuritushuonevanki Unto Kamaran vahakantiseen vihkoon kirjoittama oman nuoren elämän tilitys Turmio ja hurmio. Laine kaavaili aluksi kirjansa nimeksi Skorpionia. Seksipalveluja valkoiselle upseerille, skorpionille, antava punavanki Unto Kamara tajuaa olevansa itsekin skorpioni.

Elämäntarinassaan Turmio ja hurmio tamperelaisen pankinjohtajan ainoa poika Unto kertoo ajautumisestaan uhmapäisyyttään isänsä hylkäämäksi hylkiöksi, suostumisestaan Helsingissä vailla vaihtoehtoja suosijansa, vanhemman kustantajaherra H:n rattopojaksi korvaukseksi saamastaan täysihoidosta, alkoholisoitumisestaan, rappiolle vieneestä kapakkaseurastaan, hurmoksen kaltaisesta kääntymisestään pahimmassa alennustilassaan kommunismiin juuri sisällissodan kynnyksellä, lähtemisestä intoa täynnä rintamalle, haavoittumisestaan, tekemästään henkirikoksesta pakomatkallaan ja joutumisesta Riihimäen vankileirin kautta lopulta Suomenlinnan vankileirille. Siitä tarina etenee vapautumisen jälkeisiin kurjuuden alkuvuosiin ja lopulta työn kautta kirjailijauran alkuun, karille ajautuvaan avioliittoon ja viimein kiivastuksissa tehtyyn tappoon ja sen seurauksena elinkautiseen kuritushuonevankeuteen.

Mutta kirjan alkulehdiltä lukija tietää lopun. Kamara saa vastoin tahtoaan armahduksen, jonka hän kokee kuolemantuomiota kammottavampana rangaistuksena. Vankila on ollut hänen turvansa. Pian vapautumisensa jälkeen hän päätyy itsemurhaan. Tuomaria alkaa kiinnostaa vahakantinen Turmio ja hurmio ja hän ryhtyy lukemaan vapauttamansa vangin elämäntarinaa.

Siinä on Kuilun rakenne pikajuoksuna. Sisällissodan Laine kuvaa ylimalkaisesti. Yksityiskohdissaan inhon asteelle kuvaus yltää haavoittuneiden jäsenten mekaanisten amputointien kuvauksessa.  Elämä punaisten vankileireillä on rumaa. Päähenkilö saa nopeasti päälleen tovereittensa inhon, vihan ja halveksunnan. Yleisintä tuntuu olevan kaikkien viha kaikkia kohtaan ja kaikkinaisen solidaarisuuden ja säälin kuoleutuminen. Päähenkilö on kuitenkin saanut erityisaseman erityishinnoin.

Vangit punoivat minua vastaan jonkinlaisen salaliiton. Joka taholta sain osakseni ilkeämielisyyttä ja aiheetonta vihaa. Meillä ei ollut enää mitään yhteistä aatetta, ei päämäärää eikä pyrkimystä. Jokainen taisteli vain oman yksilöllisyytensä puolesta. Kukaan ei muistanut sitä, minkä tähden oli joutunut vankileirille, kukaan ei tuntenut itseään oikean uskon marttyyriksi. Kenties olin ainoa, joka olin vain aatteellisessa innostuksessa lähtenyt rintamalle. Mutta vankileirillä katosi valtava utopiani, katosi täydellisesti. Nyt näin kaikkialla kateutta ja matalamielistä vihaa. Kaikki vieroksuivat minua vain sen tähden, että olin käynyt enemmän koulua kuin he.

Mutta ei Unto Kamarakaan tunne sääliä muita onnettomia kohtaan, päinvastoin. Säälimättömyys ja jäänkylmä ivaamishalu heräävät, kun liikuntakyvytön, haavoissaan  mätänevä vanki tekee vierellä kuolemaa.

Laine on kirjoittanut Kuiluun myös Algot Untolan eli Maiju Lassilan kuoleman vankien kuljetusmatkalla Suomenlinnaan. Kirjassa hän on entinen työkaveri lehtimies Ari Unto Kamaran sosialistisen hurman vuodelta 1917.

Syvimmän inhimillisen alennustilan Unto Kamara kokee kuitenkin vapauduttuaan talvea vasten vankileiriltä, vailla työtä ja asuntoa ainoina paikkoina kadut ja parhaimmillaan Pelastusarmeijan yömaja. Hänen kylkeensä kiinnittyy toinen kurja, nuori itseään henkensä pitimiksi myyvä tuttu nainen. Hengissä kitumisen lohduttomuutta molemmilla!

Tässä pieni tyylinäyte Martti Laineen talvisen Helsingin kuvauksesta, jonne voi istuttaa myös kodittoman ja kolikottoman katujen tallaajan 1920-luvun alussa:

Tuuli yltyi yltymistään, myrskyn pyörteet riuhtoivat vinkuen ja ulvoen puistojen lehdettömiä puita ja kova tuiskuaalto heitteli ryöppynä kuivaa ja kahisevaa lunta katujen kuiluihin. Lumi kuohui ja tanssi, kohosi pyörteenä ilmaan mustaa taivasta kohti ja laskeutui jälleen maahan hämmentyneenä, pauhaavana aaltona. Hurja vihuri kiidätti jäähileitä pitkin peltikattoja, liukui räystäitä ylös ja alas ja katosi suhisten kivirakennusten kulmauksiin… Sähkö- ja puhelinlankojen vinkuminen, peltikattojen kumea ryminä, jäähileitten kuohuva laavavirta ja vihurien toivoton voihkiminen kivimuurien sokkeloissa – kaikki tuo sulautui kylmäksi ja kaameaksi sävellykseksi…

Erikoislaatuista Laineen Kuilussa on kielen maksimi; Laine kuvaa elämän kurjuutta 370 sivun mitassa ilman, että lukija koki hänen toistavan itseään. Paatoksen puolella tosin liikutaan, kaiken aikaa. Kirjaa julkaistavaksi aikoinaan suositellut Joel Lehtonen vertasi Kuilun sanatyylin ”vetävän valmiudellaan vertoja Remarquen kirjoille”. Suositus tehosi.

Kun Kuilun päähenkilö Unto pääsee nousemaan syvimmästä alhostaan, saa työpaikan lehdestä ja häneltä ilmestyy kaksi keskinkertaiseksi luokittelemaansa teosta, hän vertaa teoksiaan suomalaiseen aikalaiskirjallisuuteen näennäisen vähätellen näin:
”Ne olivat liian heiveröisiä rikastuttamaan Suomen heiveröistä kirjallisuutta, jossa maalaiselämän idyllinen kuvaustapa oli muodostunut kynänpyörittäjille eräänlaiseksi Eldoradoksi. Minä olin liian kuiva ja teoreettinen ja sanani kätkivät sen, mitä niiden olisi pitänyt paljastaa.”

Martti Laineelta siis märkä rätti tulevan nobelistimme naamalle! Mutta kuka toinen kuin maalaisidyllin kuvauksen mestari F.E. Sillanpää olisi kuvannut yhtä hyisen havahduttavasti punikinlesken tyhjää ruokapöytää sekä kyläläisten säälintunteista riisuttua nälkäisten lasten jouluaattoiltaa, kuin Laine kuvaa Kamaran elämää Helsingin talvisilla kaduilla pian vankileiriltä vapautumisen jälkeen.

Kun päähenkilö Unto Kamara ajoittain tarttuu itseään niskasta, ryhdistäytyy ja nousee, parempien hetkien jälkeen en olisi jaksanut ottaa enää vastaan uutta otteen kirpoamista. Kaikesta nihilismistään huolimatta hänkin kaipaa, ainakin ajoittain, jumaluuden, pyhyyden, puhtauden ja viattomuuden kosketusta.

Kuilu on kiehtova teos, kun sen elämänkatsomus ja ihmiskäsitys sekä teoksen arat aiheet ja niiden käsittelytapa asetetaan ilmestymisaikansa yhteiskunnallista ja poliittista taustaa vasten. Martti Laine saattoi lehtimiehenä tietää keskimääräistä enemmän tapahtumista Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin ideologiaa toteuttavassa natsi-Saksassa. Kenties hänellä luovana ihmisenä oli intuitio siitä, että meneillään ollut inhimillisyyden polkumyynti onkin jatkumo, alkaneet ihmisyyden hautajaiset. Koin kirjan lukemisen jälkeen, että Kuilun tragedia irtoaa yksilön kohtalosta ja laajenee ihmisyyden massiiviseksi tragediaksi.

Kaupunkilaisromaanina Kuilu on maalaisidyllin vastakohta, mutta kaupungin Kuilu kuvaa laukeavana ansana, ei avautuvina ikkunoina tai mahdollisuuksien merenä.

Martti Laine: Kuilu, kertomus eräästä ihmiskohtalosta. Kirjailijain Kustannusliike 1937, 370 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s