Antti Tuuri: Tammikuu 18

Juuri sisällissodan syttymisen alla Ylistarossa kaadettiin Seinäjoelta Vaasaan myöhässä matkaava juna tarkoituksena estää venäläisten sotilaiden pääsy Vaasaan. Kaadettiin vahingossa väärä juna.

Antti Tuurin tämänsyksyisen teoksen nimi, Tammikuu 18, herättää selkeät assosiaation.  Tammikuun 27. päivää edeltävänä yönä syttyi kansalaissota, Suomen katkera kuhmurointi itsenäistymisensä tielle.  Tuurin kirjassa eletään sotaa edeltäviä viikkoja, varautumisen ja varustautumisen aikaa. Pohjanmaalla tiedetään, että sota voi syttyä, hyvinkin pian.  Yleiskuva on kuitenkin sumea.

Kun Tammikuu 18 loppuu, Helsingin kansanvaltuuskunta on julistautunut Suomen viralliseksi hallitukseksi. Kansalaissota on syttynyt.

Tuurille tyypillinen minäkertoja on teoksessa rakennusmestari Ahto Armas Ilo Sippola, yksi kauhavalaisen Matti Sippolan kahdestatoista lapsesta. Matti Sippola on jäänyt historiaan Suomen ensimmäisen nuorisosseuran ja ensimmäisen rekisteröidyn työväenyhdistyksen perustajana. Hänen pojistaan tuli jääkäreitä tai jääkäreiden värväreitä. Ahto Sippola oli värväri. Veljekset siis muodostavat siivun sisällissodan historiaa, ja ennen muuta sukunsa sotahistoriaa.

Niin Sippola kuin kirjan muutkin nimeltä mainitut henkilöt ovat todellisia. Liki jokainen heistä löytyy Wikipediasta.  Useimmat heistä on kotipitäjänsä suojeluskunnan johtajia ja monet heistä epäilemättä Pohjanmaalla liki legendaarisia aktivisteja, hyvässä ja pahassa.

Vaikka lukijoilla on vapaa pääsy netin Wikipediaan, lyhyehköt henkilöesittelyt  teoksen lopussa olisivat olleet paikallaan siksi, että Tammikuu 18 on todellista  Pohjanmaan historiaa loppuvuodesta 1917 ja tammikuussa 1918.  Tuuri on möyrinyt dokumentit ja möyhentänyt tapahtumain kulut itselleen luontevaan romaanimuotoon.

Heti alkulehdillä lukija törmää kahteen organisaatioon, joita ei ole ollut tapana sijoittaa Suomen itsenäistymisen historian kouluopetukseen: Uuteen Metsätoimistoon ja Aktiiviseen komiteaan. Minulle molemmat olivat uutta isänmaan historiaa.

Aktiivinen komitea organisoi jääkäriliikkeen, värvärit, salakuljetusreitit Ruotsin kautta Saksaan sekä sopimukset Saksan armeijan kanssa. Aktivistit toimivat Tukholmasta käsin ja edustavat Suomen ruotsinkielistä aatelistoa. Nimekkäin liikkeen johtaja oli eversti Nikolaj Mexmontan.

Uusi Metsätoimisto perustettiin kesällä 1917 Helsingin Yrjönkadulle toiminnanjohtajanaan maisteri Elmo Kaila. Metsätoimiston tavoite oli riisua lukuisat Suomen venäläiset varuskunnat aseista. Siinä tavoitteessa tarvittiin voimaa. Uusi Metsätoimisto organisoi suojeluskuntien perustamiset ja järjesti sotilaskoulutusta.  Hämäystarkoituksessa tehtiin hieman myös metsänostoja ja -myyntejä.

Suojeluskuntiin liittyneet maalaispojat eivät hallinneet sotimistaitoja. Harvalla oli edes heinäseivästä kummoisempaa asetta. Tarvittiin siis muutaman viikon verran tehokasta koulutusta. Siinä tarkoituksessa Pohjanmaalle saapuu Aksel Bergman, mies intomielisesti isänmaan asialla, tarkoituksena perustaa Pohjanmaan suojeluskuntalaisille sotakoulu. Niissä tehtävissä seuralaiseksi asettuu myös Ylistarossa asuva rakennusmestari Sippola.

Miehet lähtevät pakkastalvena rautatielakon aikaan kohti sotakoulupaikkakunnaksi valittua Lappajärveä, resinalla ja hevospelillä, organisaatiotaitoinen ja laajasti verkottunut Sippola heistä pikemminkin pirtuhimoisen Bergmanin ”lapsenvahtina” isänmaalle tärkeässä tehtävässä.  Matka joudutaan jatkamaan Lappajärven pohjoispuolelle Vimpeliin, sillä Lappajärvelle on perusteilla ratsupoliisikoulu eikä saman paikkakunnan taloihin voi majoittaa enempää väkeä ilmitulematta.

Vimpeli on riittävän syrjässä salaiselle operaatiolle. Mutta Vimpelistä on sosiaalidemokraattinen kansanedustaja, maltillinen Santeri Mäkelä, joka haistaa palaneenkäryä. Mäkelä on rauhanmies, hän ei ole sallinut perustaa Vimpeliin punakaartia.

Tuurin kirjan juoni on sinänsä yksitoikkoinen: Suojeluskunnat yrittävät löytää keinoja aseistautua. Aseista on ankara pula. Suojeluskunnat järjestävät Kyröjoen jäällä näytösparaateja osoittaakseen venäläisille oman pelotteensa. Kuntoa pidetään yllä, valmistaudutaan tulevan varalle.

Pohjanmaan miesten yksiselitteinen päämäärä on ajaa venäläiset maasta. Mutta ilmassa liikkuu yhä sakeammin huhuja punakaartien aktivoitumisesta. Venäläisten liittyminen punakaarteihin on estettävä. Mikäli Tuuriin on uskomista, ani harva tsaarin virkaheittosotilas liittymistä halusikaan. Useimmat vaikuttavat pelkästään epätietoisilta tulevaisuudestaan ja turvallisuudestaan.

Mutta Tuuri on velmu kirjoittaja. Vakavassakin aiheessa on naurunkurtut silmäkulmissa. Siitä kirjassa kertovat lukujen Aksel Bergmaniin sidotut otsikot, kuten ”Aksel Bergman kaatoi junan, mutta väärän”. Kyseessä oli Mannerheimin määräys estää venäläisten sotilaiden junan pääsy avuksi Vaasaan, missä suojeluskunnat riisuivat venäläistä varuskuntaa aseista. Postijuna Seinäjoelta piti päästää matkustajineen läpi ennen radan rikkomista. Tietenkin Bergmanin miehet kaatoivat juuri postijunan. Se kun oli kovasti myöhässä eikä pimeässä yössä oikein nähnyt.

Kunnia rationaalisesta käyttäytymisestä rajautuu siis Pohjanmaalle ja erityisen ansion siitä saa johtaja-aineksia omaava rakennusmestari Sippola, joka tuntee Pohjanmaan kunnat, kunnalliset johtajat ja tärkeimmät virkamiehet.

Mainiota oli lukea kansalliseksi sankariksi kohonnutta marsalkka Mannerheimia kohtaan tunnetusta syvästä epäluulosta, kun Suomen senaatti oli nimittänyt hänet suojeluskuntien ylipäälliköksi. Sippolakin tuntee epäluuloa ”ryssänupseeria” kohtaan, mutta luottaa lopulta senaatin päätökseen ja saa muutkin vakuutettua ylipäällikön käskyjen noudattamisesta. Anneli Kannon pohjanmaalaisromaanissa Lahtarit nimenomaan jääkärit tuntevat kaunaa ja vastenmielisyyttä alistua Mannerheimin,, tsaaria palvelleen ei-jääkärin, komentoon.

Tammikuu 18 jatkaa Äitini suku -sarjaa. Sarjan laajuudesta olen jo kadottanut käsitykseni. Tuurin äidin suku vaikuttaa joka tapauksessa laajalta ja kokemuksiltaan mitä moninaisimmalta.

Kirjan lopussa Mannerheim komentaa Ylistaron suojeluskunnan liittymään jääkärien retkikuntaan, jonka tavoitteena on vallata Kuopio punaisilta ja ottaa haltuun Kuopiossa olevat Suomen valtion kultavarat. Epäilemättä saamme tästä tärkeästä isänmaallisesta tehtävästä lukea Tuurin tulevassa tuotannossa. Tuskin hän moista herkullista aihetta jättää hyödyntämättä, jos vain löytää aineistoa tarinansa tueksi.  Sitä tarinaa jään odottamaan. Mukana Kuopiossa on varmaan myös Ahto Sippola, kokijana ja silminnäkijänä.

Antti Tuuri: Tammikuu 18. Otava 2017, 220 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s