Erkki Palolampi: Kollaa kestää

Kollaanjoki, ei edes joki vaan puropahanen. Sen rantamilla sodittiin massiivista ylivoimaa vastaan kolme ja puoli kuukautta. Kuva: Heikki Kajanto

Sotamies pinnisteli viimeisin, vähenevin voimin säilyttääkseen tajuntansa. Hän ei enää kauan jaksa pitää silmiään auki, kaikki alkaa pyöriä. Hän ei ole saanut ruokaa moneen päivään, kukaan ei pääse elävänä sitä tuomaan. Hän vaipuu horrokseen, mutta herää aina kauhunnäkyyn: ne tulevat taas, ne ryömivät kaikkialla panssarilevyjen takana, ne nauravat ja ilkkuvat, heiluttavat kättään, ne kiinnittävät esteitten riekaleisiin punaiset rievut, tankit ampuvat suurilla tykeillä, joiden suu leviää, kunnes ei näy muuta kuin ammottava putki, josta syöksyy kranaatti toisensa jälkeen. Kaiutin huutaa käsittämättömiä sanoja… ”uraa, uraa!” Ja taas kaikuu hermoja repien ”Kansainvälinen”, ontosti ja käheästi. – ”Uraa, uraa…”
Sotamies tietää, että hänen täytyy pysyä hereillä, on tähystettävä ja hälytettävä, on taisteltava. Hän ei tiedä, kenet hälyttäisi, sillä pitkään aikaan ei ole näkynyt omia miehiä…”

Sotamies ei tiedä, että on tullut rauha ja että sen katkerien ehtojen mukaan hän on menettänyt kotinsa ja synnyinseutunsa, Sortavalan. Hänet löydetään ja luvataan hakea ahkiolla pois. Hän menettää tajuntansa.

”Hän herää vasta kun aurinko on painumassa puiden latvojen taa. Joku on pannut sokeria hänen suuhunsa. Ympärillä seisoo miehiä, on tuttukin…”
Sotamies tajuaa miesten itkeneen ja itkevän. Syynä ovat rauhanehdot. Jäljelle jääneiden Kollaan miesten on niitä vaikea uskoa todeksi. Tämänkö tähden Kollaa kesti, kolme ja puoli kuukautta? Heidän ainoa ajatuksensa taistelun huuman ja hermoja särkevän jyrän alla oli ollut: Täytä paikkasi, tee tehtäväsi, ole valmis kuolemaan, mutta väistyä et saa.

Kollaa kestää. Sen oli pakko kestää ja siitä tuli Kollaan miehille päämäärä sinänsä, kunniakysymys. Kun Neuvostoliitto ei pystynyt murtautumaan, se pyrki voittoon kuluttamalla suomalaiset puolustustaisteilijat loppuun. Kuva: Heikki Kajanto.

Erkki Palolammen Kollaa kestää (1940) koki ilmestyttyään megamenestyksen. Se oli valtavassa sotakirjojen buumissa lajissaan ensimmäinen, ainakin aivan ensimmäisiä. Oma lainakappaleeni oli kahdeksas painos vuodelta 1955. Saatoin uskoa sitä poliittisista syistä siistityksi, sillä tuskin rintaman miehet käyttivät ilmaisuja ”vihollinen” ja ”venäläinen” sotavuosista tuntemamme lyhyen ja ytimekkään ”ryssän” asemasta. Sitä kerronnassa käytetään sangen vähän.

Niin tai näin, kirja on hyvin koskettava, lisäksi uskottavan- ja realistisenmakuinen. Palolampi toimi Kollaan rintaman valistusupseerina, joten tapahtumien päiväntarkka kuvaus kuului työnkuvaan. Kollaa kestää on hyvin kirjoitettu, kieleltään värikylläinen ja eloisa. Sen sisältö, talvisodan mittainen sodan kuvaus, ”juoni”, piti lukijan jännityksessä. En ihmettele sen suurta ja pitkään jatkunutta suosiota!

Neuvostoliiton sodanjulistuksen ja yllätyshyökkäyksen seurauksena Suojärven ja Hyrsylän mutkan alueen rintamalinja muodostui ehkä noin 40 kilometriä rajasta länteen Kollaanjärven ja siitä laskevan puropahaisen kohdalle. Näin Palolampi kuvaa muutaman kilometrin levyistä aluetta, jossa ”kunniakas Kollaa koki lopulta sodan päättymisen runneltuna, mutta murtumattomana”:

Maantie ja rautatie juoksevat täällä noin kilometrin päässä toisistaan suunnilleen länsiluoteesta itäkoilliseen, maantie pohjoisempana. Rautatien eteläpuolella on noin kilometrin laajuinen suo, jonka vähäiset metsäiset kukkulat jakavat ja johon pikkuinen Kollaanpuro hupenee niin, ettei sen juoksua talvella etsimättä saata huomatakaan. Siitä edelleen itään ja etelään, jossa myöhemmin kapteeni Ahteen pataljoona, III/JR55, taisteli rajua erämaasotaa, on vuorotellen suota ja loivia kangaskukkuloita metsiköineen.

Suomalaispuolustuksen murtamiseksi raskas hyökkäysvyöry alkoi tammikuun puolivälissä ja kesti taukoamatta kaksi viikkoa. Niinä päivinä Kollaa horjui, mutta kesti. Tilanne oli sama kuin kaikilla rintamilla: Neuvostoliiton hyökkäyksen tuli- ja miesvoima oli suomalaiseen nähden ylivertainen, mutta Kollaan miehet torjuivat tankkien ja miesjoukkojen vyöryn kerta toisensa jälkeen. Alkuviikkoina myös saatu asesaalis oli merkittävä. Vihollisen tappiot kuvataan kammottaviksi. Näihin, massiivisiin kaatuneiden vihollisten määriin lukija törmää kirjassa monen monituiset kerrat. Pakenevat venäläistankit ajoivat sumeilematta omien kaatuneiden ja haavoittuneitten yli vetäytyessään. Silti ne tulivat, uudelleen ja uudelleen. Suomalaisten suhteessa pienet tappiot ovat raskaita, sillä reservejä ei saatu. Miehet alkoivat loppua.

Helmikuu oli varsin rauhallinen. Silloin käytiin päivittäistä asemasotaa. Pakkanen jatkui raivoisana. Palolampi kuvaa ”helpompaa” helmikuuta äärettömän kovaksi koettelemukseksi miehille, kun vakiovartiovuoro venyi pakkasessa 12 tunnin painajaismaisiin mittoihin. Väsymyksen lisäksi iski koti-ikävä.

Alituinen odotus kiusasi ajatuksia. Monet horjuivat kalpeina ja vapisevina asemiinsa ja sieltä takaisin. Vatsatauti alkoi kiusata, kun hermot olivat äärimmilleen rasittuneet. Yöllä saatiin sairaaseen vatsaan lämpimiksi kahvia. Jotain kuumaa täytyi saada, kun pakkanen oli yli 40 astetta, kuopassa ei voinut juuri liikkuakaan, eikä kaikilla miehillä ollut päällystakkia, ei edes huovikkaita. Sairaita ei voinut vapauttaa palveluksesta, miehiä oli vähän.

Pitkin kertomustaan Palolampi kuvaa miesten henkistä romahtamista, ”tärähtämistä”, pahimmillaan hulluksi tulemista. Myös venäläisiä hän kuvaa urheiksi ja sitkeiksi taistelijoiksi, mutta läheltä nähtiin myös venäläisten pakokauhua. Suomalaisia pelättiin, etenkin silloin, kun he aloittivat vastahyökkäyksen ja valtasivat asemansa takaisin, aina vaan uudelleen. Moni venäläinen tappoi itsensä mieluummin käsikranaatilla kuin antautui vangiksi.

Ylipäänsä kirjassa suomalaiset eivät vaikuta vankeja ottaneen. Kollaan sota oli teurastusta, puolin ja toisin.

Uusi, tammikuuta verrattomasti massiivisempi megahyökkäys käynnistyi 2. maaliskuuta. Sitä kesti sodan loppuun saakka. Rauha julistettiin 15. päivä. Maisemasta ja miehistä ei ollut siinä vaiheessa enää mitään jäljellä. Tuon maaliskuun offensiivin kuvaus oli itselleni takkuista luettavaa, sillä siinä ei enää voinut saada mistään konkreettisesta kiinni. Se kuvataan massiiviseksi helvetiksi maasta ja ilmasta. Neuvostoliitto keskitti Kollaaseen peräti neljä divisioonaa, ilmakuvan mukaan 400 tykkiä, loputtomat määrät tankkeja ja ilmasta tulitti samanaikaisesti 20–40 pommikonetta, joka päivä. Strategia oli selvä: ”Suomalaiset on kulutettava loppuun, muuten heitä ei voi murtaa!”

Pohjoisimman divisioonan motituksesta suomalaisilla oli tosin valmis suunnitelma ja lopulta valmiuskin, mutta aie raukesi rauhaan.

Sain sen vaikutelman, että talvisodassa ruokaa riitti aivan eri tavalla kuin jatkosodassa. Kahvi oli oikeaa kahvia ja ruoka ravitsevaa niin kauan, kuin sitä voitiin tehdä. Lopulta näet kokitkin olivat taistelupesäkkeissä. Korsuissa pyrittiin vaalimaan välttämätöntä unta, kunnes korsu muuttui haavoittuneiden säilytyspaikaksi.

Miesten yhteishenki oli kirjan perusteella hitsautunut tiiviiksi ja tietoinen samasta tavoitteesta. Kollaan kestää todistaa talvisodan hengen. Näin Palolampi kuvailee venäläisten maaliskuun suurhyökkäyksen alettua miesten ajatusmaailmaa:

Miehet olivat lakanneet tajuamasta tilaansa ja käsittämästä, että jossakin ulkopuolella, kaukana, on olemassa maailma ja maa, jonka puolesta he taistelevat. On vain yksi asia, jonka käsittäen he pysyvät paikoillaan: miehet ovat kaatuneet, veljet ovat menneet matkan päähän, ja he menevät myös, mutta sitä ennen vielä isketään Kollaan puolesta. He ovat pysäyttäneet vihollisen viikon aikana monta kertaa joka päivä, he tekevät sen yhä, mutta kohta heitä ei enää ole.

Kollaasta on tullut heille kunniakysymys, sillä jos se murtuu, murtuu myös Kannas. Jos katkeruutta häivähtää, se kohdistuu ulkovaltoihin ja niiden ”sympatiaan”. Suomi on jätetty yksin. Ranska lahjoittaa rintamalle tykkejä, vuosimallia 1871. Ne ovat käyttökelvottomia, kelpaamattomia edes kierrätykseen.

Politiikkaa kirjassa ei puhuta. Reiluutta ja rohkeutta miehet arvostavat. Vaikka Palolampi kuvaa useimmiten kaatuneet anonyymeina (niin ja niin monta tänään), muutamat henkilöt nousevat joukosta persoonansa ansiosta. Yksi heistä, ihailluista, on luutnantti Juutilainen, Muukalaislegioonan kokenut ”Marokkon Kauhu”, joka huolehtii isällisen tiukasti omistaan. Myös hänen lähetilleen Linnunpojalle heltiää kirjailijan sympaattista kuvausta. Oman lukunsa kirjassa ovat saaneet Kollaalla kaatunut alikersantti Lemmetyinen sekä uskomaton tark`ampuja Simo Häyhä, joka yksin napsi kiväärillään varmuudella pitkälle yli 400 vihollista mutta haavoittui lopulta.

Kun katkeran ja epäoikeudenmukaiseksi koetut rauhanehdot on itketty, ”hiljaa alkaa sotilaille kirkastua, että Suomi on vielä jäljellä, on hallitus, kansa ja sotamarsalkka. Kannattaa sittenkin elää, kannattaa rakentaa jäljellejäänyt uudelleen, uusiksi kodeiksi, uudeksi Suomeksi…”

Mihin kirjallisuusgenreen Kollaa kestää tulisi sijoittaa? Se on hyvin dokumentaarinen lopun tarpeellisine karttoineen ja kirjan Kolla-kuvituksineen, mutta se varmasti jättää paljon katveeseen. Henkilökuvissa Palolampi ei pyri syvälle, minkä vuoksi miesten tunteita kirja kuvaa ulkokohtaisina havaintoina, tosin koskettavasti ja uskottavasti. Mielestäni Erkki Palolammen kirjalla on myös kiistaton kaunokirjallinen arvo. Sen takaa kirjan mitä eloisin kieli. Ainakin itselleni teoksen lukeminen koitui elämykselliseksi.

Kollaa kestää on valittu Ylen Kirjojen Suomen vuoden 1940 kirjaksi, ansaitusti.

Erkki Palolampi: Kollaa kestää. Kuvaus Kollaanjoen taisteluista. WSOY 1940, 271 sivua.

Kategoria(t): Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s