Pekka Perttula: Äidin poika. V.J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana

V.J. Sukselaisen elämäkerta on äidin ja pojan sekä kansalaisten ja kansakunnan kasvutarina liki itsenäisen Suomen mitassa.

Pekka Perttula, tutkija, lehtimies, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja Keskustan entinen puoluesihteeri on tehnyt suururakan kirjoittamalla elämäkerran yhdestä Suomen itsenäisyyden ajan merkittävimmistä vaikuttajista, V. J. Sukselaisesta (1906−1995), Äidin poika, V.J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Elämäkerta on tiedemiehen otteella tehty elämänmittainen laajennus, sillä väitöskirjansa Taloton talonpoika – maaton maanviljelijä. V.J. Sukselainen 1906−1945 (2010) Perttula rajasi loppumaan Sukselaisen poliittisen uran alkuun.

Vasta massiivista teosta lukiessani tajusin, miten suuren aukon poliittisen lähihistoriamme tutkimuksessa Perttula on nyt täyttänyt.

Teos on järeä, mutta niin on elämäntyökin. Vaikka juttuni on pitkähkö, itse teos kannattaa ilman muuta lukea ja tehdä omat löydöt. Se on lukijalleen antelias. Itse nautin sen annista suuresti.

Äidin poika

Kirjan nimi kertoo päähenkilöstä kaksi perin oleellista seikkaa. Vuonna 1906 Paimion Sukselan kylän Ojanperän olkikattoiseen pikkutupaan köyhän kyläompelijan Amanda Vilhelmiina Saaren lehtolapsena syntynyt Vieno Johannes oli koko elämänsä ajan kiintynyt yksinhuoltajaäitiinsä ja kuolemaansa saakka kiitollinen hänelle, Kraatal-Mantalle. Mies oli jättänyt raskaaksi tekemänsä nuoren naisen ja poika sai välillä kuulla olevansa äpärä. Amanda-äiti nautti kuitenkin niin poikansa kuin kyläläistenkin kunnioitusta.

Monensuuntaisesta kunnioituksesta kertoo myös se, että 22-vuotiaana poika muutti yhdessä äitinsä kanssa sukunimensä kotikylän mukaan Sukselaiseksi. Siitä alkaen hänet on tunnettu monipuolisena ja laaja-alaisena yhteiskunnallisena vaikuttajana V.J. Sukselaisena.

Ja kyllä hän vaikuttikin valitessaan kanavia, joilla edistää kansanvaltaa, yhteiskunnallisten luokkaerojen loiventamista, yhteiskunnan hyvinvointia edistäviä suuria sosiaalireformeja, elinvoimaisia kyläyhteisöjä, osuustoimintaa, maahenkeä sekä jo varhain kannattamaansa maalaisliiton ja vasemmiston poliittista yhteistyötä.

Sukselaisen ura pähkinänkuoressa

Summataan ensin hieman. V.J. Sukselainen, kansantaloustieteilijä ja sosiaalipoliitikko, luovi yliopistollisen tiedemiehen ja veren vetämän poliitikon uran välillä. Veto molempiin oli suuri. Sukselainen oli
− Akateemisen Karjala Seuran jäsen, sihteeri ja lyhyen jakson puheenjohtaja, kunnes erosi monien muiden tavoin 1932 seuran muuttuneiden tavoitteiden ja poliittisen suunnan vuoksi,
− Väestöliiton perustajia ja ensimmäinen puheenjohtaja (1941−1971)
− maalaisliiton/ Keskustan kansanedustaja liki kolme vuosikymmentä (1948−1970 ja 1972−1979). Vuoden 1979 jälkeen hän ei pyrkinyt enää Eduskuntaan.
− Eduskunnan puhemies neljässä jaksossa, yhteensä 12 vuoden ajan (vuodesta 1956 lähtien, viimeisen kausi 1972−1976)
− kaksi kertaa pääministeri (1957 sekä 1959−1961)
− valtionvarainministeri Kekkosen ensimmäisessä hallituksessa (1950−1951)
− sisäasiainministeri Kekkosen III hallituksessa (1951−1953)
− maalaisliiton puheenjohtaja peräti yhdeksäntoista vuotta (1945−1964),
− Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja liki kolme vuosikymmentä eläkkeelle siirtymiseensä saakka (1954−1971)
− Yhteiskunnallisen korkeakoulun rehtori (1953−1954)
− Tampereen yliopiston kansleri (1969−1978)
− Yhteiskunnallisen korkeakoulun kansantaloustieteen professori (1951−1954)
− Turun yliopiston kansantaloustieteen professori vuodesta 1951; virkaa tekevänä jo vuodesta 1947)
− Maan suurimman eläkeläisjärjestön Eläkeliiton puheenjohtaja (1971−1987).

Väestöliitto sosiaalipolitiikan linjavetäjänä

Valtioneuvosto nimitti V.J. Sukselaisen Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi vuonna 1954. hän oli tehtävässään vuoteen 1971, eläkkeelle siirtymiseensä saakka, mutta välillä pari kertaa pääministerinäkin ja muutaman kerran Eduskunnan puhemiehenä ja tietenkin kansanedustajana. Perttulan mielestä hänen päiväkirjamerkinnöistään löytyy ”kätkettyä uhoa ja laskelmoivaa pyrkyryyttä”. Sukselaisella oli vahva tahto ja näkemys ajamistaan asioista.

V.J. Sukselaisen jälki näkyy lähes kaikissa merkittävissä viime vuosisadan sosiaalipoliittisissa uudistuksissa. Ensimmäinen kanava oli vaikutusvaltainen Väestöliitto. Se perustettiin välirauhan aikaan 1941, ja sen ohjelman pitkälti muotoili ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja V.J. Sukselainen peräti kolmen vuosikymmenen ajan.

Väestöliiton tehtäviksi Sukselainen linjasi ensivaiheessa lisätä syntyvyyttä, huolehtia köyhistä ja monilapsisista perheistä, tehostaa lastenhoidon neuvontaa, huolehtia lastensairaaloiden rakentamisesta ja eri tavoin korostaa kodin merkitystä.

Asuntopolitiikka oli Väestöliiton toiminnan keskiössä. Asunto-ongelma oli todellinen, niin Karjalan siirtoväen kuin pommitustuhojen vuoksi.  Jo toimintansa alussa Väestöliitto asetti komitean valmistelemaan kaupunkien asuntopolitiikkaa. Kaupunkien asuntopulan hoitamiseksi ei ollut maaseudun maanhankintalakia vastaavaa järjestelyä. Aravalaki vuonna 1949 toi parannusta, mutta se hyödynsi eniten hyvä- ja keskituloisia. Siirtolaisille se ei suonut erityisasemaa.

1950-luvun alussa Väestöliitto osti Hagalundin alueen, josta rakennettiin moderni asuinalue Tapiola. Toimeenpanijana oli Väestöliitossa Sukselaisen tehokkaaksi työpariksi noussut toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen.

Sotien jälkeen Väestöliitto edisti asuntorakentamista, omakotitoimintaa sekä vahvisti asumismuotoina asunto-osuuskuntia ja asumisoikeusasuntoja. Sukselaisen linjauksiin vaikuttivat muiden muassa Suomen ensimmäisen seutusuunnitelman Kokemäenjokilaaksoon vuonna 1942 tehnyt ja verkkomaista yhdyskuntarakennetta aluesuunnittelussa tavoitellut Alvar Aalto sekä yhdysvaltalainen Lewis Mumfordin näkemykset neighbourhood-yksiköistä.  Niistä Sukselainen kehitti ajatuksensa suomalaisesta kansankylästä, joka Väestöliiton ohjelmassa muotoutui ajatukseksi ”teollistuneesta maalaisyhteiskunnasta”.

Väestöliitto puuttui energiapolitiikkaan ajamalla painotusta kotimaiseen energiaan ja visioimalla tuuli-, aalto- ja aurinkoenergian hyödyntämistä. Sukselainen kirjoitti innostuneesti sähköjunista ja sähköautoista.

Yhdessä työparinsa Elsa Enäjärvi-Haavion kanssa Sukselainen linjasi vuonna 1942, ettei väestöpolitiikkaa saanut rinnastaa köyhäinhoitoon, vaikka Väestöliitto teki sotien jälkeen mittavia hankintoja vähävaraisten lapsiperheiden auttamiseksi. Sukselainen imi vaikutteita ja seurasi trendejä maailmalla. Hän oli perehtynyt brittiläisen hyvinvointifilosofin ja uudenaikaisen hyvinvointipolitiikan tienraivaajan William Bevedridgen yhdenvertaisuuteen nojaavaan oppiin, mistä tuli kantava pohja hänen omalle sosiaalipoliittiselle ajattelulleen. Ensimmäinen suuri peitsien testaus toteutui, kun Suomi ryhtyi 1954 maksamaan lapsilisiä ja uudistus ulotettiin koskemaan kaikkia äitejä. Sukselainen omaksui taloustieteilijä Keynesin ajattelun ja sotien jälkeen kutsui Alva ja Gunnar Myrdalin Helsinkiin ja tunnustautui vierailleen pitämässään päivällispuheessa ”myrdalistiksi”.

Koko uransa mitassa yhteistä hyvinvointia rakentaneelle ”valtiososialisti” Sukselaiselle kyse oli ytimeltään hyvinvointiyhteiskunnasta, ei niinkään hyvinvointivaltiosta. Yhteiskunta on ihmisten yhteinen yhteisö, valtio sen hyvinvoinnin mahdollistaja.

Alkiolais-ruutulainen

Sukselaisen Perttula kuvaa syvästi aatteelliseksi ja aatteellisia asioita pohtineeksi, mutta kunnianhimoiseksi poliitikoksi. Jo nuorena poikana hän perehtyi Santeri Alkion ajatuksiin ja hänestä tuli vakaumuksellinen alkiolainen ja maahenkinen maalaisliittolainen. Opiskelijavuosina häneen vaikuttivat Yrjö Ruudun ajatukset. Ruutu, entinen jääkäreiden värväri, sota-ajan rauhanopposition jäsen, ”valtiososialisti” ja SKDL:n jäsen, nimesi valtion keskeiseksi tehtäväksi yhteiskunnallisen tasapainopolitiikan. Se osui yhteen niin Sukselaisen kuin maalaisliittolaisten tavoitteiden kanssa.

”Santeri Alkion aatteet saivat Vieno Johannes Saaren ymmärtämään ihmisen vastuun itsestään ja toisistaan sekä maahengen merkityksen. Yrjö Ruudun opit muokkasivat V.J. Sukselaisen käsitystä valtiosta sekä sen tehtävistä ja velvollisuuksista. Näistä elementeistä kasvoi alkiolais-ruutulainen maailmankatsomus, jossa kansalaisyhteiskunta ja valtio kehittyivät rinta rinnan. Kansalaisten piti voida luottaa valtioon ja kokea se omakseen, silloin valtiokin voi luottaa kansalaisiinsa.”

Lapuan liikkeen kyydityksistä väitellyt Juha Siltala on teoksen mukaan määritellyt 1920- ja 1930-lukujen ideaalisen keskustalaisuuden ”alkiolaisuutena ja ruutulaisuutena lämmitetyksi snellmanilaisuudeksi”, joka välineellisti kansanvallan ja laillisuuden palvelemaan kokonaisetua ajavan välittäjäryhmän kansallista politiikkaa.

Aate ohjenuorana

Sotia edeltäviä vuosikymmeniä kuvatessaan Äidin poika -teos käsittelee juuri poliittista aatehistoriaa, johon sisällissota ja kansan eheyttämisen tarve loivat kasvualustan. Sukselainen liittyi maalaisliittoon vasta vuonna 1935, mutta oli sen hengen läpäisemä jo nuoruudestaan. Keskeisiksi asioiksi nousivat pienviljelijän asema, osuustoiminta, maanpuolustus, heimotyö ja yhteiskuntaluokkien lähentäminen.

Ulkopolitiikkaa leimasivat Akateemisen Karjala Seuran myötä heimoyhteys sekä valtiollisella tasolla reunavaltiopolitiikka. Heimoaatteen nuori Saari määritteli suomensukuisten kansojen kulttuuriyhteistyöksi. Monien muiden tavoin Sukselainen erosi AKS:stä 1932, kun sen keskeisenä pitämä tavoite, ”sovintopolitiikkaan pohjaava kansallisen eheytyksen ideologia” vaihtui uudella vuosikymmenellä ”kansanvaltaa hylkiväksi oikeistolaiseksi poliittiseksi pakkopaitaohjelmaksi”. Konkreettisesti kyse oli suhtautumisesta Mäntsälän kapinaan.

”V.J. Saari yhdisti nationalistis-eettisen maailmankatsomuksen kansanvaltaan ja keskustahenkiseen eheytysajatteluun”, Perttula linjaa.

Eroilmoituksen samanaikaisesti jättäneet muodostivat merkittävän joukon 1900-luvun yhteiskunnallisia vaikuttajia, jotka ryhmittyivät eri muodoin uudelleen ja pysyivät Sukselaisen myöhempinä tärkeinä henkilösuhteina.

Mutta itseänsä kehittävän ihmisen arvomaailma rakentuu kerroksittain, iän ja elämänkokemuksen myötä. Sukselainen oli käsittämättömän määrätietoinen kehittäessään omia kompetenssejaan.  Hän oli päämäärätietoinen, muttei pyrkyri. Läpi teoksensa Perttula kuvaa V.J. Sukselaista sovinnontekijäksi ja ristiriitojen lieventäjäksi, ominaisuus, josta hänelle oli enemmän hyötyä kuin haittaa.

Kekkosen varjossa ja varjona

Sukselainen maatöissä hankkimallaan Koivukankareen tilalla

Eittämättä elämäkerran kutkuttavimpia osioita ovat kuvaukset Urho Kekkosen ja V.J. Sukselaisen vuosikymmeniä kestäneestä yhteistyöstä, jossa 1950-luvulta lähtien Sukselainen joutui sekä Kekkosen varjoon että hänen varjokseen. Koko 1950-luvun valtiollinen politiikka on mitä jännittävintä luettavaa. Poliittinen kattila kiehuu juonittelua, kampitusta ja askelmerkkien tauotonta laskentaa. Moni poliitikko tähtäsi J.K. Paasikiven jälkeiseen aikaan. Hallituksia kaatui ja uusia synnytettiin, useimmiten suurin synnytyskivuin.

Myös Sukselaisen suuri tavoite oli tulla tasavallan presidentiksi – kaiken muun hän uransa aikana sai − ja Kekkosen uudelleenvalintojen jälkeen hän uskoi pitkään oman vuoronsa tulevan. Haave ei ollut haihattelua – häntä ehdotettiin niin eri puolueista kuin maalaisliiton sisältä ehdokkaaksi, mutta Sukselainen osasi viisaasti kieltäytyä ja tukea toistuvasti johtamansa puolueen virallista ehdokasta.

Kunnianhimoinen Kekkonen tiesi potentiaaliset uhkaajansa. Siksi hän pelasi myös Sukselaisella ja aikaa myöten halusi kammeta hänet maalaisliiton puheenjohtajan pallilta kuitenkaan siinä onnistumatta ennen vuotta 1964. Sukselainen oli hänen mielestään aikaansaamaton jahkailija, ”vastuunpakoilija ja epälojaali kahdella tuolilla istuja”.
”On kieltämättä tilanteita, joissa Sukselaisen varovaisuus vaikutti vastuun sysäämiseltä muille ja joskus jopa vastuun pakoilulta”, Perttula kirjoittaa.

Miehet olivatkin toistensa vastakohdat: Kekkonen kärkäs taistelija ja riidannostaja, Sukselainen sovittelija, joka koki ensiarvoisen tärkeäksi estää johtamansa puolueen repeäminen. Tosin pidikkeettömän kunnianhimoinen Veikko Vennamo siitä lopulta lähti. Sukselainen näki hajoamisen traagiset seuraukset SDP:ssä, jonka enemmistöläinen, tannerilainen päälinja ajoi itsensä Sukselaisen suruksi paitsioon Neuvostoliiton terästäessä Suomen sisäisiin asioihin puuttumista.

Korsimo on kertomuksen konna

Aluksi maalaisliiton vaalipäälliköksi valitusta Arvo Korsimosta tuli pitkäaikainen puoluesihteeri (1950−1960) ja lopulta hiertävä kivi Sukselaisen ja monen muunkin kengässä. Pekka Perttula ei kaihda kuvaamasta – mustamaalaukseen syyllistymättä – legendaarisen edeltäjänsä Korsimon todelliseksi pelureiden peluriksi. Suurin ristiriita puoluesihteerin ja puheenjohtajan välillä oli moraalinen, sillä juonikas Korsimo ei kaihtanut käyttämästä keinovalikoimaansa.

Perttula kuvaa, miten Kekkonen teki jo varhaisessa vaiheessa Korsimosta ja Ahti Karjalaisesta luottomiehensä ja juoksupojat Neuvostoliiton suurlähetystön ja itsensä väliin ja miten nopeasti miehet oppivat käyttämään annettuja kortteja. Ennen Kekkosen korviin ehtimistä viestit saivat pääsääntöisesti tuojien tekemät tulkinnat. Molemmat ruokkivat presidentin herkkyyttä epäluuloihin. Yksi tämän valtapelin maalitauluista oli Sukselainen.

Korsimon venkoiluun kyllästyivät monet muutkin maalaisliiton poliitikot, myös Sukselaisen puheenjohtajan paikalta vuonna 1964 suistanut Johannes Virolainen, jonka tunnetuista muistiin merkinnöistä on kirjassa dokumentoitu sangen makoisasti eräs keskustelu Neuvostoliiton suurlähettiläs Lebedevin kanssa ja Korsimon osuus keskustelussa. Päätelmäksi jää, että Korsimo palkitsi hövelisti ja mielistellen suurlähetystön Suomen sisäisiin asioihin puuttumispyrkimykset. Suomettumiskehityksen alku tulee elämäkerrassa värikkäästi ja hyvin kuvatuksi.

Sukselaisen syrjäyttämiseksi keskustan puheenjohtajan pallilta oli monta miestä asialla, keulilla Kekkonen ja Korsimo, jolle oli jäänyt omasta syrjäyttämisestään vahvasti hampaan koloon. Sukselainen haluttiin kaataa ulkopolitiikkaan, mutta ammukset puuttuivat, kunnes ne saatiin kuin taivaan lahjana. Sukselainen tapasi Tukholman matkallaan opiskelijavuosiltaan tuttuja pakolaisvirolaisia ja osallistui vielä marraskuussa 1963 tekemällään Yhdysvaltain vierailullaan virolaisten kesäjuhlaan.
”Onko se mies tullut pähkähulluksi?”, kerrotaan Kekkosen jyrähtäneen. Neuvostoliitto paisutti kesäjuhlavierailun toimeksi Neuvostoliittoa vastaan.
”Sukselainen kaatui sisäpolitiikkaan ja Virolaiseen, ei ulkopolitiikkaan ja virolaisiin”, kuuluu kirjassa kuitenkin Pekka Perttulan analyysi.

Neljä kuukautta myöhemmin Urho Kekkonen vieraili paluumatkallaan Varsovasta Neuvosto-Virossa ja piti puheen Tarton täpötäydessä yliopistosalissa kansan tungeksiessa mustanaan yliopiston ympärillä. Puheensa Suomen presidentti piti virallisten isäntien harmiksi sujuvasti viroksi. Vierailulla on Virossa yhä tarunhohtoinen klangi.

Sosiaali-innovaattori ennen Pekka Kuusta

Sosiaalipolitiikka oli talousmies V.J. Sukselaisen leipälaji. Sosiaalipolitiikassa hänen avainkäsitteensä oli sosiaalipoliittinen universalismi, jolla hän tarkoitti kaikkien oikeutta samaan etuun. Opin hän omaksui brittiläiseltä hyvinvointifilosofilta Beveridgeltä, jonka mukaan minimiturva tuli taata tasaetuna kaikille.

Sukselainen vaikutti mitä ratkaisevimmin
− lapsilisäuudistukseen 1948. Lapsilisää ryhdyttiin maksamaan kaikille alle 16-vuotiaille lapsille,
− vuoden 1937 kansaneläkejärjestämän täysremonttiin 1956, missä sosiaalipoliittinen universalismi toteutettiin vastoin työmarkkinajärjestöjen rajauspyrkimyksiä,
− vuoden 1963 sairausvakuutuslakiin, joka ulottui kaikkiin maassa asuviin kansalaisiin ja sisälsi sairaanhoito-, päiväraha- ja äitiysvakuutuksen,
− eläkeuudistukseen 1980−1981.

Perttula kuvaa huolella taistelua kansaneläkejärjestelmän uudistamisesta esitellen eri vaihtoehdot ja niiden puolustajat. Hävinneet leimasivat kansaneläkeuudistuksen maalaisliiton eläkekaappaukseksi, koska se ulotti eläkeläisten perustoimeentulon myös maaseudulle, missä pääosa väestöstä tuolloin asui.

Sukselainen listasi maalaisliiton puheenjohtajan paikan menetettyään tavoitteekseen työsuhde-eläkkeiden yleistämisen. Uusi eläkepoliittinen kamppailu kulminoituu aikaan, jolloin Sukselainen jäi eläkkeelle ja asettui Eläkeliiton veturiksi. Vuosina 1971−1972 kiisteltiin siitä, rakentuvatko uudistukset kansaneläke- vai työeläkejärjestelmien pohjalta. Vaaka kallistui työeläkejärjestelmien puolelle, mutta yhtä sitkeästi Sukselainen puolusti kansaneläkejärjestelmää. Vuosien 1980−1981eläkeremontissa kansaneläkkeestä tuli tarveharkinnasta riippumaton jokaiselle kuuluva eläke, jonka tavoitteena oli taata kaikille riittävä toimeentulo.

Häpeäpaalussa

V.J. Sukselaisen elämäkerta on tiedemiehen tarkkaa, punnittua ja moninkertaisesti asiantuntijoilla tarkistettua tekstiä. Siksi ja siitä huolimatta se on hyvin eloisaa tekstiä.  Teos on harkitusti ja rohkeasti kirjoitettu ja selkeästi jäsennelty. Lukijaa autetaan monin tavoin, tapahtumien aikajanoin, lähtein ja henkilöhakemistoin. Ja kirjoittajaa on auttanut se, että poliitikkojen välistä keskustelua käytiin paljon myös kirjeitse ja että Sukselainen oli uuttera päiväkirjan pitäjä ja tarkkaa ajatustensa muistiin kirjaaja.

Sotien jälkeisiin aikoihin päästyäni luin teosta kuin jännäriä. Miten kuohuvaa ja kiinnostavaa poliittinen lähihistoria voikin olla. Tapahtumien pelkistysten alta ja takaa vyörähtää kirjassa esiin politiikan paljas arki, kutsuttakoon sitä peliksi, sillä juuri sellaisesta siirtoineen ja eri tarkoitusperineen politiikassa on kyse. V.J. Sukselainen oli vuosikymmenet niiden keskiössä, usein sovittelijan ja sillanrakentajan roolissa.

Teos avaa myös mainion kurkistusikkunan viime vuosisadan merkittäviin poliittisiin vaikuttajiimme. Itselleni oli muiden muassa uutta se, milloin, miten, mistä ja keistä henkilöistä keskustapuolueen kuuluisa K-linja syntyi. Paljon analysoitu Fagerholmin ”yöpakkashallitus” 1956 saa tervetullutta syvävalaistusta. Teoksen mukaan Neuvostoliitto oli päättänyt jo aiemmin kiristää peukaloruuviaan. Sen konkreettiseen tekemiseen haettiin sitten sopiva syy.

Kirjan kiehtovaa antia ovat lukuisten eri hallitusten muodostamisspiruetit. Ilma oli sakeana suhmurointia ja Urho Kekkonen säilytti käsissään pääkokin kauhan.

Jännityskerroin kasvoi, kun teos eteni Kansaneläkelaitoksen johtohenkilöiden saamaan Helsingin hovioikeuden tuomioon ”hyödyttämistarkoituksessa tehdystä virkarikoksesta” 1961. Perttula kertoo oikeusprosessin taustat tarkasti ja niittaa taitavasti tapahtuman käynnissä olleeseen Kekkosen uudelleenvalinnan estämiseen ja sen myötä rakennettuun Honka-liittoon. Tuomio, joka muuttui korkeammassa oikeusasteessa ”varomattomuudesta tehdyksi virkavirheeksi”, oli pääministerin aseman menettäneelle Sukselaiselle hänen elämänsä raskain koitos ja kansainvälinen julkinen häpeäpaalu.

Lehdistö otti prosessissa sumeilematta tuomarin roolin ja ”hyödyttämistarkoitus” muuttui ”hyötymistarkoitukseksi”, siis oman edun tavoitteluksi, maailmalla jopa korruptioksi, vaikka kyse oli Kelan rakennuttamien asuntojen myymisestä Kelan omille työntekijöille. Muistanhan minä noista kuohuista jotain omasta lapsuudestani, isäni kertomana!

Maanviljelijä

Mutta V.J. Sukselaisen persoona jäisi vajaaksi, ellei siihen kuuluisi maahengen myötä myös maanviljelys. Sukselainen osti Kiskon pitäjästä 1951 18 pelto- ja 36 metsähehtaarin maatilan, Koivukankareen. Vaikka tilaa piti yllä palkattu tilanhoitaja, Sukselainen hakeutui maatöihin halukkaasti. Maanviljelijänä hän oli utelias uuden etsijä ja kokeilija, niin kotieläinten pidossa kuin eri viljelykasvien kokeiluissa.

Sukselaista on moitittu siitä, että hän kasasi itselleen paljon suuria tehtäviä kykenemättä luopumaan aiemmista. Perttula myöntää moitteisiin olleen pohjaa. Kelan pääjohtajaksi tultuaan Sukselainen luopui yliopistollisista viroistaan, mutta toisaalta pääjohtajuus toi mukanaan lukuisia uusia hallitusten jäsenyyksiä.

Perehtyneisyytensä ja asiantuntemuksensa vuoksi V.J. Sukselainen oli tiukka neuvottelija ja tavallisen kansanosan edunvalvojana sanavalmis.
”Sukselainen oli taitava sanojensa asettelussa ja asioiden poliittisessa hivuttamisessa, sillä hän osasi pitää yllä poliittista pintajännitystä sortumatta henkilöryöpytykseen ja kiiruhtamatta liian nopeasti eteenpäin”, Perttula kirjoittaa.

Teuvo Auran mukaan Sukselaisen ”tyyliin kuului myös ladella rauhallisesti mitä ilkeimpiä pirullisuuksia.”  Auran Sukselainen tunsi Urho Kekkosen työparina ja hänen talousasiantuntijuutensa syrjäyttäjänä hallituksessa, jossa hänellä oli valtiovarainministerin salkku.

Valtiotieteen tohtori Pekka Perttulan ”uteliaisuus etsiä politiikkaa kuvaavia pitkiä kaaria on antanut omissa yhteiskunnallisissa tehtävissä saatujen kokemusten lisäksi kipinän Sukselaisen kaltaisen yhteiskunnallisen moniottelijan elämäkerran kirjoittamiseen.

Pekka Perttula tiivistää jotain oleelliseksi hyvinvointiyhteiskunnan rakentaja Sukselaisessa kokemaansa näin:
Hän oli kätkijä. Isättömyydestä piti olla hiljaa, köyhyys kätkeä, kunnianhimosta vaieta, pyrkimykset piilottaa ja tappiot purkaa yksinäisyydessä. Piti osata voitta vaieten ja hävitä hiljaisesti.”

Jos V.J. Sukselainen oli sekä tiedemies että poliitikko, sitä on myös hänen elämäkertansa kirjoittaja Pekka Perttula. Hän pyrkii teoksessaan totuudellisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen ja on kuvattavaansa kohtaan kriittinen ja tätä arvostava.

Pekka Perttula: Äidin poika. V.J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Edita 2017, lähteineen ja hakemistoineen 487 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s