Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski, vuodet 1937−1963

Elävästi kirjoitetussa, asiantuntevassa elämäkerrassa on lumovoimaa, etenkin jos sitä on myös kuvauksen kohteessa.

Pentti Saarikoski syntyi 80 vuotta sitten porvarilliseen perheeseen Karjalan Kannaksella vuonna 1937 ja kuoli vain hieman alle 46-vuotiaana Joensuussa 1983. Hänen tuotantonsa niin runoilijana kuin kääntäjänä on häkellyttävän laaja. Mies tunnettaneen kuitenkin paremmin elämästään kuin tuotannostaan. Monipolvisine ja värikylläisine elämänvaiheineen hän oli legenda jo eläessään.

Pekka Tarkka, monipuolinen ja teräväkynäinen kulttuurijournalisti, kirjallisuudentutkija ja kriitikko kirjoitti Pentti Saarikosken 26 vuoden ikään yltävän elämänkerran. Massiivinen teos sai jatko-osan pari vuosikymmentä Saarikosken kuoleman jälkeen. Tämä yhteensä yli 1300-sivuinen elämäkerta oli minulle mitä kiehtovinta, innostavinta ja hienointa luettavaa.

I-osa oli odottanut kirjahyllyssäni ilmestymisvuodesta alkaen. Vasta nyt sen luin. Ja jatkoksi oli pakko lukea myös osa II.  Tässä jutussani teen poimintoja I-osasta.

Tarkka kertoo Saarikosken uskoneen hänet ja vain hänet elämänkertansa kirjoittajaksi.  Valinta on mitä osuvin, sillä Tarkka valtavaa lähdeaineistoa käyttäen tekee tutkijana tinkimätöntä kirjallisuustiedettä. Hän pystyy lukeneena ja poikkeuksellisen laajan yleissivistyksen, etenkin antiikin filosofian omaavana ja läntistä runoutta tuntevana kirjallisuuskriitikkona pureutumaan Saarikosken tuotannossa runojen sisältöihin, rakenteisiin ja laatuun, kuin myös tekemään omintakeisia ja perusteltuja tulkintoja.  Vain hieman vanhempana Pekka Tarkka edusti myös samaa sukupolvea Saarikosken kanssa.

Alkoholi ja valtaistuin kuvaavat Pentti Saarikosken elämänasennetta ja omakuvaa. Tässä kuningas valtaistuimellaan. Kuva: Max Petrelius. Kirjan kuvitusta.

Henkilökuvauksessa Tarkka on pistämätön. Tosin siinä hänen tarvitsee kertoa Saarikosken tekemiset ja tekemättä jättämiset, jotka kaikki puhuvat puolestaan.  Tarkka on kuitenkin haastatellut eri vaiheissa suurta joukkoa lähipiiriläisiä. Tarkka kaihtaa kaunistelemista tai mustaamista, mutta osaa olla ironisen pisteliäs ja satiirinen. Huumori analyyttisyyden rinnalla tekee luettavasta nautinnollisen.

Elämäkerta etsii historiallisesti kestävää kuvaa kohteestaan ja uskoakseni on sen myös löytänyt.

Mutta päästänpä ääneen Pekka Tarkan siinä, miten hän luonnehtii nuorta Narkissosta Pentti Saarikoskea:

Saarikoski oli 16-vuotiaana ylioppilaana suurten lupausten nuorukainen, perheen lemmikki, jota palvottiin ja jolle oli järjestetty hyvät olosuhteet poikkeuksellisten lahjojen kehittämiseen. Hän oli älykkään toveripiirin [luokkatoverit ja pitkäaikaiset ystävät Matti Klinge ja Anto Leikola] täysivaltainen ja kunnioitettu jäsen. Hän tunsi sosiaaliset taitonsa ja tiesi viehätysvoimansa: ”Olen kuin magneettisin voimin varustettu, kokoan ympärilleni ja sidon itseeni ihmisiä.” Tähän liittyi kyky herättää pelkoa; hänen mieliroolejaan oli torjuva, halveksiva demoni. Lähimmäistensä käsittelyä Saarikoski nimitti ”yli-ihmisen” elämäksi. Hän halusi tietää hyvästä ja pahasta kaiken mitä ihminen voi. ”Minun tehtäväni on ikaros-siivin lentää yli merten ja tuhoutua auringon hehkuun.”
Loistava nuorukainen oli kulissi, jonka takana velloi lohduton elämänpelko. Päiväkirja kertoo, että ihmisiä vanginnut näyttelijä lysähti heti esityksen jälkeen kokoon kuin sätkynukke, jonka narut on katkottu. Hän vapisi yksinäisyytensä ja kuoleman edessä. Hänen perimmäisen ajatuksensa mukaan suurinta ja kauneinta ihmisen elämässä ovat onnettomuus, hätä ja ahdistus.

Luokkakaverit ja älyköt Anto Leikola, Matti Klinge ja Pentti Saarikoski olivat vuosia hyviä ystäviä. Kuva on vaellukselta Keuruulta. Leikolan ja Klingen hakeutuminen yliopistouralle ja Saarikosken riehakas käytös erkaannuttivat kaverukset. Kuva: Marja Itkonen-Kaila. Kirjan kuvitusta.

Saarikosken elämä koostuu lukuisista toisistaan poikkeavista vaiheista. On lapsuus Kannaksella, sota ja evakkotaival, perheen asettuminen Helsinkiin, kouluvuodet, joissa isä pistää pojan harppomaan peräti kaksi vuosiluokkaa yli. Hän käy kouluaan itseään vanhempien kavereiden keskellä. Lapsen kehitysvaiheissa vuodenkin ikäero on merkittävä. Minkä jäljen saattoi jättää ylilahjakkaaseen, neron piirteitä omaavaan lapseen, josta tiedämme myöhemmin, ettei hänestä koskaan kypsynyt todella aikuista?  Hän halusi jäädä lapseksi, ja jäi.

Lapsuudessa tulevat partioliike, retkeily ja luonto sekä tulostavoitteinen urheilu. Partio johti kristillisyyteen, nuoren Saarikosken keskeiseen rakennusvaiheeseen aikuistumiseen saakka. Hän tunsi virret ja Raamattunsa.

Älyllisiä oppi-isiä etsimässä

Nuori aviomies Haagassa Kylänevantien Asunnossa. Kuva: Eero Troberg, Otavan arkisto. Kirjan kuvitusta.

Tärkein Saarikosken rakennusaine oli valtavan ahnas lukeneisuus. Yliopistokautena hän löysi antiikin suuret ajattelijat Aristoteleen, Platonin ja Sokrateen sekä 1900-luvun suuret filosofit, Schopenhauerin ja Kierkegaardin. Kaikkien heidän ajattelu toimi viiltävinä kyntöauroina Saarikosken vastaanottavilla mielenvainioilla ja vaikutti halki elämän hänen runoudessaan ja käännöksissään.

Jeesus oli keskeinen henkilö Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriassa, jota Saarikoski luki ahnaasti Matti Klingen ehdotuksesta.  Friedellin rinnalle ajatusmaailman muokkaajaksi nousi myös toinen kristitty Arnold Toynbee, kun hänen teoksensa Historia uudessa valossa oli ilmestynyt suomeksi vuonna 1951. Jeesus säilyi Saarikosken suurena ihanteena, mutta 1950-luvun lopulla Jeesuksen syrjäytti Sokrates. Saarikoski vertasi itseään Jeesukseen, joka ”kulutti itsensä loppuun valaistakseen maailman”. Kristinuskoa hän arvosti vielä pitkään siksi, että se oli avoin monille tulkinnoille eikä vaatinut yhtä totuutta.

Idän ja lännen välisen kylmän sodan alettua ja kristinuskon tulevaisuuden näyttäessä huonolta Saarikoski alkoi miettiä kommunismin mahdollisuuksia. Marxilaisuuteen kääntymisen aika oli tuleva kuitenkin vasta 1960-luvun alussa, jolloin hän oli jo vakiinnuttanut itsensä tunnettuna runoilijana.

Merkittävistä oppi-isistä on syytä mainita ainakin Hipponaks, Vähä-Aasiassa vuonna 540 eaa syntynyt irvileuka, jota pidetään herjarunouden varsinaisena mestarina. Saarikosken kolmas runokirja sai nimekseen Runot ja Hipponaksin runot (1959). Häneltä Saarikoski omaksui runoilleen tyypillisen fragmentaarisuuden. Sirpaleisuus kertoo ihmisjärjen katoavaisuudesta, siksi aukkoja on enemmän kuin jatkuvuutta. Runon ei tule olla kertomus.

Ne naiset, ne naiset

Pieni perhe. Tuula Unkari odottaa esikoistaan ja pari asuu pienesti Haagassa. Kuva: Eero Troberg, Otavan arkisto, Kirjan kuvitusta.

Nuoruuden kristilliset yhteydet olivat tuoneet Saarikosken elämään naiset ja rakastumiset, tarkemmin Tuula Unkarin, josta tuli vuosia tutustumista myöhemmin vuonna 1958 Saarikosken ensimmäinen vaimo ja hänen ensimmäisten lastensa äiti. Avioliitosta tuli yhtä surkuhupaisa, kuten liitoista myöhempien puolisoidenkin kanssa. Kirjoittamiselle ja itselleen omistautunut Pentti Saarikoski heittäytyi kulloisenkin vaimonsa ja kustantajansa Otavan holhottavaksi kuin iso lapsi. Rahaa ei koskaan ollut ja jos oli, runoilija kulutti sen ravintoloissa tai viinakaupassa.

Juominen alkoi kuitenkin varsin myöhään, runoilijan ollessa täysi-ikäinen, mutta muuttui vuosien mittaan sitäkin pidikkeettömämmäksi. Kahvilat vaihtuivat kapakoiksi ja koti alkoi täyttyä tyhjistä pulloista. Aviopuolisot joivat paljon myös yhdessä.

Nuorta Pentti Saarikoskea kiehtoi synti, mutta se pysyi pitkään teoreettisena. Synnintunto kohdistui naiseen, jota hän eroottisena olentona pelkäsi ja koki vanharaamatullisesti viettelijänä pahaan, hämähäkkinä joka pyydystää miehen verkkoonsa. Saarikosken kauniit lapsenkasvot, solakka olemus sekä karismaattisuus saivat naiset parveilemaan hänen ympärillään ja hän oli myös itse herkkä rakastumaan. Silti seksuaaliset kokemukset puuttuivat häneltä hyvin pitkään, eikä hänestä koskaan lukuisista pitkistä naissuhteista huolimatta tullut eroottista hurjastelijaa, pikemminkin päinvastoin.

Murrosiän vuosina Pentti Saarikoski tunnisti seksuaalisen horjuvuutensa, ja Tuula Unkarin arvion mukaan Pentti olisikin ilman häntä päätynyt homoseksuaaliksi. Homoseksuaalinen kokeilu jäi kuitenkin yhteen kertaan.

Saarikosken naiset olivat kaikki vahvoja ja itsenäisiä ja Saarikoski tarvitsi heitä arjen ylläpitäjinä, hänen raha-asioittensa hoitajina ja keskustelukumppaneina. ”Neron ylpeys on bunkkeri, jonka suojassa vapisi arka poika”, Tarkka muistuttaa nojaten johtopäätöksessään Saarikosken omaan päiväkirjaan.

Uusi naissuhde astui elämään, kun avioliitto korisi henkihieverissä. Tuulan jälkeen Saarikoski eli avoliitossa Leena Larjangon kanssa. Pari sai pojan, Saskan. Leenan hän hylkäsi yhteisellä matkalla Lontoossa jättäen tämän sinne rahatta ja häipyen itse. Seuraavan naisensa Marjatta Meran kanssa Saarikoski meni vihille. Hänen jälkeensä tulivat vielä toimittaja Tuula Eerola, nykyisin kirjailija Tuulaliina Varis, sekä ruotsalainen sosiologi Mia Berner.

Kaikki avioliitot noudattivat samaa kaavaa: ensin rakastuneiden yhteiselämää, töitä, juopottelua ja sosiaalista kanssakäymistä, vaimo huolehti Saarikosken puhtaudesta, ruuasta, taloudesta, lapsenhoidosta ja kodista muutaman vuoden ajan, alkoi saada tarpeekseen vallankin kun Pentti tuli usein retkiltään kotiin vieraan naisen kanssa. Riidat muuttuvat yhä rajummiksi. Vaimot olivat seksielämän niukkuuteen tyytymättömiä ja lopulta kumpikin halusi vapautusta. Vapautuksen toi uusi nainen, runoilijan pelastaja.

Runoilija rooleissaan

Saarikoski teki itsestään julkisen klovnin ja pellen. Tilausesiintyminen Varkaudessa päätyi fiaskoon vuonna 1963. Kuva: Lasse Lehtinen, Apu-lehden artikkeli. Kirjan kuvitusta.

Älykkö Saarikoski oli häirikkö, pelleilevä irvileuka, näyttelijä ja julkinen klovni, joka hauskutti tai käyttäytyi julkisissa tiloissa typerästi ja nolosti. Hän ärsytti, suututti ja rakensi mainettaan. Hän oli huomionkipeä narsisti. Hänen suuruudenhulluutensa ei tuntenut rajoja ja minäkuvasta tuntui välillä puuttuvan alkeellisinkin suhteellisuudentaju.

Hän arvosti yksilöä vain muiden johtajana ja sellaisena hän näki itsensä.

Silti hän ylsi välillä itseironiaan tai vajosi masennusta muistuttavaan apatiaan. Paheksuntaa herättävä ivallinen huutelija halusi nähdä ja näkyä, mutta myös vetäytyä yksinäisyyteen.

Kirjoittaminen oli Pentti Saarikosken happi. Hän teki raivoisan paljon töitä, kirjoitti runoja, hioi niitä, käänsi antiikin kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta ja toimi Ylioppilaslehden terävänä ja häijynä Nenä-kolumnistina. Hän ei kaihtanut pilkkaamasta muiden kirjailijoiden tuotantoa. Modernismin hän haastoi meluisasti 1960-luvun taitteessa.

Che Guevarasta tuli myös Saaarikosken idoli ja baskerista välillä tavaramerkki. II osan kuvitusta.

1960-luvun alussa Saarikoski kääntyi marxilais-leninismiin ja alkoi flirttailla SKP:n johdon kanssa. Hänen uudeksi raamatukseen muodostui Otto-Ville Kuusisen oppikirja Marxilais-leninismin perusteet, missä Kuusinen nosti materialismin varhaisiksi edustajiksi esisokraattiset filosofit, ennen muuta Herakleitoksen. Herakleitoksen mukaan vastavoimien taistelu on kaiken muutoksen perimmäinen tekijä.

Saarikosken tulinen ja intomielinen pyrky politiikan ytimeen kesti muutaman vuoden. Häneltä ilmestyi kiitetty ja marxilaiseksi luonnehdittu runokokoelma Mitä tapahtuu todella?  (1962), hän pyri Eduskuntaan kuitenkaan onnistumatta ja hän kirjoitti SKDL:n kulttuuripoliittisen ohjelman.

Alkoholi tuli Saarikosken elämään tupakkaa myöhemmin, liki aikuisena, mutta jäi sitten elämänikäiseksi seuralaiseksi. Kuva Hotelli Tornin baarista: Seppo Saves, Apu-lehti 1963. Kirjan kuvitusta.

Alkoholismi suisti kuitenkin nuorison poliittisen Tähden raiteiltaan. Hän alkoi saada epilepsiakohtauksia ja ajautui apatiaan. Välietappina oli Kupittaan mielisairaala ja diagnooseina kypsymätön persoonallisuus ja krooninen alkoholismi. Moniulotteinen Saarikoski kirjoitti päiväkirjaansa:
”Minulla ei ole vakituisia kasvoja. Minä en ole vakiintunut. Minulla on nukke, nukkeja sisäkkäin, monia, ja minä puran ja kokoan takaisin, vähän aikaa.”

Pentti Saarikoski oli työvireen saadessaan tuottelias ja aikaansaava, joskin käännöksiä on myöhemmin arvioitu huolimattomiksi. Henry Millerin Kravun kääntöpiirin suomennos nostatti epäsiveellisenä painotuotteena oikeusjutun ja kustantaja Gummerus tuomittiin hävittämään koko painos ja tuhoamaan painolaatat. Jonkinlaisen myrskyn nostatti myös Salingerin romaanin Sieppari ruispellossa suomennos, sillä siinä Saarikoski loi katunuorison kielen, johon korkeakirjallisuudessa ei ollut totuttu.

Mutta kääntämistöistä tärkeimmät suuntautuivat antiikin runoilijoihin. Saarikoski käänsi James Joycen Odysseusta ja oli Tarkan elämänkerran I-osan loppuun mennessä edennyt siinä jo hyvin pitkälle. Dublinista tuli hänen Mekkansa.

Joycen jälkeen Saarikosken suuria suomennoksia oli  Homeroksen Odysseia (1973).  Harhaileva Odysseus alkoi vertautua levottomaan runoilijaan itseensä.  Odysseuksen päämäärä, Ithakan saari, oli lopultakin ”koskaan toteutumaton unelma, joka pakottaa purjehtijan matkaamaan elämän rannatonta merta”.  Ja Odysseuksen tavoin myös Saarikoski oli ”viisas, mutta moraaliton pälkäästä pääsijä, helpoimman tien kulkija”.

Tunnustan nöyryyteni Pekka Tarkan hienon Pentti Saarikoski -elämäkerran I osan edessä.  Poimimani on hyvin vajaa ja osin myös sattumanvarainen. Liian paljon tärkeää ja mielenkiintoista jää tässä mainitsematta, vaikka esiin noston ansaitsisikin.  Siispä yllytän kirjan kimppuun. Kunnioitukseni urakan tehneelle Tarkalle!

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski, vuodet 1937−1963, Otava 1996, hakemistoineen ja lähteineen 620 sivua.

Osa II on käsittelyssäni seuraavassa blogissani.

Mainokset
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s