Juhani Aho: Omatunto

Juhani Ahon Omatunto on hieno kuvaus saaristolaiskalastajista, jotka joutuvat kamppailuun omatuntonsa kanssa. Aho osoittaa jälleen ihmiskuvaustaituruutensa.

Juhani Ahon Omatunto (1914) on kaunokirjallinen helmi tuotteliaan kirjailijan myöhäisvuosilta. Se on ilkikurinen satiiri ihmisluonnon heikkouksista, mutta myös yrityksistä voittaa oma luonto. Omatunnon öljyäjänä kertomuksessa on ainakin neljä seitsemästä kuolemansynnistä: kateus, ahneus, viha ja ylpeys. Toinen ravitsee toista.

Suomenlahden uloimmalla asutulla luodolla Saukkosaarella sinnittelee köyhä Söderlingin kalastajaperhe kalastaen ja saalista mantereella kaupaten. Ikiaikaisesti he ovat omaksuneet käytännön, että meren tuoma kuuluu löytäjälle. Tosin nyt laki määrää toisin: rantaan ajautuvasta arvotavarasta on ilmoitettava tulliin. Löytäjälle kuuluu oikeus palkkioon.

Huonot ajat koetellevat köyhiä kalastajia. Majakoiden yleistyttyä kauppa-alukset eivät enää haaksirikkoudu myrskyssä, eikä puutavarahinauksiakaan ole hajonnut vanhaan malliin. Etenkin puutavara olisi arvokasta. Perhe lietsoo itsessään pyhää vihaa saarinaapureitaan Korsuja kohtaan. He kun ovat pauhaavan Emma Söderlingskan kuvittelussa onnistuneet saamaan meren saalista vaurastumisensa perustaksi rikollisin konstein tulliin ilmoittamatta.

Söderlingeillä on unelmansa ja valmiit suunnitelmat sen varalle, jos meri toisi ja Jumala antaisi vaurautta heidänkin rantakallioilleen. Ukki joisi mielin määrin viinaa, Emma hankkisi toisen lehmän Teplan rinnalle ja voisi ostaa lääkäriapua parantumattoman sairaalle tyttärelle Helgalle. Ja Kalle saisi oman kodin itselleen ja morsiamelleen Hannalle. Mutta tärkeintä sittenkin olisi lunastaa koko saari itselle ja häätää naapurin Korsut, ”verkkovarkaat, sala-ampujat, kiikaroivat väijyjät” pois Saukkosaaresta.

Mutta yhden myrskyn jälkeen tapahtuu tavattomia: Söderlingien kapean sumppuiseen salmeen on ajautunut iso määrä raskaita puuvillapaaleja. Myrsky on huuhtonut laivan kansilastin mereen. Eikä siinä kaikki. Merellä yksin ruuhellaan liikkunut Kalle tuo saaliinsa, sarven, jonka sisältä löytyy suuri määrä tiiviisti pakattuja hollannin guldeneita seteleinä. Onnesta päihtynyt perhe laskee saaliin yhteisarvon tuhansiin markkoihin. Se on valtava määrä rahaa. Yksin uuden lehmän saisi satasella.

Mutta saaliin tuoma onni jää hetkelliseksi. Kalle on yrmeä, apea, riitaisa, vetäytyvä ja ruokahaluton. Hän ei halua olla tuomiensa rahojen kanssa missään tekemisissä.  Yllättävä omaisuus tuo muutenkin tukuittain uusia huolia ja keskinäistä riitaa siitä, pitäisikö löydöistä ilmoittaa tulliin. Söderlinska perheen matriarkkana pursuu suunnitelmia muuttaa puuvillapaalit virolaisen hämäräkauppiaan avulla rahaksi. Häntä tukevat kiihkoileva ja viinaa himoitseva ukki ja miniäehdokas Hanna. Vastaan kääntyvät lapset Kalle ja uskossaan herkkä Helga.

Onko meren saalis Jumalan lahja, kuten Helga aivan aluksi uskoi, sillä Jumalan lahjaa ei tarvitse antaa pois. Vai tulisiko perheen toimia lain mukaan rehellisesti? Juuri rehellisyydellään Söderlingska on aiemmin rehvastellut ja ylpeillyt.  Kun Söderlinska on jo käynyt mantereella sopimassa puuvillapaalien myynnistä ja tuonut sitä vastaan kaupasta velaksi suuret määrät herkkuja, Kalle paljastaa kauhistuttavan syntinsä: rahasarven hän repi hukkuneen vyöltä. Ruumiinryöstö on synneistä hirvittävin.

Juhani Aho kuvaa erinomaisella ihmistuntemuksella perheen äidin Söderlinskan mielialojen ja päätösten vuoristorataa. Nainen pursuaa ehtymättömästi energiaa ja toimintatarmoa, vajoaa syvimpään epäilykseen ja epätoivoon, raivoaa, sisuuntuu ja uhmaa sekä ennen muuta selittelee ratkaisujaan aina edukseen.  Hänen mielenmuutoksensa seurauksena kuitenkin perhe purjehtii seuraavana sunnuntaina Kirkkosaareen – pitkästä aikaa – ja ennen jumalanpalveluksen alkamista Söderlinska ilmoittaa tullivirkailijalle löydöt, kirkkokansan kuullen.

Hän saa puhtaan omatunnon ja peuhaa jumalanpalveluksen ajan omassa erinomaisuudessaan ja jaloudessaan vertaillen hurskauttaan Korsuihin. Heille riittää hyvin pelkkä palkkio. Mutta kotiin päästyä häntä odottaa vielä uusi yllätys, arvaamattomin kaikista.  Korsut näyttävät kuorineen kermat.

Ahon yli sadan vuoden takainen pienoisromaani on terävä kuvaus ihmismielen ailahtelusta kun omatunnon mukainen ratkaisu ei poista luonteen heikkouksista ehkä syövyttävintä, kateutta. Söderlinskan kuvauksessa Aho osoittaa jälleen taituruutensa naisen psyyken kuvaajana. Söderlinska asettuu Ahon lukuisten hienojen naiskuvausten joukkoon, kuten Papin rouvan Ellin, Juhan Marjan ja Rautatien Liisan.

Aho, intohimoinen kalastaja ja luonnon kulkija, kuvaa saaren karua luontoa ja meren eläväisiä, ”karien ympärillä haastelevia haahkoja, ulapalla itkeviä hylkeitä ja ilmassa nauravia lokkeja tai mantereen metsäistä piikkiharjaa”, kielentaitajan varmuudella. ”Meri liekehti vaahtopäinä vedenalaisten karien ylitse.”

Omatunto on Ahon laajassa tuotannossa vähemmälle huomiolle jäänyt kirja, mutta lajissaan hieno.  Sen polveileva tarina, ihmiskuvaus ja kieli ovat yhä mitä elävintä kirjallisuutta, kuten käsissäni olleen 21. painoksen Kotimaiset valiot -löydökseni itselleni osoitti.

Juhani Aho: Omatunto.  WSOY 2014, 170 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s