Ateneum ja Amedio Modigliani
Modiglianin rakastettu, taidekriitikko Beatrice Hastings taulussa Nainen ja samettikaulapanta.
Tutustuin italialaisen, nuorena menehtyneen modernistin Amedio Modiglianin (1884−1920) elämään ja taiteeseen, kun tämä pohjois-maisittainkin aivan ainutlaatuinen näyttely oli Ateneumissa loppumassa. Boheemi, 22-vuotiaana Pariisiin muuttanut ja sen taiteilijapiireissä vaikuttanut taiteilija sai suurempaa arvostusta vasta kuolemansa kynnyksellä.
Ateneumissa esillä ollut näyttely oli siis poikkeuksellinen – jopa eurooppalaisessa mitassa. On siis syytä onnitella Kansallisgalleriamme asiantuntijoita taitavuudesta ja hedelmällisistä taidekontakteista.
Puolalaisen runoilijan ja taidekeräilijän Léopold Zborowskin Anna-vaimo maalauksessa Hanka. Zborowski hankki yksinoikeuden Modiglianin töihin ja järjesti taiteilijan ainoaksi jääneen taidenäyttelyn.
Renée (1917). Modiglianin muotokuvissa tyypillisiä piirteitä ovat pidennetty kaula, umpeen maalatut silmät ja tiputetut, kavennetut olkapäät.
Kävi ilmi sekin, että Ateneumin kokoelmissa on yksi Modiglianin teos. Se esittää venäläistä taidemaalaria Leopold Survagania. Ateneum hankki tämän vuonna 1918 maalatun teoksen vuonna 1955. Surgania oli jossain vaiheessa virheellisesti mainittu suomalaiseksi.
Modiglianin rakastettu oli kahden vuoden ajan englantilainen taidekriitikko Beatrice Hastings. Hänet taiteilija ikuisti maalaukseen Nainen ja samettikaulapanta (1915). Vuonna 1917 Modigliani pakeni Pariisin pommituksia Nizzaan, missä hän alkoi asua yhdessä Jeanne Hébuternen kanssa. Paria vuotta myöhemmin pariskunta palasi Pariisiin ja Modigliani jatkoi maalaamistaan.
Uudesta Pariisin vaiheesta tuli kuitenkin lyhyt. Tammikuussa 1920 taiteilija, joka oli alkanut saada nimeä, vajosi koomaan ja menehtyi. Jeanne, joka oli synnyttänyt Modiglianille tytön, ei kestänyt rakastettunsa kuolemaa, vaan hyppäsi ikkunasta kadulle menehtyen vammoihinsa. Jeanne haudattiin perhehautaan, mutta siirrettiin suvun luvalla kymmentä vuotta myöhemmin Modiglianin viereen.
Taidemaalari Leopold Survaganin muotokuva kuuluu Ateneumille.
Waldemarsudde ja Cecilia Edefalk
Rosor och ekblad (1997)
Cecilia Edefalkia (s. 1954) luonnehditaan yhdeksi Ruotsin keskeisimmistä kuvataiteilijoista. Hänen töittensä sunnuntaina päättynyt näyttely Waldmarsuddessa oli retrospektiivinen. Edellinen oli pidetty liki kaksikymmentä vuotta sitten Tukholman Konsthallenissa.
Edefalkia kiinnostavat taiteen välittäminä aika, muisto, henkisyys, kaukaisuus ja uudelleensyntymä. Useimmiten työt ovat himmeän utuisia, värit hentoja ja hahmot liudentuvat taustaansa. En välittänyt niistä enkä liioin tallentanut. Aika ja elämän haihtuvuus korostuivat Edefalkin voikukkien siemenpalloissa. Niitä oli niin kuivuneiden kukkien asetelmina kuin Edefalkin valokuvaamana. Vain hengitys siemenpallon suuntaan tai pieni käden värinä, niin siemenpallo hajoaa. Vain valolla oli lupa leikkiä sen pinnassa.
Metallista valetut koivunrunkoveistokset näyttävät läheltä aidoilta.
Koivun runko ja tuohi ovat inspiroineet taiteilijaa pitkin elämänkaarta. Näyttelyssä oli esillä lukuisia koivun runkoa kuvaavia metalliveistoksia. Venus-maalausten sarjassaan hän on maalannut lempikoivuaan herkin siveltimenvedoin.
Yhdessä salissa oli esillä äärimmäisen taidokkaita ja tieteellisen tarkkoja akvarelleja merikasveista. Ruotsalainen
Painting (1992)
kustantaja oli tilannut Cecilia Edefalkilta kuvituksen tulevaan kasvikirjaansa, jota ei koskaan julkaistu. Edefalk ehti maalata neljän vuoden aikana 170 rannikkokasvityötä Havstrandväxter Ruotsin ja Välimeren maiden rannikoilta.
Prinssi Eugen rakasti kukkia, joita kasvatettiin linnan omassa kasvihuoneessa. Prinssin muistoa vaalitaan edelleen linnan kukka-asetelmin. Kun tällä kertaa päänäyttely oli sijoitettu linnan ylimpiin kerroksiin, persikan väreissä kukkivien amaryllisten tuoksu tulvi voimakkaana kaikissa näyttelytiloissa.
My birch osana Edefalkin Venus-sarjaa. Koivun hienot vivahteet eivät tallentuneet kameraani.
En annan rörelse (1990) käsitti seitsemän samanlaista, mutta erikokoista työtä. Mies on sivellyt aurinkovoidetta tytön selkään mutta nyt voide jo uponnut. Työ on herättänyt tulkintoja.
The Last Rays of Sun over the Meedow (2014), siemenkotaisia voikukkia
Ruotsin paras amatööritaiteilija Stina Gunnarsson
Vuoden parhaan harrastajataitelijan akrylityö Under skydd (2016)
Viime vuoden lopulla Ruotsissa oli kisattu maan parhaan amatööritaiteilijan tittelistä. Kilpailuun pääsi kymmenen harrastajataiteilijaa, vuonna 1966 syntynyt Stina Gunnarsson yhtenä heistä. Palkintona voittajalle oli pääsy töillään Waldemarsuddeen.
Stina Gunnarsson: Vid sjön (2012)
Viehätyin väkevistä merenranta-aiheisista maalauksista, joita Gunnarssonilta oli yhden huoneen verran, kaikkiaan seitsemän. Mutta nyt kuvat ovat kadonneet. 5. maaliskuuta Waldemarsuddessa avautuu Joan Mirón näyttely – luvassa taattu menestys!
Suomen Pankin taidekokoelmaa katsomassa
Sain mitä viehättävimmän tilaisuuden osallistua entisen työpaikkani Kansanvalistusseuran henkilökunnan mukana Suomen Pankin esillä olevien taideteosten esittelyyn. Kaikkiaan Suomen Pankin kokoelmat kattavat 1200 teosta.
Esillä ollut kokoelma on koottu Suomi 100 vuotta -idealla. Se on laaja katsaus nimekkäiden taiteilijoittemme töihin aina Düsseldorfin koulukunnasta nykypäivään. Näyttävimmät teokset ovat päärakennuksen portaikkoa koristavat Juho Rissasen suuret lasimaalaukset Elonkorjuu, Tukinuitto ja Silakkamarkkinat. Rissanen maalasi teokset vuonna 1933 ja tarinan mukaan sai tilauksesta taloudellisesti siipeensä.
Portaikkoa reunustavat myös Lennart Segerstrålen suuret Finlandia-freskot vuodelta 1944. Suojattuina ne pelastuivat pommituksesta, joka romautti pankin lasikaton ja aiheutti melkoisia tuhoja rakennuksessa muutenkin.
Suurilla kudonnaisilla on tärkeä sija kokoelmissa. Dora Jungilta on muun muassa kaksi kokoseinän peittävää pellavateosta, Kultakanta ja Kuparikanta.
Kokoelmista löytyy hyvin tietoa Suomen Pankin nettisivuilta. Kannattaa käydä silmäämässä, sillä kokoelman merkitys suomalaiselle taiteelle ja taiteilijoille on suuri. Suomen Pankki pystyi ostamaan töitä ja näin tukemaan suomalaisia taiteilijoita, kun pieni maa kipristeli köyhyydessä.
Fotografiska museet ja I have a Dream
Tukholmassa viipyessäni vakiokierrokseeni kuuluu Fotografiska museet, jonne on syytä varata 1,5−2 tuntia. Enempää ei jaksa, sillä yleensä museossa on samanaikaisesti neljä näyttelyä. Mutta pääsääntöisesti yksi näyttelyistä manifestoi paremman maailman puolesta.
Nyt päänäyttely kertoo ihmisistä, joilla on unelma paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta ja jotka toimivat eettisten unelmiensa puolesta. Venezuelalaissyntyinen, Ruotsissa asuva Albert Wiking on kuvannut eri puolilta maailmaa tunnettuja ihmisoikeuksien puolesta toimivia henkilöitä. Huomasin ärsyyntyväni näyttelyn ruotsalaispainotuksesta. Jokainen elossa oleva Ruotsin sosiaalidemokraattinen ulkoministeri ja YK-suurlähettiläs sekä joukko räppäreitä on mahtunut mukaan. Laajassa kokonaisuudessa oli ruotsalaisia varmaankin noin joka kymmenes. Ehkä se on nielaistava, Ruotsin maaperällä kun ollaan.
Erittäin persoonallisena ja vaikuttavana taiteilijana pidin Charlotte Gyllenhammaria (s. 1963), joka omassa näyttelyssään veistoksillaan, valokuvillaan ja videoillaan tutkii identiteettiä.
Mielikuvituksen ehtymättömyydestä kertoi myös juuri loppunut näyttely Finally it all makes sense, joka kuvaa tukholmalaisen mainostoimittajan Johan Lindebergin menestystarinan hänen saatuaan agentuurin italialaisen farkkumerkin brändin luomiseksi. Lindeberg käytti absurdeja, poliittisestikin satiirisia keinoja ja onnistui.
Fotografiskan nykyiset näyttely kestävät kuluvan kuun loppupuolelle, jotkut maaliskuullekin. Tulin itse ulos jotenkin pökertyneenä ja väsyneenä. Vastaanottokyvylleni tulivat pidennetyllä viikonlopullani Tukholmassa rajat vastaan.
Annelin kirjoissa 