Linda Olsson: Sisar talossani

Sisarukset joutuvat selvittelemään vanhoja tapahtumia kirjassa Sisar talossani.

Sisarukset päätyvät selvittelemään vanhoja tapahtumia kirjassa Sisar talossani.

Kiinnostuin Linda Olssonin (s. 1948) uutuusromaanista Sisar talossani osin kirjan idean vuoksi, osin siksi, että sentään joku ruotsalainen kirjailija yrittää muutakin kuin suoltaa dekkareita. Itse asiassa kirjailija ei elä fyysisesti ruotsalaisen dekkarivyöryn alla. Hänen kotimaansa on jo pitkään ollut Uusi-Seelanti.

Sisar talossani sijoittuu meren rannan tuntumaan Espanjassa Katalonian Cadaquésissa, missä liki viidenkympin ikään ehtinyt Maria on elänyt yksin hulppeassa vuokratalossa jo pitkän tovin. Kaksi vuotta sitten hän matkusti Ruotsiin äitinsä hautajaisiin ja esitti pikkusiskolleen, kuusi vuotta nuoremmalle Emmalle, ohimennen kutsun kyläillä hänen luonaan.

Hän katui kutsuaan jo ennen kuin lause oli lopussa. Hän oli halunnut näyttää omaa onnellista elämäänsä. Sitten hän unohti kutsun. Mutta nyt Emma on lähettänyt sähköpostin tiedustellen, olisiko kutsu yhä voimassa. Hän haluaisi tulla muutamaksi päiväksi.  Mutta Maria ei halua, vaikka toivottaakin toisen tervetulleeksi.

Odotin kai, että Emma olisi voimakastahtoinen, päälle vyöryvä, jonkinlainen tunkeileva talonvaltaaja. Bussista nousee ulos kömpelönoloisesti hauras, hieman pidättyväinen ja arka nainen, josta myöhemmin paljastuu, että kaikkinainen päätöstenteko omassa elämässä on ollut hänelle aina vaikeaa.

Sisarusten keskustelut ovat välillä väkinäisiä, mutta aina diplomaattisen hienotunteisia, ainakin hyvin epäsuomalaisia. Suomalaiset kiistelisivät avoimemmin, ehkä riitelisivätkin. Maria ja Emma sen sijaan aistivat toisiaan seismologin herkkyydellä.

”Minun pitäisi olla iloinen siitä, että hän on luonani. Yleensä sisarukset nauroivat, puhuivat ja viihtyivät yhdessä. Mutta me liikuimme kuin heikolla jäällä, peläten sen muuttuvat allamme vähäisestäkin harha-askeleesta.” 

Puolin ja toisin sisarukset eivät tunge toistensa yksityisyyteen. Kun he kertovat jotain, toisen läsnäolo on toiminut kimmokkeena kertoa ääneen itselle, ei toiselle.

Ensimmäinen pintaan nouseva erilaisuus konkretisoituu käsitykseen äidistä. Maria on kokenut äidin uuden avioliiton rakkauden hedelmän Emman äidin silmäteräksi, itsensä puolestaan välittämisestä osattomaksi. Äiti on ilmaissut välittämistään vaan, jos toisella ovat asiat huonosti. Onnea ja pärjäämistä ei saa näyttää. Marian äitisuhteessa on enemminkin kyse vieraudesta kuin sisarkateudesta.

Yhdestä henkilöstä Maria ei halua keskustella, vain 16-vuotiaana kuolleesta kaksoissisarestaan Amandasta. Marian mietteistä käy selville, että sisarusten välejä hiertänyt hiekka on kasautunut kilpailussa Amandan kiintymyksestä. Emman synnyttyä Maria koki menettäneensä toisen puolen itsestään, Amandan, tai ainakin joutui jakamaan hänet työlään, paljon nuoremman siskonsa kanssa, jota Amanda aina raahasi mukanaan ja josta kantoi huolta.

Sisarusten keskusteluista purkautuu hitaasti yhteisten päivien aikana kaikenlaista. Marian nuoruuden rakastetusta Olofista tuli myöhemmin Emman aviomies ja hänen lastensa isä. Kaunis Emma on sairastanut rintasyövän ja toinen rinta on poistettu. Maria on kokenut elämänsä suuren rakkauden lesbosuhteessa ja menettänyt rakastettunsa, galleristi Mayan, traagisessa liikenneonnettomuudessa. Siitä lähtien hän on elänyt yksin ja halunnutkin niin elää.

Kun espanjalaisen Paun tarjoamalla veneretkellä toiseksi viimeisenä yhteisenä päivänä Maria äkkinäisestä päähänpistosta hyppää mereen, Emma saa kohtauksen, syöksyy perässä ja on vähällä hukkua. Emma selittää tapahtuneen kauhuna Marian katoamisesta peruuttamattoman lopullisesti. Tapaus repii auki kiinni muuratun kannen menneen tapahtuman päältä. Enää Emma ei halua vaieta Amandasta, siitä mitä oikeasti tapahtui, kun Amanda kuoli, sekä miten ja miksi kaikki se tapahtui.

”Voisi kuvitella, että jos kokee jonkun kanssa yhteisen menetyksen, niin surunkin voisi jakaa. Ehkä voisi jopa lohduttaa toista. Mutta sinä seisoit ikkunan ääressä selkä meihin päin. Entä sitten äiti. Hän ei itkenyt. Hän ei ottanut minua syliin. Hän ei edes juossut soittamaan poliisille, kun me olimme tulleet kotiin – se mies teki sen. Äiti vain seisoi hievahtamatta aloillaan.  Katselin äitiä ja tajusin, ettei hän edes nähnyt minua. Hän näytti vain pelästyneeltä. Ei surulliselta. Ei järkyttyneeltä. Pelkästään avuttomalta. Aivan kuin hän ei olisi lainkaan tiennyt, mitä tekisi”, Emma kertaa jälkitapahtunutta Marialle.

Linda Olssonin kirjan ytimessä on kyseenalaistaa Marian kehikokseen rakentamat käsitykset. Emman kautta Maria alkaa ymmärtää, että hänen ihmiskuvansa on rakentunut lähiomaisten osalta sille, että hän itse on poissulkenut, paennut, jättänyt muut jälkeensä, kieltänyt ja unohtanut aktiivisesti.
”Sinä vain menet menojasi aina kun jokin menee eri tavalla kuin toivoisit”, toteaa Emma kerran.

Mutta kun vierailu on ohi, Emmasta on tullut vihdoin pikkusisko, ei enää vain Amandan ja äidin kiintymyksen anastaja.

Sisar talossani on ihmisenkokoinen, lämminhenkinen ja sivistynyt tarina kahden eri tavalla elämää havainnoineen ja eri-ikäisen siskoksen toistensa löytämisestä. Mutta mitenkään ainutlaatuinen tarina se ei ole. Menneiden tapahtumien esiinkaivu ja muistojen erilaisuus ovat aiheina kaunokirjallisuuden peruskauraa. Jäin miettimään, miksi Ruotsin kirjallisuus antaa odottaa suurta ja painavaa kaunokirjallista teostaan.

Linda Olsson: Sisar talossani. Gummerus 2017, 244 sivua. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

 

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s