101 kirjaa: Rosa Liksomin Hytti nro 6

Siperian juna kiitää, matelee ja seisoo. Tyttö tulisi muistamaan tämän matkan.

Siperian juna kiitää, matelee ja seisoo. Tyttö tulisi muistamaan tämän matkan.

Tyttö tekee viikkoja nielevän junamatkan Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin nähdäkseen erään kalliokirjoituksen. Matkan koettelemuksiin suhteutettuna kuvaus on sirpale suomalaista hulluutta, mutta myös kykyä tunnistaa tosiasiat ja sopeutua sekä− ei auta kieltäminen− suomalaisten viehtymystä slaavilaisuuteen ja venäläiseen kulttuuriin.

Kun hän näkee asemalaiturilla kaalikorvaisen, työläisten mustaan toppatakkiin ja valkoiseen kärpännahkalakkiin sonnistautuneen liki viisikymppisen miehen, jota on saattelemassa kasvoiltaan pahoinpidelty, kaunis nainen, hän rukoilee mielessään, ettei vaan saisi tuota miestä hyttiinsä. Turha toivo. Miehestä tulee hänen matkakumppaninsa, jota hän ei pääse pakenemaan.

Rosa Liksomin Hytti nro 6 on karhean kaunis, kamala ja hurmaava kirja loppumattomasta junamatkasta sietämättömän karkean ja röyhkeän miehen hyttikaverina. Mies on katujen ja vankilan kasvatti, joka matkan mittaan tarinoi tytölle ajatuksiaan, koettelemuksiaan ja totuuksiaan, kuunteli sitten tämä tai istui kuulokkeet korvilla paeten musiikkiinsa ja Moskova-ikäväänsä.

”Isä jota en saanut itse valita, siitti minut matkalla pakkotyöleiriltä rintamalle. Äiti oli häijy ja katkera nainen.”
Tuon hän kertoo tytölle, kun teiden lopulliseen erkaantumiseen on aikaa enää muutama tunti. Vaikka tyttö on vihannut miestä, paennut tiheään hänen törkypuheita käytävään ja yrittänyt turhaan lahjoa majurimaista junaemäntää päästäkseen toiseen makuuhyttiin, tyttö on oppinut sietämään ja mukautumaan, jopa tuntemaan miehen seurassa turvallisuutta ja hentoista ystävyyttä.

Hytti nro 6 on mitä herkullisin sukellus venäläisyyden ytimiin Neuvostoliiton viimeisten vaiheiden perspektiivistä. Näyteikkunana on milloin samea, milloin tytön pysähdyspaikalla avoimeksi hinkkaama junaikkuna Siperian radalla reitillä Moskova−Udmurtian Balezino−entinen vankileirikeskus Perm−Sverdlovski−Tjunem−Omsk−Novosibirsk−Atšinski−aiemmin suljettu aseteollisuuskaupunki Krasnojarsk−Habarovsk−Ulan Bator. Välillä juna kiitää lumet pöllyten, välillä matelee, ryömii tai seisoo asemilla päivän tai pari.

Rosa Liksom ja Pekka Pesonen keskustelevat Helsinigin kirjamessuilla 2015 aiheenaan Gogol.

Rosa Liksom ja Pekka Pesonen keskustelevat Helsinigin kirjamessuilla 2015 aiheenaan Gogol.

Liksom kuvaa pidikkeettömästi junamatkan koettelevuutta ja sietokyvyn rajoja. Vaunun kusiputka on juuri sellainen helvetti, jonka kaltaisia valiomuistoja on itsellekin kertynyt menneiltä vuosikymmeniltä:
”Löyhkä oli pistävä. Lattialla lillui saippuaista kusta ja sanomalehtipaperin myttyjä, hanasta ei tullut pisaraakaan vettä.”
Asiointi tapahtuu jo alkumatkasta pystystä harppaamalla ensin neste-esteiden yli pytyn päälle.

Eniten minua matkakuvauksessa askarruttikin hygienia. En tohtinut oikein kuvitella. Kivistävät lihakset olivat askarruttavista matkarasituksista toinen. Hytin mies punnertaa vuoteiden välisellä lattiakaistalla joka aamu. Tyttö kiinnittää huomiota tämän kehittyneisiin lihaksiin, etenkin pakaroissa. Muuten tyttö on cool – suomalainen nainen, jolla miehen arvelun mukaan ei ole venakkojen tavoin vittua, vaan hieman sivistyneemmin pillu.

Keskenään sekoittuvat hajut muodostavat monenlaisia cocktaileja ja yksittäiset aistimukset ovat teräviä. Tyttö aistii ”mätänevän teräksen ja unen tahmean löyhkän”, ”raskaan, hehkuvan raudan hajun” siinä, missä miehen hien tai puoluehotellin kioskissa myytävän hiusveden hajun.

Hajujen rinnalla on äänten maailma, junavaunujen kitinä, asemilla tavaravaunujen kalina, raudan kolina, matkustajien melu, kioskeissaan kaupustelevien akkojen nauru, kulkukoirien luksutus ja äijien mölinä.

Matka-aikaa tapetaan, kuka mitenkin. Mies kaataa kurkkuunsa pontikkaa tai vodkaa, ällistyttäviä määriä ja ulkoisesti humaltumatta. Omskissa tyttö ja mies tekevät yhteisen ruuanhakureissun, josta tuleekin viinareissu, vaikka tyttö tuntuu juovan vain teetä. Ja kerran omalla reissullaan, yrittäessään ostaa jostain kioskin kopperosta leipää, tyttö saa rahan vastikkeeksi pari pulloa pontikkaa. Ne hän luovuttaa miehelle. Mies vuorostaan huolehtii usein aterioista. Ne ovatkin aina melkoisia sävellyksiä.

Päiväkausia tyttö ja mies saattavat olla vaiti, torkkuvat tai tuijottaa ulos sameasta ikkunasta. Liksomin junanäkymäkuvaukset ovat verbaalitaiteen riemujuhlaa. On kevättalvi, maalis-huhtikuu, Talvi antaa jo periksi tai muistuttaa voimastaan uudella takatalvella. Nietoksia on kaikkialla. Luontokuvaukset ovat impressionistisia tiivistyksiä: ”Vuorten yllä aaltoili lumipilvien peittämä, samea ja uupunut taivas.” Taivas vaihtelee syvän sinisestä vaaleanpunaiseen, turkoosiin, oranssiin ja maidonvalkeaan, on öisin pilvessä tai ”kuivia, levottomia” tähtiä tulvillaan. Aurinko on välillä tulipunainen, mutta myös pöyhkeä, jäisen kirkas, jopa vetelä tai valossaan kitsas: ”Taivaalta satoi valjua valoa.” Sumuja on monenlaisia. ”Vellova sumu on harmaa, sakea ja hyytelömäinen.” Aamunkoin tyttö kokee sinisenä, siniseksi hetkeksihän sitä sanotaan.

Mutta luonnon ohessa rakennetut kaupunkiympäristöt ja ennen muuta kaupunkien laidat Rosa Likson kuvaa mehevästi ja tarkan visuaalisesti. Rakennettu ympäristö hahmottuu lukijalle rumana, köyhänä, laiminlyötynä ja ränsistyneenä. Amurin ranta on kuin kaatopaikka, rikkinäistä metalliromua täpötäynnä. Niistä kirjan kuvauksista tulee samean murheellinen olo.

Mongolian pääkaupunki on tytölle melkoinen koettelemus. Tulijan vastaanottaa räntäsade. Kaikki näyttää harmaalta, veltolta ja tyrehtyneeltä ja kohtelu on ynseää. Turisteihin tottumaton kaupunki elää jälkistalinistista aikaa ja tosikkomaisen tiukka henkilökohtainen opas tuo mieleen kuvaukset Pohjois-Korean turismista. Mutta tyttö on omatoiminen ja itsepäinen. Hän päättää etsiä käsiinsä miehen, joka jäi makaamaan sammuneena hyttiin, kun juna tyhjeni. Tyttö etsiytyy rakennustyömaille.

Kun mies lopulta saapuu tytön hotelliin, hän ”haisi tammanmaidosta valmistetulta kumissilta ja lampaanrasvalta. Tyttö nyyhkytti.” Seksiä tytöltä tavan takaa junamatkan aikana turhaan kinunnut mies tyytyy vetäisemään tämän kerran isällisesti kainaloonsa.  Miehen avulla tyttö pääsee matkansa varsinaiseen tavoitteeseen, Ulan Batorin ulkopuolelle ja saa kokea jurtassa mongolilaista ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta ennen paluuta Moskovaan, lentäen.

Hytti nro 6 on Finlandia-voittonsa ansainnut. Todella hieno ja ryhdikäs kirja, jonka Neuvostoliiton ajan ja venäläisyyden kuvauksessa on historiaa tallentava arvo.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011, 187 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s