Tommi Kinnunen: Lopotti

Oivallinen kansi on Martti Ruokosen. Lopotti kertoo välittämisestä, sivullisuudesta ja hylätyksi tulemisesta.

Oivallinen kansi on Martti Ruokosen. Lopotti kertoo välittämisestä, sivullisuudesta ja hylätyksi tulemisesta.

”On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertovat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina tuollaisina, joiden luokse voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikoilleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole.”

Tommi Kinnusen Lopotti kertoo sivullisuudesta ja elämää määrittävästä poikkeavuudesta. Tarina on surullinen. Tai ainakin minut kirja teki surulliseksi. Se porautuu niihin ihmiselämän saumakohtiin, jolloin joutuu tunnustamaan oman tappionsa, kun unelmat murenevat, kuolema tuntuu elämää houkuttelevammalta eikä usko ylipääsemiseen kannattele. Silti elämä jatkuu, useimmilla, hehkuaan ja voimaansa luovuttaneena.

Lopotti on jatkoa Kinnusen loistavalle esikoiselle Neljäntienristeys. Henkilöt ovat osin samat, mutta myöhemmältä ajalta ja eri sukupolvista. Toisen ja kolmannen polven lasten muistoissa on vielä mumma, kuusamolainen voimakastahtoinen Maria-kätilö. Hänen tyttärestään, valokuvausyrittäjä Lainasta on tullut mummo hänestäkin. Hänen homoseksuaalimiehensä, sodan kauhut kokenut ja sodan jälkeiseen elämään huonosti sopeutunut, onneton Onni-pappa päätyy ranteensa avanneena ja perheensä hylkäämänä hautaan, kuten esikoiskirjasta luimme.

Lopottiin Kinnunen on tallentanut Lainan ja sotalomalaisen Onnin traagiseksi muuttuneen avioliiton raastavia välienselvittelyjä, joilta sokea esikoinen, Helena, yrittävät sulkea tajuntansa:

”Oletko sinä Onni edes oikea mies? äiti kysyy.
Yhtäkkiä isä korottaa äänensä. Se hakkaa kamarin ovea sisäpuolelta. Isän ääni ei kuulosta isältä vaan joltakin muulta. Se ei enää ole sama, joka käyttää imelälle tuoksuvaa hiusrasvaa tai jonka kanssa leikitään höpöjä tarinoita. Huuto on kuin pillastuneen hevosen tai naapurin ison sonnin. Ääni ei tule suusta vaan rinnasta…
Isä pyytää, että hetken saisi nukkua tyhjää unta, niin ettei tarvitse pelätä. Äiti ei vastaa ja isä kiljuu, että joutuu lapioimaan rintamalla soraa kuolleiden tovereiden silmille, kun ilma on tomusta harmaa. Kenttäsaunassa se huuhtelee yltään vedet ja suolet ja kallonpalat. Arvuuttelee, kituiko naapurin Ville kauan vai menikö siltä heti taju. Ja sitten kotona odottaa tämä himokas tamma, jota pitäisi kyntää sen sijaan että saisi ihan pienen hetken vain olla.

Hylkääminen jäi minulle kirjasta vahvimmaksi jälkimauksi, vaikka perhepiirissä myös välitetään ja pidetään yhtä. Lainan ja Onnin näkövammainen Helena-tytär kokee joutuneensa perheensä hylkäämäksi, kun isä lähetti hänet lapsena sokeitten kouluun Helsinkiin. Rajoitusten, valvonnan ja kurin koulussa itselliseksi kehittynyt vapaus riistetään häneltä.
”Makuusalien ilma on öisin täynnä pidätettyä itkua. Täkkien suojissa huudetaan kotiin äidin luo ja sisarusten viereen.”
Heistä koulutetaan korinpunojia ja hierojia. Kun Onni-isä makaa avaamansa ranteet vuoteen reunoihin kiinnitettyinä mielisairaalassa Oulussa, sokea Helena tekee huiman rohkean matkana Helsingistä Ouluun isänsä luon – ja käy hylkäämässä hänet, vastavuoroisesti.

Helena on kaunis nainen ja sokeitten koulun kautta hän on tavannut Karin, näkevän tulevan miehensä. Kun Helena saa jo kolmannen keskenmenon, Kari pahoinpitelee hänet ja hylkää. ”Et ole minun arvoiseni.
Helena on lääkärin painostuksesta ja tuottamana aiheuttanut keskenmenot itse. Lääkärin mukaan sokea on monesta syystä äidiksi kykenemätön.

Kirjan loppua kohti Helenan, aisteiltaan yliherkän pianonvirittäjän, alamäki on jyrkkä. Hän ei pysty pidättelemään virtsaansa, ränsistyy, rumentuu ja naapuri valittaa asunnosta portaikkoon tunkevasta lemusta. Johannes-veli saattelee lopulta sitkeän isosiskonsa kuoleman rajan yli. Osat ovat vaihtuneet: Lapsuuden Kuusamossa juuri Helena piti aina ja kaikessa pikkuveljensä Johanneksen puolta.

Helenalle läheiseksi ihmiseksi Helsingissä ja Turussa muodostuu veljen nuorin poika Tuomas. Tuomas tunnistaa jo murrosikänsä korvilla itsensä homoksi. Hän lukee kirjastossa erotiikkakirjasta toisella kirjalla peitellen homoudesta. Tuomas joutuu opettelemaan ravintoloiden homoseksuaalien käytöskoodiston yritysten ja erehdysten kautta:

Tärkeintä on, ettei osoita kiinnostusta. Toiseksi tärkeintä on että osoittaa olevansa mahdollisesti saatavissa. Kukaan ei iske, vaan myöntyy iskettäväksi. Kukaan ei puhu, suostuu ehkä puhuteltavaksi. Ei katso, antautuu katsottavaksi. Kolmanneksi tärkeintä on, ettei pysähdy, vaan jatkaa matkaa. Kiertää salia ympäri ja ympäri, sillä joka kierroksella ohivellovaa joukkoa katsovat nälkäisin katsein uudet miehet.”

Yhteisen yön jälkeen uutta tapaamista ei sovita. Suhteita leimaa irrallisuus. Joskus sen sekoittaa kiintymys, jopa rakastuminen. Tuomas on rampauttanut hylkäämisellään itseensä rakastuneen Jarkon, jonka romahtaneeseen olemukseen hän kerran törmää. Itse hän tulee ruotsalaisen Erikin hylkäämäksi. Tommi Kinnunen kuvaa sen seurausta raivoisalla, ihmiset, talot ja puutarhat tuhoavalla tuliroihulla.

Mutta sitten Tuomaksen elämään tulee Osku. Heistä tulee suvun hyväksymät rakastavaiset, jotka rekisteröivät parisuhteensa ja alkavat remontoida maalla omaa taloa. Heistä on määrä tulla isiä, sillä yhteissopimuksesta Tuomaksen nuoruuden ystävä Sini odottaa lasta, jommallekummalle miehistä. Toisesta on määrä tulla isi, toisesta iskä. Kaikki asuisivat saman katon alla ja Sinin muutto synnytyssairaalasta on tavaroita ja vauvatarvikkeita myöten valmis.

Sitten Sini hylkää miehet ja kieltää heidän pääsynsä itsensä ja vauvan luo. Lopulta hän hakee lähestymiskieltoa. Tuomas ja Osku eivät enää saamastaan täystyrmäyksestä selviä. Kinnunen kuvaa muutaman riipaisevan sivun verran isyyden riistämisen merkitystä miehelle.

Sinä et näe, miten vauvasi ottaa ensimmäisiä askeleita. Et hanki lapsivakuutusta, et iloitse siitä sitten kun korvaputkitulehdus alkaa. Et ikinä naura lapsen yritykselle syödä itse lusikalla, horjuville askelille. Et puhalla pois kaatuneen pipiä, joka tuli kun tyhmä nalle jäi jalkojen alle. Et jaa vuoroja niin, että sinä hoidat iltayön syötöt ja lohduttamiset, hän aamuyön.
Päiväkodin tädit jäävät tuntemattomiksi, ryhmän toisten lasten nimet opettelematta ja kurahousut ottamatta viikonloppuisin pyykkiin.

Kinnunen avaa isyyden ja sen menettämisen lukuisten arjen yksityiskohtien kautta.  Soisin noiden sivujen tallentuvan kirjallisuudenhistoriaan tekstinä, jonka yksityiskohtiin palataan ja joita lainataan isien oikeuksista puhuttaessa.

Mutta Tommi Kinnunen myös valaa toivoa. Tuomas ja Osku ottavan suuren riskin, heittäytyvät liki tyhjän päälle ja muuttavat muuttokuormineen selkosille, ehkä Lompoloon tai siitä vielä pohjoisemmaksi. Jossakin siellä on myös Sini vauvoineen ja lähestymiskieltoineen.

Kirjan kantaviksi voimiksi jäävät sittenkin välittäminen ja rakkaus:

Tuomas hymähtää. Moottoritien alussa alkaa sataa hiljalleen lunta.
Eivät he muuta viihtyäkseen vaan löytääkseen. Heistä tulee ne päiväkodin tätien pelkäämät miehet, jotka seisovat tarhan aidan takana ja etsivät katseellaan sitä, jota eivät koskaan ole saaneet tavata. Ne, jotka vastakkaiselta puolen katua yrittävät nähdä ikkunalasien läpi syntymäpäivien kynttilänpuhaltamiset, nimipäivät, rippijuhlat. He saapuvat salaa alakoulun juhlasalin takapenkeille katsomaan joulukuvaelmaa ja arvuutella, voisivatko tuntea lammaspaimenen, Joosefin vaiko Herran enkelin, joka sanoi älkää peljätkö. Jättävät lukion lakkiaispäivänä kukkapöytään yksinäisen ruusun, jonka lapussa lukee `Iseiltä`. He seuraavat sanomalehdistä kihlajaisilmoitukset, hääkuvat, syntyneet lapset, virkanimitysten muotokuvat. Muuttavat jos saavat kuulla toisen lähteneen…

Periksi ei anneta. Se joka näissä homoseksuaalien avioliitoissa ei sovi yhteen onnellisuuden kanssa, on se, että sen osapuolet eivät koskaan lakkaa etsimästä, Kinnunen lainaa Tuomaksen puolesta kirjaa Kaikki mitä olet halunnut tietää seksistä.

Lopotti oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Nimi tarkoittaa Tommi Kinnusen romaanin sanaselityksen mukaan monia asioita: kylää, syrjäkylää, erillistä talorykelmää. Kirjassa se viittaa Kuusamoon, jonne, Neljäntienristeyksen maisemiin, veri vetää lähteneet takaisin.

Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016, 364 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s