”Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen vain pimeyden näkyväksi.” (9. tammikuuta 1819). Jukka Viikilä on hienolla ja tyylikkäällä kirjallaan Finlandia-palkintonsa ansainnut.
”Onko arkkitehtiä, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan?” mitätöi Johan Carl Ludvig Engel Charlotte-vaimonsa vastahankaa keväällä 1816 saatuaan keisari Aleksanteri I:lta kuuden vuoden pestin Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungin uudelleenrakennuskomitean johdossa. Vaimolle luvattu paluu Berliiniin ei toteutunut koskaan. Engel saatteli Charlottensa hautaan Hietaniemessä vuonna 1832 ja seurasi itse perässä keväällä 1840.
Kahden kymmenen kolmen vuoden mitassa Engel suunnitteli tuntemamme Helsingin klassisen ydinkeskustan, mutta tultuaan asetetuksi intendenttikonttorin johtajaksi hänen suunniteltavakseen lankesivat maakuntakaupunkien pääkirkot sekä eri puolille Suomea suuret määrät kouluja, sairaaloita, vankiloita, pappiloita, kartanoita, raatihuoneita, lääninhallituksia, tullikamareita, rannikkoseuduille majakoita, Turkuun palon jälkeen uusi asemakaava ja suurvallan etäisin rakennus, Eckerön upea postitalo. Sen tuli olla neljä kertaa hulppeampi kuin vastarannalla Ruotsissa Grisslehamnin postin, ja niin suuri siitä tulikin.
Lapinlahden mielisairaala oli hänen syrjäisin rakennushankkeensa Helsingissä, vähän ennen kuolemaa piirretty. Siitä tuli suurruhtinaskunnan ensimmäinen mielisairaala ja ensimmäisiä koko Euroopassa.
Engel oli suunnattoman tuottelias ja uuras.
Jukka Viikilän Finlandia-palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista on rakenteeltaan yöpäiväkirja, tyyliltään miltei proosarunoa. Sen merkinnät ovat kuin jää- tai lumikiteitä, kukin erilailla värejä ja valoa kimmeltäviä. Suppeasta koostaan huolimatta teos ei ole hutaisten luettavissa. Merkinnät ovat punnittuja kokonaisuuksia.
Arkkitehti itse välittyy kirjassa varsin epäsosiaalisena, vähäpuheisena, suoraviivaisena, laadusta tinkimättömänä, epäempaattisena, mutta perhettään, etenkin pitkäaikaissairasta pikkutyttöään Emilietä rakastavana. Hän suree kuollutta pikkupoikaansa Carl Eduardia, mutta ohittaa elossa olevat pojat nimettömin maininnoin.
Hamburger Zeitungia tilaava arkkitehti kirjaa joskus maailmankuulumisia, jotka tulevat hänen tietoonsa ilmeisellä viiveellä: Pompeijia kaivetaan esiin tuhkasta, Pietarissa tulva tappaa pari sataa ihmistä vuonna 1828 ja seuraavana keväänä kuolee Ludvig van Beethoven, Engelille musiikin suuri arkkitehti. Engel anoo Berliinin kaupunginarkkitehdin virkaa, mutta kyseeseen otetaan vain sodassa ansioituneet.
Molemmat Engelin aikaiset keisarit vierailevat Helsingissä tutustumassa rahoittamansa luomuksen edistymiseen. Keisarinna Elisabet saa nimikkokadun ja keisarinna Aleksandra Feodorovnan kunniaksi Engel piirtää obeliskin Kauppatorille.
Sopeutuminen eristyksessä sijaitsevaan pikkukaupunkiin sujuu kitkaisesti, mutta lopulta Engel kotiutuu, perustaa itselleen puutarhan ja rakennuttaa talon Esplanadin varrelle. Hän rakastaa kukkia ja niiden tuomaa hiljaisuutta.
Poimin blogiini tyylinäytteiksi muutaman sirpaleen, talveen painottuen:
Maaliskuun 4. 1816
”Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.”
Kesäkuun 13. 1816
”Helsinki on niin tuulinen kaupunki, että palavan sikarin sijasta on järkevintä nuuskata… Rakastavaiset hakeutuvat rantaan käveleksimään, silloin voi puhua toisen kuulematta… Meri paiskaa kaikki ajatukseni takaisin, nekin jotka jätin taakseni Tallinnassa. Ehrenström on nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Helsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä, vaan käytävöi tuulen sisälle kaupunkiin. Varsinkin suomalaiset näyttävät nauttivat tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä.”
Maaliskuun 9. 1817
”Kun suljen silmäni tässä lumen ja ikävän vaimentamassa huoneessa, näen itseni palelemassa kallioisella jäätiköllä maalaustelineen edessä. Päivä on ollut tänään niin kireänkylmä, että olen pelännyt taivaan halkeavan keskeltä kahtia. Ehrenström, monipolvisen aamiaisen syönyt mies tulee luokseni ja kysyy, miksi maalaan maisemaa, joka on määrätty rakennettavaksi uudelleen.
Joulukuun 16. 1819
”Kävellessäni työmaalle pelkään keuhkojeni jäätyvän. Tällä viikolla on Helsingissä mitattu kolmenkymmenenneljän asteen pakkanen. Olen nähnyt miehen kerjäävän mustiksi paleltunein sormin. Sain pelätä sormien kopsahtavan katuun kuin hiilenkappaleiden. Kukaan ei kaiva rahapussiaan näillä ilmoilla, kaikilla on vain yksi päämäärä: lämpimään.”
Tammikuun 2. 1821
”Aamulla kävelin jäätä myöten Viaporiin. Niin vertauskuvallisella alustalla kulkiessa on vapaa painokkaista ajatuksista. Touhukas tuuli nuuskii lumiaavaa ja pöläyttelee ilmankevyttä jäätä. Olen osa niin kaunista tapahtumaa, että kaikki kaipauksen mielikuvat katoavat. Kävelen vain Viaporia kohti ja suunnittelen mielessäni sotaväen päällikön taloa. Askellukseni on ripeää ja viivat tarkkoja. Venäläiset sotilaat eivät tulleet tänne valtaamaan Helsinkiä, vaan Viaporin. Helsinki on keisarille merkityksetön maalaiskaupunki. Jäätä myöten kävelee arkkitehti, takanaan valkea kaupunki, jota hänen työnsä päivä päivältä nostaa…”
Helsingissä ensin valmistuvia ovat Venäjän armeijan kasarmit. Sitten on uhkean, monumentaalisen Senaatintalon vuoro. Sen vastapäätä Engel piirtää yliopiston.
Lokakuun 2. 1828
”Haluaisin Senaatintalon ja yliopiston olevan kuin peilikuvat toisilleen. Kuitenkin niin, että ensikatse uskottelisi samankaltaisuudesta mutta seuraava jo hienovaraisista eroavaisuuksista. Pylväsjärjestelmien ero tuntuu oleelliselta. Senaatintalon korintilaiset pylväät kertovat vallasta, kun taas yliopistoon tulevat joonialaiset pylväät sivistyksestä.”
Mutta suurin, tärkein ja kaunein on rakenteilla oleva Suurkirkko, hohtavan valkeaksi suunniteltu. Sen peruskivi lasketaan kesäkuussa 1930 ja kirkkoa rakennetaan Engelin koko loppuelämän ajan. Se on aina arkkitehdin ajatuksissa. Kirkko ei ole kustannuksista kiinni. Nikolai I:n määräyksestä Suurkirkkoon tulee käyttää omaisuuksia.
Joulukuun 24. 1828
”On luminen joulu Helsingissä, pitkien mustien viikkojen jälkeen lumi tuntuu miltei lämmittävältä, hiutaleet kuin kipinöitä kasvoilla. Huoneen nurkassa seisoo kuusi, sakea ja läpinäkymätön, metsän täysi olemus. Oksilla paistavat kynttilät, ei metsää valaisten vaan enemminkin sen synkkyyttä ilmoittaen. Latvassa tuikkii tavoittamaton tähti. Katossa roikkuu himmeli. Kitaran viipyilevät akordit heijastuvat puisina seinistä. Laulamme neljän vuoden takaista laulua, jonka nuotit sain Saksasta ystäväni kirjeen mukana. Säestän laulua kitaralla, niin tehtiin Saksassakin, urut nimittäin olivat rottien kalvamat…
Kun katson ulos, miten lumi sataa uusien rakennusten päälle, voi kuvitella olevansa Berliinissä. Suuressa kaupungissa. Helsinki on kaunis kaupunki, jos muistaa olla katsomatta vain tätä hetkeä.”
Suomi saa Saksalta myös Fredrich Paciuksen. Herrat viihtyvät keskenään: ”Minä olen tullut rakentamaan kaupungin ja Pacius kaupunkiin musiikin.”
Tammikuun 4. 1831
”Talvi on täällä ainoa vuodenaika. Se joka ei ehdi vuodenkierron saatossa hävitä muistista.”
Marraskuun 23. 1831
”Kolmeen viikkoon en ole nähnyt vilaustakaan auringosta, ja kuitenkin yksi valoisa aamu riittäisi tekemään minusta iloisen.”
Vanhetessaan Engel muuttuu kärtyisemmäksi ja kestää huonosti muutoksia piirustuksissaan.
Syyskuun 4. 1839
”Tällaisen painajaisen sain nyt osakseni. Kirkon edustalle piirtämäni päävartio aiotaan keisarillisella käskyllä purkaa ja tehdä tilalle leveät monumentaaliportaat. Ne aikovat sittenkin puuttua kirkkoni rakentamiseen. Ja millä tavalla! Portaiden ja torin liittäminen toisiinsa on ajatuksena minulle vaikea. Komitea taas kokee vaikeaksi rähinöitsijöiden ja kirkon läheisyyden. Sanoisin, että mieluummin syntisten huuto kuin portailla istuskelevat joutilaat.”
Joulukuun 25. 1839
”Tänä aamuna sain Annan keittämästä vahvasta kahvista yllättäviä voimia ja lähdin kävelylle harhaillakseni aina Suurtorille asti. Seisoin torilla, sen kaiken keskellä, minkä vuoksi Charlotte nyt makaa mullassa. Kirkko on ulkoasultaan valmis ja täysin ajatusteni mukainen. Siirto mielikuvistani ihmisten maailmaan on onnistunut. Jopa leveät portaat, joista en aluksi pitänyt, sopivat kokonaisuuteen.”
Ludviginkatu on nimetty kaupunkikuvamme suurmiehen kunniaksi. Kuinka moni meistä mahtoi sen tietää? Ainakin minulle tieto oli tuore.
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016, 210 sivua.
Annelin kirjoissa 