Sitaattien salat -teoksen luvut ovat lyhkäisiä. Kirjan lukeminen sujuu siten sujuvasti.
Opin laajennetun merkityksen sanalle sitaatti. Sanakirjan mukaan se on ”sanasanainen lainaus”. Olin ymmärtänyt sitaatin ahtaammin: sanonnan tai sanajonon muodostaman uniikin merkityksen lainauksena. Tuula Uusi-Hallilan ja Anne Helttusen teoksessa Sitaattien salat, Mitä jokaisen suomalaisen tulee tietää suomalaisesta kirjallisuudesta useat sitaatit ovat kirjallisuutemme merkkiteoksista poimittuja yksittäisiä nimiä. Kirjasta löytyvät Hietanen, Koskela, Rokka ja Kariluoto, Von Döbeln, Sven Dufva, Vänrikki Stool ja Lotta Svärd, Seunalan Anna ja Männistön Venla, Saarijärven Paavo ja monet muut tutut hahmot.
Sisällysluettelo käy siis mainiona oman kirjallisuustuntemuksen testinä. Yksittäisiä sitaatteja kirjaan on valittu 84. Tekijät avaavat kunkin sitaatin, kertovat syntyneistä johdannaisista sekä vetävät merkityksiä myös nykypäivään. Sitaattien tunnistaminen ei siis vielä riitä. Tekijät avaavat ne.
Miten selvisin? Hyvin (vaan en täydellisesti), niin kuin uskon ja toivon kaikkien keski-iän ja vanhemman polven suomalaisten selviävän. Meillä on suomalaiseen peruskirjallisuuteemme vankat siteet.
Aleksis Kivi on innostanut kirjoittajia useammilla sitaateilla kuin kukaan toinen suomalainen kirjailija. Impivaara ja Lintukoto ovat saaneet myös kriittisiä merkityksiä.
Sitaatteja on koottu 29 kirjailijalta tai teoksesta sekä yhdeltä ryhmittymältä, Tulenkantajilta. Tukkimiehen kirjanpitoni antoi ylivoimaisen ykkössijan Aleksis Kivelle 11 sitaatilla. Kakkossijan jakavat Juhani Aho, Eino Leino ja Väinö Linna, kukin seitsemällä sitaatilla. Jaettu pronssi menee J.L. Runebergille ja Kalevalalle. Yhtä useammalla mukana ovat ainakin Sakari Topelius, Minna Canth, Ilmari Kianto, Maria Jotuni, Teuvo Pakkala, Mika Waltari ja Tove Jansson. Vankkoja ja klassisia kirjailijoitamme kaikki!
Jos sisällysluettelo houkutti kirjallisuudentuntemustestiin, saman aiheuttivat myös Uusi-Hallilan ja Helttusen tekemät valinnat. Mitä puuttuu? Mitä saattaisin itse harkita mukaan? Muuttuipa aivotyö paljon kimurantimmaksi. Vaikka edesmenneitä ja eläviä, rakastettuja runsaan tuotannon kirjailijoitamme on melkoinen määrä, aivo ei nostanut oikein mitään sellaista, joka olisi kansallisesti jaettua henkistä omaisuutta. Jotain kuitenkin.
Olisin ottanut ainakin Jaakko Juteinin tunnetun Täällä Pohjantähden alla ja kenties Hannu Salamalta Siinä näkijä, missä tekijän. Mutta sitten ollaan jo ohuemmilla jäillä. Paavo Rintala, Veijo Meri, Kalle Päätalo, Laila Hirvisaari, Eeva Joenpelto… kirjailijoita löytyy, entä yhteisesti jaettuja sitaatteja? Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä uskaliaammin olisi astuttava perinteisen kaunokirjallisuuden rajapinnoille, iskelmälyriikkaan tangoista nykytrubaduureihin. Mutta siinä oltaisiin jo toisen aiheen saalistusmailla.
Sitaattien avaamisessa yllätti joidenkin raamatullinen yhteys. Tekijät vertaavat alkulausetta Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi Johanneksen evankeliumin Alussa oli sanaan sekä molemmissa uuden ja valoisamman tulevaisuuden alkuun. Seitsemän veljeksen paluu Jukolaan rinnastuu Tuhlaajapoika-kertomukseen. Kirjailijat myös kommunikoivat teosten kautta. Runebergin ”von Döbeln ratsasti aukkoja katsellen” muuttuu Tuntemattoman sotilaan Hietasen suussa ironiseksi. Lainalauseeksi muuttuu myös Tulenkantajien nimiin sijoitettu Ikkunat auki Eurooppaan. Vaatimuksella on vuosikymmeniä pidemmät juuret.
Maalaus Kullervon kirous sai vastarinnan symboliarvon venäläistämisvuosina.
Jotkut sitaatit saivat poliittisen merkityksen. Niinpä Juhani Ahon Lastujen Katajaisesta kansasta tuli sortovuosien periksiantamattomuuden vertauskuva, saman merkityksen sai myös Akseli Gallen-Kallelan maalaus Kullervon kirous (1899). Venäläistämisen vastustamiseen liittyy myös se, että Vänrikki Stoolin tarinoita myytiin helmikuun manifestin jälkeen huimat 75000 kappaletta.
Kirjassa kerrotuksi painosten kuninkaaksi nousi vuosikymmenten saatossa kuitenkin Topeliuksen Maamme kirja, jota käytettiin aina 1940-luvulle saakka koulujen lukukirjana. Raamatun ja katekismuksen jälkeen sitä on painettu enemmän kuin mitään muuta suomalaista kirjaa, yli 2,5 miljoonaa kappaletta. Kirjahyllyssäni tulipalon jäljiltä hieman noensavuinen omani on 47. painoksesta vuodelta 1944, muttei varmaan vielä viimeisestä.
Tietoni syvenivät monessa luvussa. Hauen laulussa sai selityksen paitsi Aaro Hellaakosken runoon, myös taiteilija Reijo Hukkasen veistokselle Laulupuut Helsingin musiikkitalon sivustalla. Sain uutta tietoa ensimmäisisten eduskuntavaaleista ja yllättyneenä luin punaisen viivan säilymisestä äänestyskäytäntönä aina vuoteen 1935 saakka. Kun tekijät kertoivat Nocturen ensisanojen sisältyvän lukukelvottoman pienellä tekstillä passiemme kannen etusivulle väärentämisen estämiseksi, oli pakko tarkistaa omastani. Passini on vielä vanhaa painosta. Siinä miniminiteksti on toistuva Finland Suomi.
Lemminkäisen äiti palauttaa poikansa henkiin mehiläisen voiteilla. Mehiläinen valmisti parantavia rasvoja hopeisissa paoissa ja kultaisissa kattiloissa: ”Mettä kiehui keskimaissa/ Laioila suloa voita,/ Simoa suvinenässä,/ Päässä pohja rasvaisia”. Niillä emo voiti voipunutta/Pahoin-tullutta paranti.
Eniten yllätyin siitä, että vuonna 1909 perustettu lääkäritalo Mehiläinen on löytänyt nimensä idean Kalevalasta. Siitä kirjan tekijät kertovat Lemminkäisen äidin yhteydessä. Ironisesti samainen lääkäritalo välttää nykyisin verosuunnittelunsa avulla veronsa Kalevalan kankahilla.
Mielenkiintoista tarinaa luin myös Topeliuksen Koivusta ja tähdestä, jonka taustana ovat Ison vihan sotavuonna 1714 11-vuotiaan oululaisen Kristoffer Toppeliuksen sieppaaminen luvuttomien muiden pienten lasten tavoin Venäjälle sekä hänen myöhemmät vaiheensa. Monien käänteiden jälkeen poika pääsi takaisin Ouluun Pohjan sodan jälkeen vuonna 1721. Hänen pojastaan tuli tunnettu kirkkomaalari Mikael Toppelius, joka 1770-luvulla maalasi Haukiputaan kirkon hurjat, kirkkokansaa kasvattamaan pyrkineet seinämaalaukset.
Nummisuutareista kirja kertoo myös veikeän tarinan. Hämeenlinnan lyseolaiset valmistivat esityksen vuonna 1886 palokunnan juhliin. Poikakoulussa naisten rooleihin piti löytää poika. Niinpä Nummisuutarin tuikeaksi Martaksi valittiin 16-vuotias Johan Gustav Hellstén. Seuraavana vuonna poika suomensi nimensä. Hänestä tuli Juho Kusti Paasikivi.
Sitaattien salat -kirjasta löytyy siis kaikenlaista ja kaikenmoista. Kuvitettu kirja on hauskasti, nokkelasti ja tyylikkäästi painettu erivärisille papereille. Painopaperi on tukevaa ja laadukasta, joten teos sopii loistavasti lahjakirjana annettavaksi ja tuliaisena vietäväksi.
Tuula Uusi-Hallila & Anne Helttunen: Sitaattien salat. SKS 2016, 224 sivua.
Annelin kirjoissa 