Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2

Otto tekee nuoruudessaan ystävänsä Gabriellin kanssa matkan Sveitsiin. Skootterin etupyörä irtosi ja molemmat sinkoutuivat rotkoon. Silloin Gabriel katosi.

Otto tekee nuoruudessaan ystävänsä Gabriellin kanssa matkan Sveitsiin. Skootterin etupyörä irtosi ja molemmat sinkoutuivat rotkoon. Silloin Gabriel katosi.

Meilahdessa hiljaiseloa elävä Otto on kovasti Claes Anderssonin (s. 1937) näköinen ja tuntuinen mies, selvästi kaksoisolento. Otto-sarjan kakkososaa lukee siis itsestään selväntuntuisesti omaelämänkerrallisena, nykytilan ja vahvojen muistojen kuvauksena.

Miehuuden parhaat vuodet ja vuosikymmenet ovat takana. Elimistö tuntuu ränsistyneeltä ja kankealta, yhteistyöhaluttomalta suorastaan. Ja aamulla vessan peilistä katsoo rähmäsilmäinen, hapsottavahiuksinen isännäköinen mies.

Isä on Oton mielen maalauksessa yhä läsnä, karuin siveltimenvedoin. Otto kirjoittaa ”orjuudestaan” ja ”lapsivankeudestaan kodin rangaistuslaitoksessa”, vain-sinun-omaksi-parhaaksesi” -pedagogian alaikäisenä, avuttomana uhrina.

Isäänsä ja äitiinsä hän viittaa kirjassa usein, kuten hahmottaessaan itseään, true selfiä ja juuriaan ”poissaolevassa isässä ja epävarmassa, onnettomassa ja uhrin roolin omaksuneessa äidissä”.  Aikuisuuden kynnyksellä hän sai toisen äidin, psykonalyytikko Paulan, jonka vastaanotolla hän tulee käyneeksi seitsemän vuoden ajan:
”Kuvitteliko hän että Paula pystyisi muuttamaan hänen järkähtämätöntä faijaansa ja herkkänahkaista äitiään?”

Mutta käyntien seurauksena pelätty, iso, vaarallinen ja karjuva isä on pehmentynyt ja saanut mielikuvituksessa inhimillisiä piirteitä. Otto yllättyy tunnistaessaan surua ja rakkautta isäänsä kohtaan:
”Äkkiä kävi mahdolliseksi puhua isän kanssa vaikka mistä, myös lapsuudesta ja sotavuosista. Se tuntui ihmeelliseltä, maagiselta muodonmuutokselta.”

Sotavuodet. Silloin Oton perhe asui lähellä Johanneksen kirkkoa ja pieni Otto näki sotakaluston kokoamiset ja ryhmittelyt kirkon viereiselle kentälle. Hän koki Helsingin pommitukset ja nuo sodan kammottavat muistot tihkuvat mielen seulan läpi, kun Otto kohtaa uutisten ja ajanseurannan kautta nykysodat ja brutaalin, ihmisoikeuksia rikkovan väkivallan, muistaa Tammisaaren vankileirin ja armenialaisten kansanmurhan. Sodasta on jälleen tullut läsnä oleva. Hän on käynyt Gazassa ja vanhatestamentillisessa Israelissa ja seuraa nyt murheellisena, miten Iranin, Irakin, Syyrian ja Afganistanin johtajat estävät kaiken kehityksen kohti demokratiaa, suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa.

”Uskonto politiikassa tarkoittaa fanaattisuutta, suvaitsemattomuutta, jähmettymistä ja hirmuvaltaa” – kuten saamme itse kukin vailla taukoja havaita.

Myös Oton aikuisuuteen kuuluivat rauhanmarssit. Niihin hän osallistui, mutta pienten lasten maailmaan marssien kuolemaperformanssit eivät olisi saaneet tunkeutua.

Otto on vanhus ja kirjoittaa kuolevansa kohta. Siksi kuolema on läsnäolija. Vaativan virtsatieleikkauksen seurauksena hän kokee käyneensä monituntisen tajuttomuutensa aikana kuoleman puolella − kuten Oneironin naiset − ja tapaa siellä edesmenneitä läheisiään ja ystäviään. Heistä, mieleltään järkkyneestä veijarimaisesta Albertista ja nuoruudessa yhteisellä Sveitsin matkalla kadonneesta bestiksestä Gabrielista hän on kertonut lukijoille kirjassaan aiemmin.

Otto on boheemi ja erikoiset, epäsovinnaisesti käyttäytyvät tyypit ovat kiehtoneet häntä. Albert ja Gabriel olivat sellaisia. Mutta hän on myös omanarvontuntoinen, ärtyisä, äkkipikainen ja pitkävihainen, kuten lukijan mielestä ottaessaan peruuttamattomasti nokkiinsa siitä, että ökyrikas Leonard löysi naisonnen omin konstein ja julkesi nauraa pilan päiten laatimalleen kontaktipalstan esittelytekstilleen, jonka kielen spesialisti Otto oli parin stilisoinnein siunannut ja uskonut tuloksia tuottavaksi.

Andersson kirjoittaa Oton elämä 2:ssa myös yhteiskunnallisista epäkohdista, kuten veroparatiiseista ja eriarvoistumisesta, entinen poliitikko kun on. Otto on jättänyt näyttävän poliittisen uransa 72-vuotiaana. Sairaudet ja vanhuus täyttävät tietoisuutta, mutta ironia on säilynyt:
”Infarkti, aivoverenvuoto – meidän hiljainen tapamme tehdä vallankumousta.”

Mutta sitä odotellessa mielekkyyden elämälle tuovat ”herkeämättä lisääntyvät kirjat (kuin citykanit)”, musiikki kuunneltuna ja itse luotuna, kirjoittaminen ja lähimmäiset, ennen muita Otolle rakkaat lapsenlapset. Otto on lapsellisen ihastunut jalkapalloon ja siitähän saa nauttia niin stadionilla kuin tv:stäkin.
”Mutta elämänlähde poreilee pianossa tai flyygelissä, silloin ei ole mitään muuta kuin musiikki, ilo, antaumus ja auvo, kun voi hetken asua toisessa ja paremmassa maailmassa, vaikkakin paossa maailman pahuutta ja tragedioita.”

Hiljaiseloa Meilahdessa, Oton elämä 2 on sanataiteen juhlaa ja kielen ilotulitusta. Se on viisas, sympaattinen maailmanmenoa seuraavan älykkään ja ilmaisuvalmiin ihmisen kirja vanhenemisen katalasta koettelemuksesta sekä kaikesta siitä, mistä vanhetessa ei tarvitse luopua. Ehkä niihin kuuluu vielä Oton elämässä vakioviikko Kuhmon kamarimusiikissa, vaikka Meta4:ta kuunnellen, vaikken pariin vuoteen olekaan osunut Kuhmoon samana päivinä tämän persoonallisen musiikinrakastajan kanssa.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2. WSOY 2016, 223 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2

  1. Paluuviite: Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s