Toimittaja Maria Pettersson ihmetteli maanantaina Ylen Ykkösaamun kolumnissaan, miksi kaksi kolmasosaa suomalaisista miehistä ei koskaan lue naisten kirjoittamia kirjoja; miksi he kieltäytyvät laajentamasta maailmankuvaansa vallankin, kun heidän miehisinä pitämänsä aiheet eivät suinkaan ole naiskirjailijoille vieraita, eivät sodat, scifi, jännitys, fantasia, rikokset, luonnontieteet tai urheilu. Myyntisesonkeihin kuten lähestyvään isäin päivään ja jouluun viitaten Pettersson totesi, etteivät kustantajat liioin edes yritä suunnata naisten kirjoittamia kirjoja miehille.
Petterssonin mukaan miesten ensiselitys välttelystä kysyttäessä on kielto, sitten he toteavat etteivät pidä naisten tyylistä. Miten he tietävät naisten tyylin, jos eivät koskaan lue? Siksi toiseksi ei ole olemassa mitään naistyyliä, vaan tyylien kirjava kirjo. Viimeisenä seuraa kuulemma ärtymys: Luen mitä haluan ja mikä kiinnostaa!
Niinpä, niinhän me kaikki.
Kolumnisti sanoi pitävänsä lukemaansa näin karsinoivia miehiä hieman yksinkertaisina ja puolisivistyneinä, kirjailijoista kun ainakin puolet jää vaille huomiota. Harry Pottereita ahmivia poikia varten kirjailijaksi ei suinkaan ole painettu kanteen Joanne Rowling, vaan J.K. Rowling. Tämä käytäntö, pelkkä etukirjainten käytäntö, vallitsee tieteellisessä kirjoittamisessa lähteitä merkittäessä: naistutkijoihin kun suhtauduttaisiin epäluuloisemmin.
Mutta Maria Pettersson oli keksinyt luokitella omat noin 85 tänä vuonna lukemaansa kirjaa, ei sukupuolen, vaan muita luokitteluja käyttäen. Lopputulos: ”Olen ihan yhtä urpo!” Hän havaitsi lukevansa pääasiassa valkoihoisten kirjailijoiden kirjoja. Kirjailijoista vain neljä ei ollut valkoihoinen, vain kahdella oli eri uskonto ja seksuaalisesti poikkeavien kirjailijoiden kirjoja hänelle ei ollut osunut ainuttakaan.
Hän on luokitellut 18 erilaista vähemmistöä, joista kaikista hän aikoi ensi vuonna lukea yhden kiinnostavan kirjan, ehdottomasti kiinnostavan, sillä kiinnostavuus on keskeisin valintakriteeri. Ja sellaisia hän ilman muuta tietää löytävänsä kaikista vähemmistöluokista.
”Minulla on luxusoikeus valita sieltä vain mielenkiintoista”, hän totesi.
Petterssonin kolumni innosti minut luokittelemaan omat tänä vuonna lukemani kirjat. Blogeja olen julkaissut nyt 71, mutta kaikkien aiheena ei ole luettua kirjaa. Löysin seuraavanlaisia jakautumia, kun valitsin tärkeimpää pitämäni kirjoittajan, jos heitä oli samassa kirjassa useampia:
Naiskirjailijoiden kirjoja 23
Mieskirjailijoiden kirjoja 37
Suomalaisten kirjailijoiden kirjoja 37
Länsieurooppalaisia kirjailijoita 13
Venäläisiä kirjailijoita 5
Amerikkalaisia kirjailijoita 4, joista yksi eteläamerikkalainen
Aasialaisia ja afrikkalaisia ei tänä vuonna ole osunut valikkooni.
Kristittyjä tai sen kulttuurin piirissä kasvaneita ovat käytännössä kaikki, heistä yksi tunnistettavasti ortodoksi. Muslimeja yksi.
Hero- tai homoseksuaalisuutta en tiedä, ei ole noussut esille, eikä aihe vielä oikeuta kirjailijan luokitteluun.
Kaunokirjallisia teoksia 41, tietokirjallisuuteen lukeutuvia 17. Blogini ainoa runokirja edusti romanikulttuuria ja -kieltä.
En tunne häpeää jakautumisesta, vaikka monipuolistamiseen on reilusti tilaa. Nolointa jakautumassa on oikeastaan se, etten ole edes yrittänyt lukea mitään alkukielellä. Muina vuosina joukkoon on sentään mahtunut jokunen vironkielinen. Mutta Maria Petterssonin lausahdukseen voin yhtyä: Minulla on luxusoikeus valita luettavikseni mitä laadukkaimpia ja mielenkiintoisimpia kirjoja edellyttäen, että ne ovat ilmestyneet suomeksi. Juuri nyt, Riitta Jalosen Kirkkautta lukiessani, olen osunut yhteen valiokirjailijaan, jolta ei ole suomennettu riviäkään: uusiseelantilaiseen Janet Frameen (1924−2004), Nobel-ehdokkaanakin olleeseen 14 teoksen kiitettyyn kirjailijaan.
Vastaavia tietoisuuteni ulkopuolelle jääviä maailmankirjallisuus sisältää loputtomasti. Nautin siis niistä, joihin pystyn ulottumaan.
Petterssonin kysymys aiheuttaa yhden sivuloikan: Monikohan mies lukee blogiani – tai laajentaen, yleensä naisbloggareiden kirjoituksia. Haluanko oikeasti tietää?
Annelin kirjoissa 