Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Lehtitoimistolta hankittu kansikuva on oikea-aikaisuudessaan erittäin onnistunut.

Lehtikuvalta hankittu kansikuva on oikea-aikaisuudessaan erittäin onnistunut. Kirjan ihmiset kokemuksineen ja kohtaloineen  koskettavat.

Vuosia sitten perkasin kotikirjastoamme yhtenä tavoitteena hävittää osa kirjoista. Nakkasin poistolaatikkoon Taisto Sinisalon muistelmat Niin muuttuu maailma. Pudotessaan se avautui kohtaan, missä Sinisalo puolustaa Neuvostoliittoa tankkien lähettämisestä Tšekkoslovakiaan elokuussa 1968. Kutkuttava historian dokumentti siis! Palautin kirjan hyllyyn, vielä sillä kertaa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viimeiseksi ilmoitetussa osassa Tankkien kesä Varsovan liiton tankit tunkeutuvat rajan yli kohti Prahaa. Neljä Kuopion kommunistia kokoontuu torihallin kahvioon muodostamaan kantaa tapahtuneeseen. Eikkaa lukuun ottamatta he asettuvat epäröimättä sille kannalle, että Neuvostoliittoa vastaan ei asetuta. Yksi kolmesta on Lassi Tuomi, Sirpa Kähkösen ukista kirjasarjaan mallinsa saanut vanha tiukan linjan kommunisti, jonka koko elämä on ollut rankkaa vallankumousta.

Kysymys on elämän tarkoituksesta:
Jos minä annan periksi, koko minun olemukseni purkautuu, kaikki se, mistä minut on kudottu, äitini kohdussa jo. Kaikki luhistuu, sen minkä olen vaivalla rakentanut sorrosta ja pettymyksistä ja virheistä ja tuskista – turhaanko se kaikki? Turhaanko uhrit joita olen antanut, kärsimykset joita olen tuottanut viattomille, petokset joita olen tehnyt?
Sitäkö varten minä olen kulkenut tämän tien, että sen päässä kääntyisin ja sanoisin: kaikki oli virhettä? Jos niin teen, lakkaan olemasta minä, kuumassa taottu, karkaistu, ehyt ja yhtä terää.

Mutta Suomen kommunistisen puolueen 50-vuotisjuhlat Helsingissä jäivät marssitta ja ilman kuopiolaisia. Ja Lassi Tuomi odottaa kuolemaansa asti ennen sotia Neuvostoliittoon lähteneitä ja sinne kadonneita veljiään kieltäytyen uskomasta heidät aivan ilmeisiksi Stalinin vainohyökyjen uhreiksi. Menneisyys on hänessä kiinni kuin iho.

Tankkien kesä sijoittuu historian nivelkohtaan. Tšekkoslovakian miehityksestä ja ”tuptsekin” uudistushenkisten sosialistien kukistamisesta tuli käännekohta myös läntisen Euroopan kukoistaville kommunistisille liikkeille. Myös kuopiolaiset järkyttyvät. Lehdet painavat irtonumeroita, joita myös vanha Anna Tuomi tienestikseen jakaa kadulla.

Mutta Tankkien kesä on myös nivelkohta puukaupungin muuttumisessa. Vanhoja asumuksia puretaan ja elementtitaloja nousee tilalle. Sen ovat kokeneet myös kerrostaloon muuttaneet Anna ja Lassi Tuomi. Purkutuomittuun vanhaan kotiin on jäänyt sitkistelemään vain Lassin sisko, nivelrikkoinen Hilda Tuomi, entinen pyykkäri.

Taistelu Kuopion kaupunkikuvasta on kirjan keskeinen juonne. Nelikymppinen arkkitehti Juho Tiihonen on tullut Helsingistä Hertan hautajaisiin ja kokee rajun muutoksen:

Tämä on minun kaupunkini, minä ajattelen kun kävelen Asemakatua ylös mäkeen: kerran tässä oli metsäinen rinne joka vietti alas järvelle, ja tuolla alhossa, jonne nyt käännyn katsomaan, kun seisahdan lepuuttamaan matkalaukun kantamisesta väsynyttä kättä – tuolla alhossa, missä nyt linja-autoaseman asfalttinen kenttä, juoksi kerran vapaana Maljapuro, jonka rantaniityillä minä keräsin perhosia ja kasveja ja kahlasin jääkylmissä kirkkaissa Puijon kuusikkorinteeltä juoksevissa kevätvesissä.

Romaanin viikon mittaisessa kerronnassa Kähkönen kuvaa kaupungin muutosta ja ihmisiä muutoksen keskellä. Valkeispuro on kahlittu maan alle putkessa kulkevaksi. Juho etsii lapsuutensa leikkipaikkoja. Muutoksen määrätietoinen kannattaja on vanha lehtimies Ilmari Lehtinen, joka ivaa mielessään Juhon nostalgiaa:

Eikä Tiihonen varmasti ole käynyt aikuisiällänsä asunnoissa, jossa on juokseva vesi, jos mummo jaksaa juosta. Puhdas vesi kannettiin sisään, likainen ulos. Ei Tiihonen tiedä, miltä haisee asunto, jos vanha ihminen lakkaa jaksamasta. Kun on ulkohuusi ja typerryttävä helle tai tulipalopakkanen. Vesiposti jäässä, huusin portaat yhtenä hyppyrimäkenä, likakaivo tukossa. Siinä on sitä esteettistä kerrosta, vanhalla ikänsä työtä tehneellä ihmisellä, kun ei sukua elossa tai ei kukaan välitä, kerrosta kerroksen päällä, likaista vaatetta ja alimmaisena syyhyä ja mustaa likaa.

Kyllä Juho hajut vielä muistaa: huusien, kellareiden, tallien, likakaivojen, harvoin pestyjen ihmisten, homeen ja terveiden kattohirsien ja tietää, että nämä häpeän reservaatit kuuluu raivata pois.

Nostalgia, tottumus ja muistot kannattelevat kirjan vanhuksia. Liikemies Ensio Mertanen kaipaa ”viherhiuksisia kuusineitosia, vihreän eleganssin kietomia metsän sulokkaita edusnaisia”, jotka moottorisaha on kaatanut, metsuri koukullaan pinonnut ja kuorma-auto likaisella lavallaan pois rahdannut.

Muutostaan ei ole täysin selvinnyt myöskään yksin jäänyt viisas vanhus tohtori Kelo, jolle tutut esineet olivat säilöneet muistoja ajoilta, jolloin Selma vielä eli ja touhusi. Muutossa auttanut kasvattipoika Juho hävitti omapäisesti paljon vanhaa, mutta:

Ja toihan Juho tänne kaiken tarpeellisen. Ei vanhoja kattiloita, mutta buljonkikupit, koko kauniin sarjan ohutta posliinia. Ei peltistä uunipannua, paljosta käytöstä vääntynyttä ja pinttynyttä, mutta kaikki kalaveitset. Ja niin edelleen. Ja enhän minä voinut sanoa, että haluan ne pinttymät myös ja ehkä juuri nimenomaan ne, ja ylipäätään kaikki rosot ja kuhmut ja liestymät, koska ruma ja kulunut ja likainenkin on todistusaineistoa siitä elämästä, jonka sain lahjana silloin, kun Selma Lehtivuori suostui minun vaimokseni ja me perustimme kypsän iän liiton.
Nuorta ihmistä ei voi vaatia ymmärtämään.

Kun maailma kriisiytyy − ja nyt se sen tekee − buljonkikupeille tulee käyttöä.

Katkelma kuvaa Sirpa Kähkösen kerrontatekniikkaa. Hän on itse kertonut, ettei tässä romaanissa yksi ääni, ”kaikkitietävä minäkertoja”, olisi toiminut. Sen sijaan kertojia on monen monta, kerran jopa Prahaan vyöryvä tankki.

Koska Kuopio-sarjassa on ennen Tankkien kesää ilmestynyt kuusi teosta ja ne voivat olla lukematta, kirjailija on ripotellut läpi kirjan viitteitä henkilöittensä menneisyydestä. Kirja toimii itsenäisenä teoksena, mutta kyllä se vaatii keskittynyttä, huolellista lukemista, sillä lauseet ovat harkittuja. Itse olen lukenut aikoinaan sarjan kolme ensimmäistä, siis Mustat morsiamet, Rautayöt sekä Jään ja tulen kevään, mutta kolme välistä on jäänyt väliin. Siksi pyrin nyt lukemaan tarkkaavaisesti.

Vaikka Tankkien kesää luonnehditaan kollektiivikerronnaksi, mosaiikiksi, yksi kertojista nousi itselläni yli muiden. Hän on viisivuotias, mahottoman topakka Hilla, Anna ja Lassi Tuomen lapsenlapsi ja holhokki. Hillalla on mitä vikkelin mielikuvitus, nopeat hoksottimet sekä tarkka havaintojen- ja päätelmientekokyky. Tupsekit, varsojen liitot ja Biafran nälänhädässä kuolevat luupussilapset etsivät pienessä terävässä päässä uutta järjestystä.

Hilla on ukin lemmikki. Häneltä Hilla on saanut venäläisen puunuken, jokutuskan. Koska Neu-vosto-liit-to on ukin mielimaa, on se myös Hillan. Sinne hän aikoo muuttaa isona koiransa kanssa ja ryhtyä avaruuslentäjäksi. Isoäitiin Hilla yrittää, itsensä kaupunkilaiseksi kokevana, juurruttaa kirjakieltä. Elämänikänsä Kuopiossa asunut Anna-mummi kun on niin kovin mualainen.

Oli helppo antaa aikuiselle Hillalle Sirpa Kähkösen sirot, nauravaiset kasvot sekä määrätietoinen, eloisa olemus.

Kähkösen romaani on kerroksinen kudelma, jossa nykyhetkeen kietoutuvat menneiden koettelemusten, hyvien tarkoitusten ja tehtyjen virheiden monen väriset loimet. Sovinnon syntymiselle kirja suo tilaa, kun Hillan äiti palaa Ruotsista siellä elämäänsä pettyneenä ja Juhon käsiin päätyy kirje elonmerkiksi lapsuusajan Charlottelta, jota lastensuojeluviranomaiset eivät olleet suojelemassa silloin, kun lapsi joutui vuosiksi sadistisen äitinsä ja väkivaltaisen isäpuolensa uhriksi.

Tankkien kesä ajoittuu nivelkohtaan myös siksi, että yhteiskunta alkoi rajata tarkemmin hyvinvointiyhteiskunnan ulkoreunoja, myös lapsensuojelussa.

Kähkösen kielikuvat ovat hyvin visuaaliset ja runsaat. Korventavan vahvat pannukahvit, kiillottamisen jälkeisen linoleumlattian lemu, auringon haalistamat mainosplakaatit näyteikkunoissa ja sään syömät vanhat puutalot peruna- ja kukkapenkkeineen muuttuvat maku-, tunto- ja näköaistimuksiksi.

Tankkien kesä jäänee pitkiksi ajoiksi ainoaksi lukemakseni kirjaksi kuudesta Finlandia-palkintoehdokkaasta. Jos Sirpa Kähkönen tällä taitavasti sommittelemallaan, visuaalisella ja koskettavalla kirjallaan voittaa – kuten toivon – kuulun iloitsijoiden joukkoon.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava 2016.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

  1. Leena Laurila sanoo:

    Voisit iloita paljonkin Emma Puikkosen Eurooppalaisista unista. Se ansaitsee lukemisen, myös.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s