Sunnuntaini Helsingin kirjamessuilla

Aino-Kaisa Saarinen on tahtonainen, joka vaatii paljon itseltään ja tarvitsee miehensä 110-prosenttisen tuen.

Aino-Kaisa Saarinen on tahtonainen, joka vaatii paljon itseltään ja tarvitsee miehensä 110-prosenttisen tuen.

Puolikas päivä, mutta vallan antoisa! Aloitin kuuntelemalla Aino-Kaisa Saarista, jolta ilmestyi alkusyksystä yhdessä Pekka Holopaisen kanssa kirja Tahto, Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot. Iltapäivälehdet myivät Saarisen kirpeitä tuntemuksia hiihtokuningatar Virpi Kuitusesta. Ilta-Sanomien toimittajana Holopainen tunnisti uutistärpin kirjaa tehdessä, joten kaksikko kuittasi aiheen: ”Ei merkitystä hiihtojoukkueen hengelle. Suurin osa on lukenut kirjan ja osaa suhteuttaa tärpin kirjan kokonaisuuteen.”

Kaksia eri kasvoja ei eritelty, mutta koska huippuhiihtäjä oli juuri palannut neljän viikon korkean paikan hiihtoleiriltä Italiasta ja siellä harjoittelivat samanaikaisesti myös norjalaiset, keskustelun johdatuksena dopingtunnelmia ei voinut väistää.

Aino-Kaisa, lempinimeltään Aikku, kertoi keskustelleensa Marit Björgenin kanssa − vauva-asioista. Molemmat ovat tuoreita äitejä. Saarisen kuusikuukautinen Amanda oli leirillä mukana, imettäväinen kun vielä on.  Nuoren äidin tarkoitus on kuljettaa pientä perhettään mukanaan vastaisuudessakin.  Björgen kertoi myös avoimesti omien testiensä aikalistoista. Mutta Sami Jauhojärven kokemus oli toinen: Martin Sundby ei tervehtinyt.

Toisaalta, kyllä suomalainen hiihtoväki osoitti aika peittelemätöntä vahingoniloa. Liekö säteillyt harjoitushangillekin!

Mutta pääaiheena oli nyt tahto, raudanluja tahto. Kun Suomen mieshiihtojoukkue kärysi Lahdessa, Aino-Kaisa oli juuri huipun tuntumassa. Oli pakko miettiä jatkamisen mielekkyyttä. Ei ollut sponsoreita ja kamppailu niistä vaati laajan neuvottelukierroksen. Aviopari eli liki rahatta. ”Kaaliruuat tarjosivat herkullisia vaihtoehtoja”, hiihtäjätär heläytti ja kertoi omasta ”lokkeilustaan”. Aviomies ja hänen koripallojoukkueensa saivat noutaa Lahden Lokki-ravintolasta lounaan eurolla. Aino-Kaisa pyysi miestään ottamaan niin tuhdin annoksen, että riitti vähän yhdessä jaettavaksi.

Pekka Holopaisen mukaan Aikuin kaltaisia geneettisiä lahjakkuuksia syntyy yksi sadassa tuhannessa. Silti hän ei ole huippulahjakas. ”On tehtävä hillittömän paljon töitä ja vaadittava valtavasti sekä itseltä että perheeltä.” Aino-Kaisa Saarisen mukaan huippu-urheilijaksi ei tule, jos perhe ei tue 110-prosenttisesti. ”Mutta uskon, että elämä jonka perheeni on saanut mukanani, on tuhat kertaa antoisampaa kuin, jos perhe olisi ollut tavallinen.”

Sotavankien kohtalona korkea kuolleisuus

Mirkka Danielsbacka haastatteli Anna Kontula (vas.).

Mirkka Danielsbacka haastatteli Anna Kortelainen (vas.)

Mirkka Danielsbackan kirja Sotavankien kohtalotNeuvostovangit Suomessa 1941−1944 perustuu hänen väitöstutkimukseensa Turun yliopistossa. Sotavankien kohtelun käsittelyssä hän käytti evoluutiopsykologian välineitä, kuten taipumusta itsepetokseen, muukalaiskammoa ja eri ryhmien epäinhimillistämistä.

Sotavankien kuolleisuus oli korkeimmillaan jatkosodan alkuvaiheessa. Vangeista menehtyi sotavuosina kolmannes, millä Suomi luokittui samaan murheelliseen sarjaan Neuvostoliiton, Natsi-Saksan ja Japanin kanssa ja alkoi herättää kansainvälistä huomiota. Suomalaiset vetosivat elintarvikepulaan ja siihen, kuinka lähtökohtaisesti huonokuntoisia vangit olivat. Danielsbackan mukaan suurin syy nääntymiseen oli kuitenkin ravintoon nähden aivan liian raskaat työt. Niinpä niistä vapaita upseereita kuoli paljon vähemmän.

Uhreja siis syyllistettiin omasta tilastaan.
”Eikö vuoden 1918 vastaavasta uhrien syyllistämisestä oltu opittu mitään?” ihmetteli haastattelija Anna Kortelainen.
Danielsbackan mukaan kun sisällissodan virheitä ei tunnustettu, ne oli helppoa uudessa tilanteessa toistaa. Korjausliike alkoi vähitellen vuoden 1941 lopussa. Alettiin pelätä joutumista joskus tilille. Kansainvälinen painostus kasvoi ja asemasota vähensi sisäpoliittisia paineita eli vankien ”hemmottelusta” syyttely väheni. Vankeja ryhdyttiin sijoittamaan maatiloille ja niissä kohtelu oli toista. Vangeista tuli eräänlaisia renkejä, siis talon väkeä eikä ollut tavatonta, että maatiloilla oma väki ja vanki/ vangit aterioivat yhdessä samassa pöydässä.

Sotavankien muonitusnormit ja todellisuus eivät vastanneet. Mirkka Danielsbacka kertoi tarkkaan määrätystä teoreettisesta annoskoosta, joka käytännössä jäi vajaaksi. Ruoka-aineita ei ollut ja korvaava aine ei ravinnut. Vangit myös varastivat toisiltaan ja jonkin verran huoltoketjut vuotivat. Teoreettisia annoksia verrattiin siviiliväestön säännöstelyannoksiin, mutta siviilit hankkivat puolet ravinnostaan muilla keinoin. Vangeilla sellaiseen ei ollut mahdollisuutta.

Danielsbackan mukaan alkuajan vihollisvihan lievennyttyä siviiliväestössä heräsi empatiaa ja auttamishalua. Sitä ei kuitenkaan pidetty suotavana, vaan se koettiin vaaralliseksi.

Iästä viis − tärkeintä hyvä käsikirjoitus

Rein Veideman, Suvi Ahola, Maimu Berg ja Tuula-Liina Varis keskustelivat ikääntyvien kirjailijoiden asemasta.

Rein Veideman, Suvi Ahola, Maimu Berg ja Tuula-Liina Varis keskustelivat ikääntyvien kirjailijoiden asemasta.

Viron kulttuuriyhdistys ja Viron kirjallisuuden tiedotuskeskus järjestivät keskustelun vanhojen  kirjailijoiden kohtelusta. Ovatko he jäänteitä vai aarteita? Keskustelemassa olivat Suomen puolelta kirjallisuustoimittaja Suvi Ahola ja kirjailija Tuula-Liina Varis, Virosta kirjailijat Rein Veideman ja juontajan roolissa Maimu Berg.

Berg selosti Viron kirjailijaliiton kyselyä iäkkäiden kirjailijoiden keskuudessa: miten kustantajat suhtautuvat heidän käsikirjoituksiin, onko kirjallisuuskritiikki kiinnostunut, pyydetäänkö haastatteluja, kysytäänkö kirjailijadelegaatioihin jne.
”Meidän sukupolvemme ei ole tottunut valittamaan. Joku vastaaja osoitti kiitollisuuttaan siitä, että joku edes kyselee moisia.” Maimu Bergin vastaus tuntui siis olevan Ei. Vanhoja ei noteerata, ainakaan riittävästi.

Tuula-Liina Varis Suomen kirjailijaliiton entisenä puheenjohtajana näki tilanteen Suomessa tykkänään toisin. Meillä kirjailijaliiton jäsenistön keski-ikä on varsin korkea, liki 60 vuotta. Puolet jäsenistä on naisia, puolet miehiä.
”Kaikki riippuu ensisijaisesti siitä, kirjoittaako kirjailija edelleen. Julkaisemisessa ei ole ikäsyrjintää. Kustantajat odottavat vain todella hyviä käsikirjoituksia. Niitä on kuitenkin tarjotuissa perin vähän. Median huomio ei liioin ole ikäsidonnainen, vaan vanha kirjailija saa huomiota, jos kirjoittaa hyvän kirjan. Mutta kun kirjailijaliitossa on yli 700 jäsentä, on selvää, etteivät kaikki voi olla näkyvissä. Jos kirjailija ei elä sosiaalista elämää eikä liiku kirjallisuuspiireissä, ei kukaan tule hakemaan häntä kotoa. Kuinka voisikaan? Ihmiset tulee olla myös itse aktiivinen”, Varis selosti.

Tuula-Liina Varis myönsi, että valtion riittämättömät apurahat painottuvat nuorehkoihin kirjailijoihin, koska vanhojen toimeentulon katsotaan olevan kunnossa ja heidän saavan eläkettä.
”Pitäisi olla hirveän hyvä ja sinisen köyhä, että vielä saisi.”

Esikoiskirjailijoissa on Variksen mukaan huomattavan monta iältään 50+ ja 60+. Hän itsekin kuului tuohon joukkoon ja takana on nyt yli kaksi kymmentä teosta.

Myös Suvi Ahola kokee vanhoja kirjailijoita arvostettavan, mutta arvostus tulee ansaita tuotannolla. Kritiikki ei syrji iäkkäitä, vaan kritiikkiä ilmestyy ylipäänsä enää vähän painetuissa medioissa. Itsensä hän tunnistaa printtimediatoimittajaksi.
”58-vuotias kriitikkohan tässä on pulassa siinä, miten tavoittaa uusia sukupolvia verkkomedian avulla?”

Rein Veideman letkautti 60-lukulaisten tulleen eläkeikään ja jokaisen kirjoittavan”pääteostaan”. Viron iäkkäänä ihmeenä hän mainitsi 83-vuotiaan Erik Tohvrin, joka aloitti vanhana, kirjoittaa runsaasti (googlen mukaan jo 28 kirjaa) ja on erittäin populaari. Tohvri hyväksyttiin äskettäin kirjailijaliiton jäseneksi. (Läsnäolleena ja pari Tohvrin kirja viroksi lukeneena tiedän, että häneen kulttuurieliitti suhtautuu noloillen, koska hän kirjoittaa niin paljon ja tuotanto on viihdettä.)

Huonon käännöksen tuntomerkit

Juhanio Lindholm on palkittu kääntäjä. Viimeinen suurtyö oli uudelleen suomennettu Välskärin kertomukset, josta hän sai valtionpalkinnon. Aiempi suomennos on Juhani Ahon.

Juhanio Lindholm on palkittu kääntäjä. Viimeinen suurtyö oli uudelleen suomennettu Välskärin kertomukset, josta hän sai valtionpalkinnon. Aiempi suomennos on Juhani Ahon.

Upeista suomennoksistaan palkittu kääntäjä Juhani Lindholm hauskutti yleisöä mainiolla esitelmällään Suomen kääntäjien liiton tilaisuudessa Huono käännös. Suomentamisen vaikeutta hän kuvasi Pentti Saarikosken luonnehdinnalla: ”Kääntäminen on jotain sellaista, että soittaa viulukonserttoa sellolla.” Siis väärä väline, mutta jäljen on oltava uskottava ja hyvä.

Kyse on meillä suomentamisesta, sillä ensin kääntäjä kääntää ja sitten alkaa suomentaa kääntämäänsä. Lopputuloksessa on tavoitettava uudella kielellä kirjailijan ajatus, rytmi ja tunnelma. Kielikuvat ja kielelliset yhteydet on löydettävä. Tarvitaan riittävä sanasto ja on hallittava lauserakenteet.  Käännöksen on oltava sujuva ja luonteva, teksti ei saa lukiessa tökkiä.

”Kääntäjät tekevät miljoonia valintoja ja paljon kaikenlaista korjattavaa jää.” Käännös ei siis ole koskaan valmis eikä kääntämisessä ole lopullista totuutta. Kaikkea ei tunnontarkkaan tarvitse kääntää ja joskus joutuu tekemään oman lisäyksen. Niin pitkälle harvoin joudutaan kuin Lindholmin jutussa Milan Kunderan romaanista Tšekkiläinen pila. Ranskan kustantaja kirjoitti kirjan uusiksi, englantilainen kustantaja poisti liki puolet ja muutti kirjan rakenteen. Yksi kääntäjä ei osannut sanaakaan tšekkiä. Kunderan kysyessä tältä, miten kääntäminen onnistui, vastaus kuului: ”Sydämellä!” Kääntäjä kaivoi lompakostaan Kunderan kuvan ja näytti sen kirjailijalle.

Kääntämisen vaikeutta voi kukin testata vaikka tällä lauseella, jolla Juhani Lindholm päätti esitelmänsä: ”There was a strange, inflamed, flurried flightly recklessnes of activity about him.” Lindholm päätyi seuraavanlaiseen suomennokseen: ”Hän hyöri ja hääri, hosui ja mähläsi taukoamatta.”

Isovanhemmat paljastuivat natseiksi

Katarina Baerin tarinaa oli pakahduttavaa kuulla.

Katarina Baerin tarinaa oli pakahduttavaa kuulla.

Katarina Baer, saksalais-suomalaisen perheen lapsi ihmetteli lapsuudessaan, miksi Eino-vaarin haudalle viedään jouluaattona kynttilä, mutta kukaan ei puhu Grosspapasta ja miksi muut lapset saattavat haukkua häntä natsiksi. Saksalaiset isovanhemmat olivat perheessä tabu, vuosikymmenten mittainen taakka. Aikuisena Katarina lähti neljäksi vuodeksi Berliiniin Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajaksi ja päätti sinä aikana selvittää isovanhempiensa kohtalon. Kun pesti oli lopuillaan, hän ryhtyi töihin.

Perhe Suomessa suhtautui hankkeeseen kannustavasti ja lopulta iäkäs isä lähti etsintään mukaan. Saksalaiselle siskolle sen sijaan selvitystyö osoittautui vaikeaksi niellä vaikean isoäitisuhteensa vuoksi, mutta lopulta hänkin hyväksyi ilmestyneen kirjan He olivat natseja.

Suvulta oli säilynyt yli 300 kirjettä 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Lisäksi isoisän siskolta oli tallessa muistelmat, jotka kertoivat suvun baltiansaksalaisista juurista, elämästä Latviassa ja lähdöstä Hitlerin houkuttelemina Saksaan. Baer etsi materiaalia saksalaisista arkistoista ja yllättyi, miten paljon hänen onnistui löytää isoisästään. ”He puhuivat Virosta ja Latviasta Baltische Heimatina, mutta natsit tarjosivat heille identiteetin ja imivät heidät joukkoonsa.”

”Ne asiakirjat ovat olleet tallessa yli sata vuotta ja odottaneet uteliaita lukevia silmiä”, Katarina Baer koki. Materiaali oli tarkoitettu löydettäväksi. Se oli Ortrudin ja Gerhardin lapsenlapselle vapauttava kokemus.

Yksi voimakkaimmista kokemuksista oli myös löytää isän kanssa Itä-Puolasta isoisän evakuointipaikka. Isoisä Gerhard kaatui Italiassa, ja Katerina matkusti isänsä kanssa etsimään isoisän kuolinkylän. Vanhan isän ja nuoren naisen suhteen Katerina Baer koki tuolloin veli−sisko-suhteeksi.

Baer kuvasi leskeksi jääneen yksinhuoltajaisoäidin fanaattisuutta, joka esti häntä, kahden lapsen äitiä, hyväksymästä Saksan ilmiselvää romahdusta, vaikka lähestyvän puna-armeijan tykkien jyske kumisi kotiin ja pakoon olisi pitänyt kiireimmiten lähteä. Ortrud oli uskonnollisen hurmoksen vallassa ja perhettä raastoivat riidat.

Katarina Baer kertoi löytäneensä tutkimustyönsä ja kirjan seurauksena puuttuneet palat omaan identiteettiinsä ja häpeän väistyneen.
”Tottahan minä heidän tekonsa ja ratkaisunsa tuomitsen, mutta ymmärrän ne nyt paremmin ja tajuan, että me ihmiset olemme lopulta samanlaisia. Meissä elää mahdollisuus niin hyvään kuin pahaankin. Isovanhempieni tarina on yksi miljoonista vastaavista tarinoista. Aina ei voi tietää, johtaako jokin teko hyvään vai pahaan. On oltava valppaana!”

Pelle Miljoonasta Jari Ehrnroothiin

Petri Leppänen haastatteli Pelle Miljoonaa hänen kirjastaan Jumala kuoli Al-Rezassa.

Petri Leppänen haastatteli Pelle Miljoonaa hänen kirjastaan Jumala kuoli Al-Rezassa.

Pelle Miljoonalta on ilmestynyt kirja Jumala kuoli Al Rezassa. Sen päähenkilöinä on kaksi nuorta, senegalilainen Sokrates ja suomalainen Jake. Jake oli huipputason jalkapalloilija ja jalkapallo saattoi miehet yhteen Helsinki cupissa. Jaken on kuollut Irakissa ISISin riveissä. Sokrates tuntee Jaken äidin ja äidin yrittäessä hukuttautua mereen estää sen.

Mitä kaikkea kirjassa tapahtuu ja mikä on kirjan syvä juonne, jäi minulle sittenkin levälleen. Pelle Miljoona kertoi tehneensä paljon taustatyötä ja järkyttyneensä Bosnian sodan raakuudesta. Hän pitää Bosnian sotaa ja Srebrenican verilöylyä vaiettuina.

Hän ilmoitti pitävänsä beatkirjallisuudesta ja arvostavansa siksi tekstissä rytmiä, svengiä. Hän kirjoittaa ensin paperille. Syntyy monta tarinaa ja kiihtyvät loppukäänteet. Hän käyttää takautumia ja runsaasti henkilöitä. Korjatusta paperiversiosta hän kirjoittaa sitten koneelle. ”Rakastan yllätyksiä ja hyvää tarinaa”, kirjailija kertoi ja sanoi pitävänsä uusinta kirjaansa taustatyön vuoksi hallituimpana.
”Tekemällä oppii”, hän täydensi.

Antti Tuuri liikkuu lähihistoriassamme ja nyt ovat vuorossa tangoa rakastavat Ruotsin suomalaissiirtolaiset.

Antti Tuuri liikkuu lähihistoriassamme ja nyt ovat vuorossa tangoa rakastavat Ruotsin suomalaissiirtolaiset.

Ei kirjasyksyä ilman Antti Tuurin uutuusromaania! Kuuntelin myöhästyneenä paikalle ehtineenä hetken kirjailijaa hänen retkistään Suomi-seurojen ylläpitämille tanssilavoille, joissa haitarin sävelet vuosikymmenten ajan kiirivät lauantai-iltaisin yli hiljentyvän järvenselän. Tuurin uusin, Tangopojat, kertoo 1960- ja 1970-luvun Ruotsiin siirtotyöläisiksi muuttajista ja heidän Ruotsissa ylläpitämästään tanssilava- ja tangokulttuurista.
”Göteborgista lähti 800 telakkatyöläistä Boråsiin tansseihin, missä heitä odotti 1200 nuorta naista. Miksi eivät olisi lähteneet!”
Vastaanottavaiselle yleisölle tulivat myös halukkaasti esiintymään monet eturivin laulajat, kuten Olavi Virta ja Laila Kinnunen.

Suomen ja Jugoslavian siirtotyöläiset rakensivat Tuurin mukaan Ruotsin teollisuuden. Työvoiman tarve oli niin suuri, että Volvon miesten kerrotaan olleen asemalla ja satamassa vastassa. Asunto-olot olivat parakkimaisen kurjat, mutta LO piti huolta siitä, että työnantaja tarjosi muiden muassa kouluttautumismahdollisuuksia eikä polkenut palkoissa. Lehdistö kiinnostui suomalaisten, finnjävlein, aiheuttamista epäkohdista, sillä tottahan suomalaiset myös ryyppäsivät.

”Mutta ylivoimaisesti suurin osa käyttäytyi hyvin, rakensi omakotitalon ja ruotsalaistui yhteiskuntaan. Suomi-kaipuu tietenkin jäi”, Antti Tuuri luonnehti.

Tuuri kiersi Ruotsia tavaten ruotsinsuomalaisia ja harrastajamaisia nykyorkestereita. Pohjana hän hyödynsi myös Pekka Suutarin väitöskirjaa Götajoen jenkka.

Jari Ehrnrooth puhuu niin tiivistä ja ajateltua tekstiä, etteivät aivoni ehdi vastaanottaa. On siis syytä lukea itse kirja.

Jari Ehrnrooth puhuu niin tiivistä ja ajateltua tekstiä, etteivät aivoni ehdi vastaanottaa. On siis syytä lukea itse kirja.

Päätin osaltani Helsingin kirjamessut 2016 kuuntelemalla filosofi, dosentti Jari Ehrnroothia hänen uusimmasta kirjastaan Hyvintoimintayhteiskunta, miten aikamme kriisi ratkeaa? Häntä haastatellut ja teoksen tunteva Jari Tapaninen pyysi Ehrnroothia määrittelemään ensin yhdellä lauseella käsitteet ihmisarvo, hyvinvointi, onnellinen, työ ja vapaus.

Mitä ehdin kuulla ja ymmärtää sujuvista vastauksista? Ihmisarvon Ehrnrooth ymmärtää kolmenlaisena. On luovuttamaton, synnynnäinen ihmisarvo, on suorituskykyymme perustuva ihmisarvo ja ihmisen arvokkuus, jolla hän tarkoittaa pyrkimystä arvokkaita arvoja kohti. Onnellisuus on hyvinvoinnin parempi painos, työ arvon lähde ja vapaus luonnossa mahdottomuus mutta ihmiselle välttämätön. Ei kovin täsmällisesti mennyt, kirjailija ajattelisi.

Hyvinvointiyhteiskuntaa Ehrnrooth piti ideologisena ja paradoksaalisena käsitteenä, eräänlaisena kollektiivisena valheena. Hänen tästä antamassaan esimerkissä rikollisuuden voimakasta kasvua selitetään vaurauden kasvulla ja alkoholin käytön lisääntymisellä.

Ehrnroothin mukaan läntiset yhteiskunnat eivät tavoittele enää elämän perusarvoja, vaan päämääräksi on tullut tyytyväisyys. Ymmärrykseni perusteella kirjassa painottuu voimakkaasi ihmisen vapaus ja sen myötä vastuu. Synnymme eläimiksi ja kulttuuri tekee meistä vapaasti valitsevia olentoja. Mutta vapaus vaatii ihmisen ponnistelua. Vapaus saavutetaan vain pääsemällä vapaaksi luonnontilasta.
”Vapauden ja välttämättömyyden suhde on välttämätön. Fyysikot sanovat, ettei vapautta ole, vaan se on illuusio. Uskon toisin: Meillä on vapaa harkinta, mahdollisuus ajatella. Mutta yksilö ei voi tulla vapaaksi, jos hän ei kykene riittävään itsekuriin eikä tunnusta universaalia etiikkaa, vaan jättää vastuun hyvinvointivaltiota tuottaville organisaatioille.”

Jari Ehrnrooth korosti perustuslakia ja sen arvojärjestelmää yksilöä ohjaavana yhteiskunnan arvokivijalkana, jonka kolme peruskokonaisuutta voi jokainen omaksua yksilölliseksi arvoperustaksi. Ne ovat loukkaamaton ihmisarvo, vapaus ja velvollisuudet sekä oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus.
”Mitä voin antaa mieluummin kuin mitä saan? Siitä voi lähteä.”

Kysymyksen moraalin hahmottumiseksi Jumala-suhteena Ehrnrooth korvasi oikeudenmukaisuudella. ”Vapauden yhteiskunnassa asiat on pystyttävä hahmottamaan ilman auktoriteettia. Meillä on omatunto, jonka varaan rakentaa.”

Ihanaa, kun kirjamessut alkoivat. Ihanaa, kun ne loppuivat ja pääsen lukemaan. Ehken olisi jaksanut enempää!
Kirjamessuilla, mukaan luettuna Viini ja ruoka -messut kävi Helsingin messukeskuksen tiedotteen mukaan 80 102 ”kirjanrakastajaa”.

Advertisements
Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s