Winston Graham: Poldark, Demelzan laulu

Demelzan laulu sijoittuu Cornwalliin vuosiin 1788−1790.  Ranska kuohuu, mutta Cornwallissa siitä puhutaan vain kaukaisina huhuina.  Luokkajako elää räikeänä.

Demelzan laulu sijoittuu Cornwalliin vuosiin 1788−1790. Ranska kuohuu, mutta Cornwallissa siitä puhutaan vain kaukaisina huhuina. Luokkajako elää räikeänä.

TV 1:n uusi historiallinen viihdesarja Poldark on edennyt kolmanteen jaksoonsa. Tarina viipyilee vielä Winston Grahamin 12-osaisen Poldark-kirjasarjan ensimmäisessä kirjassa, Poldark, kapinallinen. Uskoakseni tv-sarjan kahdeksan osaa ylettyvät kattamaan kaksi ensimmäistä ja samalla molemmat suomeksi ilmestyneet kirjat. Jatko-osan alkuperäisnimi on yksinkertaisuudessaan Demelza, elokuussa ilmestyneen suomenkielisen pidempi, Poldark, Demelzan laulu.

Poldark-sarjalla on rankat historialliset kehykset, mutta yhtä kaikki Graham on valinnut tarinansa ytimeksi rakkauden sekä saavutukset ja pettymykset siinä. Suuret poliittiset tapahtumat ovat vain himmeänä kehyksenä. Poldark, Demelzan laulu sijoittuu nimittäin kutakuinkin Ranskan suuren vallankumouksen alkamisvuoteen 1798. Kaikki yhteiskunnalliset edellytykset köyhälistön kapinan roihahtamiseen myös Britanniassa ovat koossa, mutta hurjimmillaan nälkää näkevä, työtön rahvas tyytyy väkivalloin tunkeutumaan Cornwallin Trurossa kaupungin viljavarastoon ja ryöstämään sen.

Kaivoskylien köyhälistö on tottunut käyttäytymään arasti vallasväen edessä. Irtisanomiset ovat herkässä ja siksi niukan tienestin syrjästä halutaan pitää tiukasti kiinni. Kirkkaimmillaan asenne näkyy kirjasarjan päähenkilöön Ross Poldarkiin kohdistuvana kunnioituksena ja lojaaliutena. Hän jää Demelza-osassa miltei ainoaksi seutukunnan työllistäjäksi pienellä miesjoukolla avaamallaan kuparikaivoksella.

Malmia ostavat kupariyhtiöt, sulattamot ja jälleenmyyjät ovat kartelloituneet ja painavat kuparimalmin huutokauppahinnan niin alas, että kaivokset tuottavat omistajilleen silkkaa tappiota. Kaivos toisensa jälkeen joudutaan sulkemaan ja malmikuilujen annetaan luonnon järjestyksen ohjaamana täyttyä vedellä. Köyhälistö allistuu, näkee nälkää, mutta se ei estä juopottelua. Yksi suljettavista on Ross Poladarkin Frances-serkun tinakaivos Grambler, joka on jauhanut perheelle sukupolvesta toiseen vaurautta:

Kaikki oli paikallaan, mutta mikään ei liikkunut. Grambler oli olemassa mutta ei enää elänyt. Ja sen sisuksissa vesi täyttää hitaasti kolmensadan vuoden aikana kaivetut käytävät ja kuilut.
Kaivos on vaiti, aika tuntuu pysähtyneen eikä yksikään ihminen liikahtanut. Vain jossain sumun keskellä lenteli lokki kirkuen kirkumistaan.

Maanviljelijänä aloittaneelle Ross Poldarkille kertyy tolkuton määrä rautoja tuleen ja ongelma toisensa jälkeen kaatuu päälle, kun suurella riskillä ja spekulaatioon turvautuen kaivoksen kylkeen perustetaan oma malmia korkeammalla hinnalla ostava kupariyhtiö. Se vaatii pääomia. Kun suurimman pankkiirin Warlegganin intresseissä on pitää alueiden liikeyritykset lainoittajinaan ja lainojen kautta määräysvallassaan ja kun  uuden kupariyhtiön salassa pysytellevät perustajat yrittävät kiertää Warlegganin pienemmän pankin avulla, alkaa verinen, mutta laillinen yhtiön alasajosota. Se noudattaa Suomessakin 1930-luvun alussa sadoille maatiloille tuttua pankkien taktiikkaa. Kupariyhtiön omistajia arvailemalla Warleggan sanoo vanhoja lainoja irti ja suistaa perustajia pahaan pulaan. Taistelu kuparikartellin säilyttämiseksi on raakaa.

Kuinka lopulta käy, sitä lukija ei ole lukemassa, sillä taitava viihdekirjailija jättää tarinansa auki odottamaan sarjansa seuraavan kirjan ilmestymistä. Demelza-kirjan lopussa Ross ja hänen yhtiökumppaninsa ovat joka tapauksessa suurissa ongelmissa, vaikka itse kaivoksessa on osuttu kaikkien aikojen rikkaimpaan kuparisuoneen.

Lukija muistaa, että Iso-Britannian kaivosteollisuus ajettiin varsinaisesti alas rautarouva Margaret Thatcherin valtakaudella, siis lopultakin vasta hiljattain. Mutta vaikeuksia ja kannattavuusongelmia lienee siis ollut aina.

1700-luvun loppu. Jos yläluokka muodostuu toisaalta aatelisista, toisaalta nousevista uusrikkaista, vaakakuppi alkaa kallistua rahan puolelle ja aateliset hienokseltaan menettävät suuruuttaan, mutta vain hienokseltaan. Ross Poldarkin ja hänen serkkunsa Frances Poldarkin yhteiskunnallinen ero on suuri. Toinen asuu maalaistilalla, toinen kivilinnassa. Taloudellisesti molemmat tuntuvat olevan yhä huonossa hapessa.

Julkilausumaton kilpailu käydään vaimoista, ainakin kaunaisen Francesin pääkopassa. Francesin vaimo, Rossin nuoruuden rakastettu, aatelinen Elisabet on häikäisevän kaunis, kauniimpi kuin kukaan, mutta myös kovin tyhjänoloinen. Rossin Demelza on lumoava hänkin, mutta hän on lähtöisin alaluokasta, syöpäläisiä kuhisevasta tönöstä; hän on väkivaltaisen ja rapajuopon isän lapsiorjuudesta Rossin kerran keittiöpiiakseen pelastamana kasvatti. Watsonin tarinan yksi tärkeä juonne on siis näyttää, miten Demelza oppii luontaisen nokkeluutensa ja miehensä rakkauden kautta itsevarmaksi ja toimeliaaksi ”my fair ladyksi”, köyhän väen luottamaksi ja kunnioittamaksi vallasnaiseksi.

Yksi Demelzan neuvoihin turvautuva on nuori, uuttera mies kaivostyöläinen Mark, jonka pian päätyy kuristamaan suloisen lapsivaimonsa Kerenin tämän osoittauduttua kroonisen tyytymättömäksi ja osaamattomaksi tytönhempukaksi, joka vain muutaman avioliittokuukauden jälkeen on kiirehtinyt etsimään itselleen uuden ihailijan ja tarjoamaan tälle sulojaan. Ross pystyy kyläläisten vaikenemiseen ja suojeluun luottaen järjestämään Markin pakoon Ranskaan ja välttämään näin tämän joutumisen hirsipuuhun. Markia arvostava kylä tuomitsee huikentelevaisen Kerenin.

Kivikkoinen on niin ikään Francesin siskon, ikäneidoksi tuomitun Verityn, tie rakastettunsa luo. Koko perhepiiri ja suku vastustavat heltymättömästi Verityn oikeutta omaan onneen. Demelza puuttuu peliin, mieheltään salaa, ja joutuu lopulta maksamaan omavaltaisuudesta kovan hinnan.

Watson kuvaa mainiosti vallasväen huvittelua: ruuan runsautta, pidäkkeetöntä juopottelua, miesten rahapeliriippuvuutta, taidokasta keskinäistä nokittelua ja loukkaantumista. Peruukkien alla muhii laskelmoivia ja monesti pahansuopia ajatuksia ja juorut saavat herkästi siivet. Ross ylenkatsoo säätynsä teeskentelijöitä tanssiaiskutsuissa, jonne hän on vienyt Demelzan:

− Yksi on himokas vanha irstailija, jonka pelkkä nimi löyhkää kunnon ihmisten piireissä. Toinen on teeskentelevä ja tekopyhä typerys, joka huonontaa kirkon mainetta entistä enemmän. Kolmas on nuori merimies, joka on valmis pitämään hauskaa kenen tahansa letukan kanssa. He tulevat katsomaan, mitä voisivat saada, he ja heidän kaltaisensa…
He kumarsivat jälleen toinen toisilleen.

− Minä halveksin heitä kaikkia, Ross sanoi hieman vähemmän loukkaavaan sävyyn. – Katso nyt noita ihmisiä. Katso heidän paksuja mahojaan ja pöhöttyneitä neniään, roikkuvia kaksoisleukojaan ja pussittavia silmäluomiaan. Ylensyöneitä, ylipukeutuneita, ylenjuoneita ja yliehostettuja. En ymmärrä, että sinä nautit heidän kanssaan seurustelemisesta. Ei ihme että Swift kirjoitti niin kuin kirjoitti. Jos nämä ovat meikäläisiä, häpeän että kuulun heihin!

Rossin inhon syynä on kuitenkin ennen muuta katkeruus palkallisensa Jimin katalasta kohtalosta. Yrittäessään pelastaa Jimin menehtymästä Ross kohtaa maanpäällisen helvetin, Cornwallin pahamaineisimman vankilan, jonne kuumetautiepidemian keskelle löyhkäävään saastaan ja kurjuuteen Jim on siirretty vain muutama päivä ennen, kuin tämän oli määrä vapautua vankeudestaan toisaalla. Syynä Jimin kahden vuoden vankeuteen on kiinnijäänti epäonnistuneessa fasaanin salametsästyksessä seutukunnan vallasmiehen mailla.

Toisen omaisuuden kunnioitus saa kirjan lopussa räikeän vastakohdan, kun leviää huhu lahdella myrskyllä haaksirikkoutuvasta laivasta. Historiallisesti mielenkiintoisimpana koinkin kirjassa kahden kauppalaivan haaksirikkoutumiskuvauksen myrsky-yönä Cornwallin rannikolle. Haaksirikko merkitsee laivojen ryöstöä ja rantakylän köyhille ruokaa, rommia ja ties mitä. Laivat pirstataan lopuksi puusäleiksi. Kaikki irrotettavissa oleva lähtee. Kuvauksen mukaan tieto haaksirikoista leviää kulovalkeaa nopeammin ja kokoaa tuhannen ihmisen ryöväävän ja saalista juhlivan kansanjoukon, jolle poliisivoimat eivät kykene mitään. Laivojen poloista miehistöä kohtaan kukaan Rossia lukuun ottamatta ei tunne vähäisintäkään sääliä. Merestä pelastuneilta revitään vaatteetkin päältä myötätuntoa tuntematta.

Siitä, miten haaksirikko on seutukunnan onnenpotku, olen lukenutkin Viron historiasta. Laivoja saatettiin petollisin roihuin jopa erehdyttää karille pimeäaikaan.

Winston Graham jättää kiehtovan historiallisen kehyksen − Ranskan vallankumous ja Englannin Yrjö-kuninkaan mielenvikaisuus − äärimmäisen ohueksi. Poldark-sarja on viihdettä, missä rakkaussuhteet ja luonnon rajut muutokset ovat pääosassa. Viihteeseen kuuluu myös se, että henkilökuvaus ei pääse järin syvälliseksi, vaikka lukija voisikin luetella itse kustakin keskeisestä henkilöstä tärkeimmät käytöspiirteet ja ominaisuudet. Henkilögalleria on aika mustavalkoinen.

Mutta luontokuvaukset ovat parhaimmillaan visuaalisia. Myrsky nousee yllättäen ja talvella sen purevilta kynsiltä ei säästy sisätiloissakaan:

Hänen päästyään mäntymetsikön toiselle puolelle Gramblerin tasangon toiselta puolelta syöksyi häntä vastaan voimakas myrskynpuuska. Sade, multa ja sora pommittivat maata. Kaikki irtonainen maa näytti lentävän ilmaan, mukanaan pienet viherkasvit ja puiden nuoret lehdet. Pilvet roikkuivat alhaalla ruskeina ja ohikiitävinä, tyhjenivät ja syöksyivät eteenpäin riekaleisina, kuin Jumalan vihan ajaminen.

Mutta luonnonhävityksen jälkeen seuraa sittenkin vehmas kevät.

Winston Graham: Poldark, Demelzan laulu. Gummerus 2016, 576 sivua. Suomennos Irmeli Sallama ja Anuirmeli Sallama-Lavi.

Edellisestä kirjasta Annelin kirjoissa:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/08/18/winston-graham-poldark-kapinallinen/

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Winston Graham: Poldark, Demelzan laulu

  1. Aino sanoo:

    Näin kun kerrot kirjasarjasta, se kuulostaa kiehtovalta niin kuin Britti-draamat ainakin. Muistan tuon Poldarkin vanhemman tv-version jollain lailla, erityisesti mieleen on jäänyt tuosta haaksirikkojutusta hylynryöstäminen ja kuinka Poldark syystä tai toisesta joutui piiloutumaan johonkin. Kuinka tosia nämä muistikuvat ovat en osaa sanoa. Tämä uusi Poldark ei minusta ole yhtä vahva hahmo kuin se aiempi, mutta jospa tuo vaikutelma paranisi vähitellen. Verityn esittäjää minä mietin, missä kummassa minä olen sen näyttelijän nähnyt aiemmin…

  2. Riitta sanoo:

    Ainolle: Verity näytteli ainakin Candlefordin postineiti -sarjassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s