Aikuiskasvatus: Naiskansalainen Sari Sairaanhoitaja

Tiedelehti Aikuiskasvatus etsiytyy sivistyksen juurille käsitellessään  teemanumerossaan naiskansalaisuutta.

Tiedelehti Aikuiskasvatus etsiytyy sivistyksen juurille käsitellessään teemanumerossaan naiskansalaisuutta.

Rajoja rikkova tiedelehti Aikuiskasvatus pureutuu uusimmassa numerossaan 3/2016 naiskansalaisuuteen fokusoiden siinä sairaanhoitajan koulutukseen ja ammattiin sekä omaishoitoon. Sitovana kehyskertomuksena on 51-vuotias tunnollinen Sari Sairaanhoitaja, joka työn ohessa huolehtii ikääntyneistä, heikkokuntoisista vanhemmistaan veljen vetäydyttyä vastuusta työkiireiden varjolla.

Sairaanhoitaja ja omaishoitaja edustavat mitä tyypillisimmin naiskansalaisuutta odotuksineen ja ihanteineen. Sairaanhoitajista liki kaikki on naisia, omaishoitajista kolme neljästä. OECD:n tilastojen mukaan Suomessa oli vuonna 2013 yli 14 hoitajaa tuhatta asukasta kohti, kun OECD:n keskiarvo oli 9,1. Sairaanhoitajaopinnot aloitti vuonna 2014 yli 4 500 nuorta ja määrä on ollut koko 2000-luvun nousussa. Omaishoitajista suurin osa on iältään 40−79-vuotiaita, vanhimmat heistä siis itsekin jo iäkkäitä ollakseen toisen hoitajia. Tyypillisiä omaishoitajia ovat omat lapset – kokemukseni mukaan tyttäret − tai ikääntynyt aviopuoliso.

Idea Sari Sairaanhoitajan tarinaan kiedotusta teemanumerosta on lehden toimituskunnalta rohkea. FT Karin Filanderin kirjoittaman epilogin mukaan yhteinen tutkijatapaaminen pidettiin, oletettavasti jäntevän kokonaisuuden saamiseksi. Kouluaikaa, tyttökansalaisuutta, käsittelevää Eriikka Oinosen, Tarja Rautiainen-Keskustalon ja Tiina Tiilikan artikkelia lukuun ottamatta Sari Sairaanhoitaja istuu kuitenkin muihin tiedeartikkeleihin hieman väkinäisesti. Toisaalta uskon tiedeartikkeleiden lisäksi julkaistujen puheenvuorojen ja kirja-arvioiden innostavan ja ravitsevan myös Saria itseään uusintavana lukijana.

Kaikkiaan ryhmätyönä syntyneiden tiedeartikkeleiden kirjoittajina on kymmenkunta tutkijaa erilaisin yhdistelmin Helsingin, Turun, Tampereen ja Lapin yliopistosta sekä Tampereen ja Seinäjoen ammattikorkeakoulusta.

”Hyvä tyttö” ja tyttökansalainen

Artikkelissa 1970-luvun tyttökansalainen, peruskoulu ja media edellä mainitut kirjoittajat ovat analysoineet 1970-luvun opetussuunnitelmia sekä joukon YLE:n lähettämiä tuon vuosikymmenen nuortenohjelmia. Uudeksi oppiaineeksi lisättiin vuonna 1967 kansalaistaito, jolla nuoria kasvatettiin aktiivisiksi ja toimiviksi kansalaisiksi. Globalisaatio oli käynnistynyt ja televisio toi reportaaseja maailman nälänhädistä olohuoneisiin. Oppilaalla on mahdollisuus oivaltaa, ettemme elä enää vain itseämme varten. Myötätuntoherkässä iässä Sari oppi kansalaistaidon kautta suojelemaan luontoa, auttamaan lähimmäistään ja välttämään asioita, joilla voi vahingoittaa itseään. Hänen odotettiin tekevän velvoitteensa ja ottavan kaikin tavoin muut ihmiset ja heidän tarpeensa huomioon.

Sari päätti hankkia ammatin, jossa voi auttaa muita. Tyttökansalaiset näkivät tulevaisuutensa juuri erilaisissa palveluammateissa. Tytöt vaikuttivat poikia epävarmemmilta tulevaisuutensa suunnittelussa – he menivät sinne, minne pääsivät.

Sarin kouluvuosina taustalla oli vielä vahvana usko yhtenäiskulttuuriin. Anneli Tempakan suosittua Olen erilainen nuori -ohjelmaa analysoidessa kirjoittajat nostavat esiin yhtenäiskulttuurin vaatimuksen ”tavallisuuteen” ja yhdenmukaisuuteen myös yksityiselämän intiimeillä alueilla.

”Kansalaistaidon opetusta koskevissa opetussuunnitelman tavoitteissa jopa korostuu pyrkimys estää moniarvoisen yksityisen elämänalueen esiintuloa, vaikka ajan periaatteiden mukaisesti sitä piti suvaita. Peruskoulu tuki sukupolvesta toiseen jatkuvaa perinteistä miehen ja naisen välistä vastuunjakoa”, artikkeli lainaa emeritaprofessori Elina Lahelmaa.

”Hyvä tyttö” on auttavainen, huomaavainen, empaattinen ja käytökseltään hillitty. 1970-luvun tyttöjä kasvatettiin kirjoittajien mukaan suomalaista hyvinvointivaltiota rakentaviksi ja ylläpitäviksi, osaaviksi, ahkeriksi, alati itseään kehittäviksi ja muut huomioon ottaviksi naisiksi, joiden paikka on kotona, töissä ja yhteiskunnassa.

”1970-luvulla niin koulu kuin mediakin kannustivat tyttökansalaisia kehittämään itseään ja näkemään itsensä yksilöinä. Samalla hänen tuli pyrkiä ymmärtämään yhteiskuntaa ja hoivaamaan muita. Vaikuttaa siltä, että tyttö- ja naiskansalaisen arvokkaina pidetyt ominaisuudet ja hänelle asetetut odotukset eivät ole sisällöllisesti juurikaan muuttuneet. Hoivatehtävien määrä on kasvanut ja naisten yhteisöltä ja yhteiskunnalta saama tuki on jatkuvasti vähenemässä”, kirjoittajat päättelevät lopuksi.

Sairaanhoitajan naiskansalaisuus ja hoivasivistys

Anne Laiho ja Tarita Riikonen käsittelevät artikkelissaan sairaanhoitajan koulutuksen sisällöllistä muuttumista siirryttäessä kilpailuyhteiskunnan todellisuuteen.

Sari Sairaanhoitaja hankki opistoasteen sairaanhoitajakoulutuksen, mutta koulutuksen vähittäinen siirtyminen korkeakoulujärjestelmään ammattikorkeakoulujen perustamisen myötä pani hänet kaipaamaan päivitettyä koulutusta. Vanhaa ammattitaitoa kuvaa artikkelissa käsite kokemuksen tuottama hoivatieto. Tähän osaamisen eksistentiaaliseen ulottuvuuteen sisältyvät persoona, tunne, kokemus ja intuitio. Kokonaisvaltaisuutta korostava hoivatieto ei esiinny enää 2000-luvun ohjausdokumenteissa. Ohjausdokumenteilla viitataan lainsäädäntöön, opetussuunnitelman perusteisiin ja osaamiskuvauksiin, jotka välittävät kansallisia ja ylikansallisia koulutuspoliittisia tavoitteita ja kertovat sairaanhoitajakoulutuksen tavoitteista.

Hoivatieto on menettänyt asemansa lääketiedettä ja farmakologiaa lähenevälle hoitotieteelle yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden jäädessä enää maininnaksi ja ammattisivistyksen käsitteenä kadotessa ohjausdokumenteista. Sellaista osaamista on kuitenkin erityisesti naisilla.

Artikkelissa kerrotaan, miten EU:n direktiivit koskien kansallisrajat ylittävää koulutuksen tunnistamista sekä tutkintojen yhtenäistämiseen tähdännyt Bolognan prosessi vaikuttivat Suomen sairaanhoitajakoulutuksen osaamisvaatimusten uudistamiseen ja laadun varmistamiseen.  Kirjoittajat kertovat myös sairaanhoitajakoulutuksen aloittaneiden määristä sekä työllistymisturvallisuuden kehityksestä, yrittäjyysajattelun tunkeutumisesta 1990-luvulla myös sairaanhoitajaoppilaiden perehdyttämiseen sekä työtyytyväisyydestä. Ehkä hieman yllättäenkin sairaanhoitajat ovat keskimääräistä tyytyväisempiä työhönsä, vaikka heidän vaikutusmahdollisuuksiaan työn sisältöön ja työtahtiin kuvataan selvästi heikentyneiksi.

Entä sairaanhoitajan naiskansalaisuus, kun osaamisen eksistentiaalinen ulottuvuus on jäänyt syrjemmälle? Artikkelin mukaan ”ohjausdokumenttien välittämää sairaanhoitajan ja naiskansalaisen ideaalia voi luonnehtia maskuliiniseksi, mutta samaan aikaan myös sukupuolettomaksi”. Artikkelissa lainatut J. Boge ja K. Martisen pitävät näyttöön perustuvaa tietokäsitystä jopa naisvihamielisenä, koska se syrjäyttää naisten perinteisen hoivatiedon ja asettaa lääketieteellisen, maskuliinisen tiedon ensisijaiseksi.

Kirjoittajat toteavat – väittämäänsä syvemmin menemättä –  ettei työelämä ole tasa-arvoinen sairaanhoitajalle esimerkiksi sukupuolen, iän, etnisen taustan tai paikallisuuden näkökulmista ja lopettavat lähteitä lainaten artikkelinsa työelämän yleisiin muutospiirteisiin: joustavuuteen, yksilöllisyyteen, kansainvälisyyteen ja epävarmuuteen:

”Sairaanhoitajakoulutuksessa korostuvat kuitenkin erityisesti, niin ohjausdokumenteissa kuin työorganisaatioiden ja työmarkkinoiden ehdoissa, joustavuuden ja sopeutumisen odotukset. Kärjistäen tulkittuna esimerkiksi sisäisen yrittäjyyden eetoksen omaksunut ammattilainen on aina valmis uhrautumaan ja joustamaan työnantajan ja yrityksen hyväksi enemmän kuin palkat ja työehdot edellyttävät.
… sopeutumisen ja joustavuuden vaatimuksia voidaan pitää keskeisinä sairaanhoitajuuden ideaaleina ja samalla naiskansalaisuutta rakentavina, sukupuolisopimukseen kuuluvina normeina. Ne ovat hienovaraisia arjen tapoja ja velvoitteita, joita sairaanhoitajakoulutus osaltaan uusintaa.”

Saman naiskansalaisuuden ideaalin on myös Sari omaksunut. ”Ammattilaisia ei niinkään kasvateta työelämän uudistajiksi, vaan ammatillisessa koulutuksessa opiskelevien odotetaan tulevan hyviksi työntekijäkansalaisiksi sekä kuuliaisiksi työntekijöiksi”, luonnehtivat artikkelin kirjoittajat koulutuksen juurruttamia ihanteita.

Mielipiteitä omaishoivasta

Artikkeleista kolmas, Tarja Aaltosen, Lea Henrikssonin, Tiina Tiilikan, Heli Valokiven ja Minna Zechnerin laatima etsii hoivasivistystä omaishoivaa koskevien mielipidekirjoitusten rajapinta-erittelyllä ja rinnastaa hoivasivistyksen vapaan sivistystyön edustamaan demokratiasivistykseen.  Sekä omaishoito että vapaa sivistystyö liittyvät korostuneesti naiskansalaisten elämänpiiriin ja odotuksiin muuttuvassa yhteiskunnassa.

Kirjoittajien mukaan omaisiaan hoivaavia suomalaisia on satoja tuhansia, heistä noin 60 000 tekee raskasta ja sitovaa hoivatyötä. Vuorostaan noin puolet heistä eli noin 30 000 saa yli 65-vuotiaan omaisen hoivaamisesta omaishoidon tukea.

Vapaan sivistystyön ideaalin ja hoivasivistyksen rinnastus on kutkuttava ja tuore. Kirjoittajien perustelu on yksinkertainen: ”Hoivasivistyksen ja vapaan sivistystyön ideaalit ja kansalaishyveet ovat arvoperustaltaan ja tavoitteiltaan hyvin samanlaiset.” ja ”Niin sivistys kuin oikeus hoivaan ovat kansalaisuuteen liittyviä sosiaalisia oikeuksia.”

Artikkelin käsitteitä ovat hoivalupaus ja demokratiatehtävä. Julkinen hoivalupaus määrittää sen, millaista hoivaa ihmisellä on oikeus odottaa julkiselta vallalta. Perusta on perustuslaissa sekä eri lainsäädännössä.  Kansalaisten tasapuolinen sivistäminen määritellään vuorostaan demokratiatehtävänä.

”Hoivalupaus ja demokratiatehtävä liittyvät vahvasti naiskansalaisuuteen.”

Kirjoittajat kertovat mielipidekirjoitusten analyysissä löytäneensä hoivasivistykseen liittyviä arvoja, jotka sopivat yhteen vapaan sivistystyön arvomaailman kanssa.
”Näitä ovat inhimillisyys, kunnioitus sekä velvoitteiden ja oikeuksien tasapaino…
Vapaassa sivistystyössä korostuvat omaehtoinen oppiminen, yhteisöllisyys ja osallisuuden edistäminen…
Humanistisille arvoille rakentuva toiminta tarkoittaa yhteiskunnalta vastuunkantoa ja opitun käyttämistä yhteiseksi hyväksi.”

He analysoivat 43 omaishoivaa koskevaa Aamulehden mielipidekirjoitusta tunnistamalla niissä esiintuodun ongelman eli kitkan ja käyttämällä tekstinlukunsa peileinä tietoa, valtaa, arvoja ja intressejä brittisosiologi Norman Longilta lainattuina rajapintaulottuvuuksina. Artikkelissaan he havainnollistavat metodiaan neljän erityyppisen mielipidekirjoitusnäytteen avulla. Poimin yhden näytepätkän kitkasta, missä kyse on vastuunkannosta.

”… Emme voi enää tuudittautua siihen, että `joku` ottaa meistä vastuun. Yhteiskunnan vastuu on väistymässä ja olemme hiljalleen palautumassa yhteisöllisyyteen, toisin sanoen vanhaan naapuriapuun ja toisista välittämiseen. Ennen tunsimme naapurit ja pidimme yhtä. Yhteydenpito toisiin oli aivan luonnollista ja itsestään selvää. Ketään ei jätetty. Järjestelmä toimi tältä osin hyvin. Emme kokeneet yksinäisyyttä ja avuttomuutta – niin kuin tänä päivänä ikävä kyllä asianlaita on…”

Hiljaiseksihan tuo pistää.

Aikuiskasvatus – rajoja rikkova tiedelehti. Teema Koulutettu naiskansalainen hyvinvointiyhteiskunnassa, 3/2016. Julkaisijat: Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura.

 

Mainokset
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s