Pekka Lehtonen: Tehtävä Tallinnassa

Tehtävä Tallinnassa  kertoo paitsi suomalaistoimittajan työstä kommunismin palveluksessa, ennen muuta pätevästi Viron lähihistorian 1960-luvulta tälle vuosituhannelle.

Tehtävä Tallinnassa kertoo paitsi suomalaistoimittajan työstä kommunismin palveluksessa, ennen muuta pätevästi Viron lähihistorian 1960-luvulta tälle vuosituhannelle.

Kirja Tehtävä Tallinnassa, neuvostopropagandaa ja itsenäisyysinnostusta on kertomus siitä, miten Tallinnan radiossa ja ennen muuta Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana vuosia työskennellyt konkaritoimittaja Pekka Lehtonen on kokenut Tallinnan ja miksi se on hänelle maailman kaupungeista läheisin.

Neuvostoliitto aloitti Tallinnan radiossa Suomeen suunnatut lähetykset syksyllä 1940, pian sen jälkeen kun Virosta oli tullut neuvostotasavalta. Lähetykset kestivät yli 50 vuoden ajan ja viimeinen jo itsenäisen Viron soome keelne saade lähetettiin kesäkuussa 1998.

Pekka Lehtosen työjakso ajoittui vuosiin 1966–1969. Suomenkielisen toimittajan valitsi tehtävään Suomen Kommunistinen Puolue SKP, mutta työehdoista sovittiin Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen NKP:n kanssa. Lähtijän piti olla SKP:n jäsen ja hänellä tuli olla riittävästi toimittajakokemusta. Turussa työskennellyt, vasta 20-vuotias Pekka Lehtonen oli nuoren vaimonsa Maisun kanssa vapaa kuin taivaan lintu. Tehtävä Tallinnassa innosti. Hän oli valmis.

Mikä tehtävä oli? Hänen kuului korjata suomenkieliset ohjelmat korrektille kielelle ja useimmiten lukea ne. Myöhemmin, viroa opittuaan, hän saattoi ryhtyä tekemään omia ohjelmia. Lähetyksiä oli varsin runsaasti ja niiden tarkoituksena oli Neuvosto-Virosta uutisia ja tietoja antamalla luoda Suomessa suopeaa mielialaa Neuvostoliittoa ja kommunistista järjestelmää kohtaan.

Suurimmaksi eroksi aiempaan toimittajanatyöhönsä Lehtonen kuvaa sen, ettei yhdelläkään toimittajalla ollut omaa kirjoituskonetta. Sihteerit kirjoittivat jutut puhtaiksi.

Lehtosen kirja on ammattitoimittajan vauhdikas muistelus työskentelyvuosista Tallinnassa, radio- ja televisiotoiminnasta mieleen painuneine kollegoineen, mieleen syöpyneistä tapahtumista ja niiden uutisoinneista, uusista ohjelma-avauksista, Viron hitaan avautumisen historiasta, dramaattisista tapahtumista jotka johtivat Viron itsenäistymiseen sekä itsenäisyytensä palauttaneen Viron ensi vuosista talous- ja eläkeongelmineen sekä eturivin poliitikoista. Viron lähihistorian tärkeitä vaiheita Lehtonen kuvaa päivätarkkuudella ja journalistin värikkäällä otteella.

Olin epäonnistunut 1960-luvulla saamassani tehtävässä”, Lehtonen toteaa jo ensi sivuilla ja selittää: ”Vaikka pyrinkin radiotyössäni rehellisyyteen, eli siihen, etten asioista kertoessani valehtelisi, neuvostojärjestelmä vaati vaikenemaan niin monista asioista.” Omien ohjelmien teossa rajana olivat ainoastaan ”yleiset periaatteet, tärkeimpänä se, ettei itse järjestelmää saanut arvostella”.

Neuvostoliitto avasi Tallinnan ja Helsingin välisen laivaliikenteen vuonna 1965. Ensisijainen peruste oli länsivaluutan tarve. Sen seuraukset olivat kuitenkin pitkässä juoksussa dramaattiset.  Niihin Lehtonen uskaltaa laskea jopa virolaisten itsenäistymistahdon. Viron ikkuna oli avautunut pohjoisen kautta länteen.

Laivaliikenteen avautumisesta huolimatta Pekka Lehtonen matkasi Maisunsa kanssa vanhan käytännön mukaan perin työläästi Leningradin kautta, kuten siihen asti ani harvat Tallinnaan päässeet. Elettiinhän vasta huhtikuuta. Tallinnan hän kuvaa ensi näkemältä ankean ränsistyneeksi, nuhruiseksi ja harmaaksi, mutta myös tuulahdukseksi vanhasta Euroopasta. Tälle kaupungille ja sen asukkaille hän pian menetti sydämensä.

Hän tajusi pian, miten niukasti Suomessa tiedetään ja välitetäänkään Virosta. Kirjallista materiaalia ei juuri etukäteen löytynyt. Poikkeukset ovat poikkeuksia, kuten ohjelmaa tekemään tullut toimittaja Oke Jokinen ja Espoon kansalaisopiston rehtori Raili Kilpi. Omat tarinansa ansaitsee presidentti Urho Kekkonen vuoden 1964 vierailullaan Tartossa.

Lehtonen kuvaa nuorison idealismia ja tulevaisuudenuskoa, joka mureni tankkien vyöryttyä Prahaan elokuussa 1968. Idealismin raunioilla ymmärrettiin, ettei neuvostojärjestelmän muuttaminen ollut mahdollista, ei sisältä eikä ulkoa. Radiotoimittajat olivat ajanhermolla: he pystyivät seuraamaan Suomen lähetyksiä Prahasta. Lehtonen uhmasi johtoa ja kieltäytyi lukemasta Turku-uutista, jossa Wärtsilän telakan kommunistit tukivat miehitystä ja joka yksipuolisuudessaan vääristi käsityksen laajemmin Suomen kommunistien kannasta miehitykseen. Uutinen kuitenkin luettiin ilman Lehtosta.

Tšekkoslovakian miehityksen seuraukset Lehtonen kuvaa Virossa näkyviksi: ilmapiiri kiristyi, sensuuri tiukkeni, ihmisiä valvottiin ja puolueuskollisuutta vaadittiin. Kansallismieliseksi tulkittu toiminta johti herkästi rangaistuksiin.

Lehtosen työviisumi oikeutti vain liikkumiseen Tallinnassa, ulkopuolelle meneminen olisi edellyttänyt viisumia KGB:ltä. Mutta vähitellen kielitaitoon luottaen pariskunta uskaltautui toimittajakollegoiden kesäpaikkoihin ja muualle Viroon. Monet kaupungit olivat kiellettyjä, kuten Tartto, Haapsalu ja Võru, rannikkoseutu kokonaisuudessaan sekä erityisesti saaret, ydinohjusalueet.  Hänen onnistui saada lopulta esimiehen anomana KGB:ltä lupa käydä suljetulla Saarenmaalla. Vierailutarina on hurmaava. Saarenmaan passitarkastajan ilme on ikimuistoinen hänen saadessaan käsiinsä leijonapassin.

Työvuosiensa aikana Lehtonen uskaltautuu eri osiin Viroa, kuten palavan kiven alueelle Kohtla-Järvelle salaten tarkoin suomalaisuutensa, vaikka joku paikallinen siellä kertoi innostuneesti nähneensä kerran yhden suomalaisen. Hän pohtii omaa varjostamistaan päätyen siihen, että toveritarkkailun ja -raportoinnin maassa hän sittenkin pääsi ilmeisesti minimillä. Se tuntuu epäuskottavalta, sillä turismin käynnistyttyä kaikkia hotellihuoneita kuunneltiin, miksei sitten miltei ainokaista Tallinnassa asuvaa suomalaista, joka oli ammattitiedottaja ja jonka koti oli usein yhteinen kokoontumispaikka.

Tehtävä Tallinnassa -teoksesta lukija saa monipuolisen ja realistisenmakuisen kuvan Viron ihmisten elinolosuhteista ja elinehdoista eri vuosikymmenillä.

Pekka Lehtonen muuttui näkemänsä ja työnsä myötä, erityisesti 1990-luvun taitteeseen tultaessa kriittiseksi kommunistista järjestelmää kohtaan. Se tulee läpi pitkin matkaa kirjassa, sillä useimmat kuvittelut sortuivat:

”Minulle oli vaikeaa ymmärtää puolueen luonne ja tehtävä Neuvostoliitossa. Kysymys ei ollut siitä, että kansalaiset olisivat yrittäneet vaikuttaa yhteiskuntaan. Päinvastoin yhteiskunta yritti vaikuttaa kansaan ja puolueen jäsenet olivat tämän vaikuttamisen välikappaleita.”

Myöhemmin, joutuessaan tekemisiin lumevaalien kanssa tai seuratessaan vappujuhlafarssia, ilmaisut jyrkkenevät. Tasa-arvo on tarkoitettu propagandasyötiksi.

Suhteet osoittautuvat välttämättömiksi sellaisiin ihmisiin, joilla on kontakteja vaikutusvaltaisiin henkilöihin. Palkoista ja lahjuksista kerrottaessa lukija saa tietää, ketkä pärjäsivät hyvin. Ainakin heihin kuuluivat kroonisessa lihapulassa lihakauppiaat. Pekka Lehtonen kehuu virolaisia ruokia, ravintoloiden edullisia hintoja sekä Tallinnan kahvilakulttuuria suussa sulavine rahkapullineen.

Lehtonen työskenteli viiden vuoden rupeaman 1970-luvun alkuvuosina ulkomailla, DDR:n puolella Berliinissä sekä Varsovassa ja vuodesta 1984 lähtien Moskovassa, kaikissa Kansan Uutisille. Moskovasta käsin hän kävi usein Tallinnassa ja seurasi tiivisti Viron kehitystä, jota leimasi selvä venäläistäminen sekä yhteiskunnallinen pysähtyneisyys. Gorbatšovin uudistuspolitiikkaa hän kuvaa ainakin jälkikäteen epäonnistumiseen tuomituksi, mutta Virossa alettiin tuolloin puhua avoimemmin, kyydityksistä, tuhansien ihmisten surmaamisesta ja muista neuvostojärjestelmän rikoksista.

Viron lähihistorian kuvaus sekä yhteiskunta-analyysi muutoksineen ovat kirjan herkkua. Arvattavasti tässä teoksessaan hän on hyödyntänyt niitä artikkeleita ja yhteenvetoja, joita hän on dramaattisten vuosien mittaan tehnyt Suomen eri lehdille, ennen muuta Kansan Uutisille. Kirja on samalla Viron lähihistorian, yhteiskunnan ja nykyjärjestelmän lyhyt ABC.

”KGB oli oikeassa, kun se pelkäsi laivaliikenteen tuovan länsimaisia porvarillisia aatteita Neuvosto-Viroon. Vaikutus oli hidas mutta murskaava”, Lehtonen kirjoittaa ja jatkaa mielikuvien ja todellisuuden ristiriidasta:

”Neuvostoyhteiskunnan ihanteet olivat työ, tasa-arvo ja solidaarisuus. Kaikkien näiden ihanteiden toteuttamisessa epäonnistuttiin täydellisesti. Vaikka mikään yhteiskunta ei pysty toteuttamaan täydellisesti tavoitteitaan, neuvostoyhteiskunnan paradoksina oli se, ettei siellä edes pyritty siihen.”

Aika suoraa tekstiä ex-kommunistilta. Jossakin vaiheessa Pekka Lehtoselta evättiin pääsy vanhalle työpaikalleen tapaamaan kollegoitaan. En onnistunut löytämään uudelleen mielenkiintoisen neuvostoaikaisen porttikiellon ajankohtaa.

Pekka Lehtonen: Tehtävä Tallinnassa. Neuvostopropagandaa ja itsenäisyysinnostusta. Into 2016, 269 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s