Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Pulitzerin lisäksi Doerr sai kirjallaan vuonna 2015 Andrew Carnegie Medal for Exellence Fiction.

Pulitzerin lisäksi Doerr sai kirjallaan vuonna 2015 Andrew Carnegie Medal for Exellence Fiction.

Kaikki se valo jota emme näe osui ostoskoriini kaupan kassalla. Maalaispaikkakunnan S-marketin suppeaan pokkaritarjontaan lukeutui vuoden 2015 Pulitzer-palkittu kirja, maailman valiolukemistoa siis. Olihan pakko ostaa.

Doerrin kirja on lukijaystävällinen. Juoniromaani kuljettaa rinnatusten kahta eri tarinaa hyvin lyhykäisin luvuin. Tarinat etenevät jaksoissa 7. elokuuta 1944, 1934, kesäkuu 1940, tammikuu 1941, 8. elokuuta 1944, 9. elokuuta 1944, toukokuu 1944, 7. elokuuta 1944, 1945 ja lopulta 2014. Tiheimmässä kohdassa, elokuussa 1944, länsirintama teki maihinnousua Normandiassa ja Britannian pommikoneet jauhoivat kivimurskaksi ja tulimereksi viimeiset saksalaisten hallussa olleet rannikkokaupungit. Yksi niistä on kirjan päänäyttämö, idyllinen Saint-Malon pikkukaupunki.

Puitteina on siis toinen maailmansota ja sen rajaton ahneus, pakkomielteisyys, julmuus, mutta myös uskollisuus ja kiintymys.

Toinen rinnakkaistarinoista kertoo saksalaisesta orpokodin Zollvereinin kasvatista, hennosta, pienikokoisesta Werner Pfenningistä, toinen yhtä hennosta, varhaislapsuudessaan umpisokeutuneesta ranskalaistytöstä Marie-Laure LeBlancista. Molemmat kuuluivat arjalaisissa kriteereissä hyödyttömiin väestöryhmiin. Ainakin siksi kuoleman uhka leijuu kaiken aikaa henkilöiden ympärillä.

Mielestäni Kaikki se valo jota emme näe on ennen muuta kaunis rakkausromaani, mutta siitä myöhemmin. Pääosassa tarinassa ovat kuitenkin Ranskan kansallismuseon hallussa ollut päärynänmuotoinen jalokivi Liekkien meri sekä radio, tai sitä tapailevien teknisten härveleiden lähettämät energia-aallot, joita satunnainen korva sieppaa jossakin ja viehättyy löytämästään.

Kirjansa motoksi Anthony Doerr on valinnut Josef Goebbelsin lauseen: ”Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.”

Werner on päässyt löytämiensä yksinkertaisten kelojen ja johtojen avulla ääniaalloille. Kohinan lomasta hän ja hänen pikkusiskonsa Jutta kuulevat ranskankielistä luentaa ja välillä musiikkia. Werner osoittautuu tekniseksi neroksi, jonka maine alkaa pian levitä orpokodin ulkopuolelle. Hänestä tulee radioiden korjaaja ja käytäntö vie hänet yhä syvemmälle radioäänen lähettämisen ja vastaanottamisen logiikassa. Tekninen taitavuus pelastaa hänet myös isänsä kohtalolta joutua 15-vuotiaana epäinhimillisiin oloihin rautakaivoskuiluihin. Sinne isä tuhoutui tehden Werneristä ja Jutasta orpoja.

Teknisen poikkeavuutensa vuoksi Werner kutsutaan Valtakunnan poliittisen koulutusinstituutin seikkaperäisiin, brutaaleihin testeihin ja tulee harvojen joukossa valituksi. Schulpfortan instituutista tulee kirjan ikkuna natsismiin. Sen koulutusohjelma on raaka. Sen sisään rakennettu sadistinen järjestelmä luo uhrinsa ja yksi heistä on Wernerille läheinen ystävä Frederick, jossa maailma menettää tulevan hienon, herkän ja omistautuvan lintutieteilijän.

Natsit valjastavat Wernerin radiolahjakkuuden erityistehtäviin, sillä muut radiovastaanottimet kuin valtion kontrolloimaa ohjelmaa lähettävät lyhytaaltovastaanottimet Deutschlandsenderit ovat ankarasti kiellettyjä. Wernerin tehtäväksi tulee paikantaa ja eliminoida lähettimiä itärintaman vallatuilla alueilla. Kaikki radiot on kerätty natsien miehittämiltä alueilta, myös Saint-Malosta, jossa sokea Marie-Laure elää ensin isänsä ja myöhemmin Etiennen, isoisosetänsä kanssa. Mutta yksi lähetin jää: ullakolle se kömpelö laite, jolla ensimmäisessä maailmansodassa psyykkisesti vaurioitunut Etienne on aikanaan lähettänyt eetteriin luentaansa ja musiikkiaan.

Elokuussa 1944 rintamalta toiselle siirretty, radiolähettimiä paikantava Werner on joutunut Saint-Maloon. Hänen ja sokean teini-ikäisen Marie-Lauren tiet ovat yhtyvä kerran, vuorokaudeksi.

Rakkaustarina? Kyllä vaan mutta Marie-Lauren isän. Monsieur LePlanc oli Pariisissa kansallismuseon harvinaislaatuisen näppäräsorminen lukkoseppä.  Kun saksalaiset uhkaavat Pariisia, kansallismuseon aarteita siirretään turvaan. Yksi niistä on mystinen jalokivi Liekkien meri. Sille on tehty kolme identtistä kopioita ja saksalaisten saapuessa neljä uskottua miestä saa kukin yhden sellaisen vietäväksi turvaan määrättyyn paikkaan miehittämättömällä alueella. Kukaan ei tiedä, onko juuri hänellä aito. Yksi valituista on Marie-Lauren isä.

Jalokiveen liittyy tarina kuoleman tuottavasta kirouksesta.

Yhtenä päivänä puhutaan harvinaisen magnesiumin ja hydroksikarbonaatin ryppäästä, seuraavana tähtisafaarista, joka sytyttää ihmisen käden tuleen, jos siihen koskee. Sitten kyseessä onkin timantti, ehdottomasti timantti. Jotkut sanovat sitä Paimenen kiveksi, toiset Khon-Maksi, mutta ennen pitkää kaikkien huulilla on nimi Liekkien meri.
Marie-Laure miettii: on kulunut neljä vuotta.
”Siinä on jotain pahaa”, sanoo yksi vartiokopin vartijoista. ”Se tuottaa surua jokaiselle joka sitä kantaa. Kuulemma kaikki yhdeksän aiempaa omistajaa ovat kuolleet itsemurhaan.”
Toinen ääni sanoo: ”Minä olen kuullut, että se joka pitää sitä paljaalla kädellään, kuolee viikon kuluessa.”

Monsieur LeBlanc on äärimmäisen luotettava Liekkien meren tai sen kopion kuljettaja. Kun Pariisin kaikki ulosmenotiet ovat pakahduttavan täynnä kaupungista pakenevia, isän ja tytön on määrä matkustaa junalla. Liput ovat käsissä mutta junia ei kulje. Lukkoseppä joutuu sokean lapsensa kanssa samaan loppumattomaan taivallukseen kuin näkevät aikuiset. Lopulta he kuolemankielisinä ihmisraunioina päätyvät epäonnisen vaelluksensa lopuksi Saint-Malossa Etiennen talon ovelle.

Kaikki se valo jota emme näe on hurja tarina isän pohjattomasta rakkaudesta pientä tyttöään kohtaan. Äärettömän kärsivällinen ja uhrautuva Monsieur LeBlanc valmistaa kaikissa toimissaan sokeaa tytärtään selviämään joskus yksin päättelykykynsä avulla. Hän alkaa valmistaa syntymäpäivälahjaksi rasioita, joiden avaaminen on arvoitus. Saint-Malossa hän rakentaa kaupungin tarkkaa pienoismallia, sillä tytöllä ei ole lupaa mennä ulos saksalaismiehittäjien vuoksi. Jokainen pienoismallin talo savupiippuineen, ikkunalautoineen ja vesikouruineen on äärimmäisen taidokas ja tarkka ja sen avaamisessa on aina keksittävä niksit kätketyt miniavaimen löytämiseksi. Isä kävelee katuja ja mittailee askeleitaan, sillä lapsen on opittava tuntemaan kaupunki pienoismallin koskettelujen kautta pystyäkseen joskus liikkumaan ulkona huomiota herättämättä. Mutta askelmittailu herättää hajuvesikauppiaan, keinottelijan, huomion ja tämä ilmoittaa LeBlancin epäilyttävänä saksalaismiehittäjille.

Isä katoaa lapsensa elämästä, lopullisesti. Hänet on kuljetettu Saksaan, leirille. Myös miehittäjä tietää mystisestä kansallismuseon jalokivestä ja sen halutaan löytyvän. Kaikki se valo jota emme näe on tarina himoitusta jalokivestä, jonka isä on pirullisen taidokkaasti piilottanut yhteen lukuisista pienoiskaupunkinsa minitaloista.

Kaikki se valo jota emme näe perustuu vetävään juoneen. Doerrin kieli on rikasta ja sen välittää lukijalle ílmaisuvoimaisesti kirjan suomentanut Hanna Tarkka. Hänen kielen nyansseissa laipio on laipio eikä  sisäkatto – ja siitäkin yksityiskohdasta iloitsin! Mutta ennen muuta kirja hellyttää rakkaudella, jota Marie-Laure ravitsee isässään, isoisosedässään, naapurikorttelin leipäkauppiaassa ja tavallaan lopulta myös Wernerissä. Kirja nostaa kunniaan pienet kosketusaistin tavoittamat yksityiskohdat ja inhimillisen kunnioituksen ja kiintymyksen kauneuden. Marie-Lauren sormissa on silmät.

Kansien arvostelupoiminnoissa romaania kuvataan läkähdyttäväksi ja mykistäväksi, tarinaksi ”jonka haluaisi ahmia yhdellä istumalla”. Minä kuulun kai laatutarinan tuhoajiin: luin kirjaa marjanpoiminnan ja mehujen keittämisen lomassa silloin, kun ehdin ja jaksoin enää yli päätään lukea. Kannattaa siis lukea tiiviissä rytmissä.

Vetävä kirja, mutta mahtaako sittenkin kertoa enemmän Pulitzerin tasosta ja palkitsemiskriteereistä?

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY 2015, 543 sivua. BON-pokkarit. Suomennos Hanna Tarkka.

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s