Paula Havaste: Veden vihat

Eevaliina Rusasen kansi on onnistunut ja tukee luonnon uskontoon painottuvaa kirjan sisältöä.

Eevaliina Rusasen kansi on onnistunut ja tukee luonnon uskontoon painottuvaa kirjan sisältöä.

Paula Havasteen Veden vihat on kolmas osa sarjassa, missä aiemmin ilmestyivät Tuulen vihat ja Maan vihat. Talonpoikaisnaisen Kertten tarina sijoittuu 1150-luvulle kristinuskon tuloon.  Perimätiedon mukaan satakuntalainen talonpoika Lalli tappoi englantilaissyntyisen piispa Henrikin Köyliön järven jäällä vuonna 1156. Havasteen historiallisten romaanien sarjassa äkkipikainen piispan tappaja on nimetty Larriksi, ja hänen onnistuu paeta jäljittäjiään aina Lapin perukoille saakka.

Maan vihoissa (2015) Larrin nuori Kertte-vaimo lähtee intohimonsa ajamana piispan uskotun miehen Arimon mukaan meren tuolle puolen Tokholmaan. Rakkaussuhteessa tuulet kääntyvät pian perille päästyä ja Kertte ajautuu lopulta vaikeuksissaan umpikujaan. Maan vihojen lopussa hänen onnistuu pelastautumaan virolaisen kaupankävijän purjelaivaan. Laivan irrottautumisesta satamalaiturista alkaa Veden vihat.

Kirja käynnistyy lupaavasti ja vauhdikkaasti. On täysi syy pelätä, että soutamalla avoimille vesille varhain aamulla pyrkivää laivaa lähdetään ajamaan takaa, sillä Kertte on puukottanut raiskausyrityksen tehnyttä piispan lähintä miestä. Kun Kertten ei vielä tiedetä paenneen lähtevään laivaan ja takaa-ajajia ei näy, edessä ovat uudet vaarat: Itämeren saaristoalueet vilisevät väijyviä merirosvoja.

Keitä merirosvot olivat 1100-luvulla? Viikinkien jälkeläisiä vai aikakautensa seikkailijoita? Kirja vihjaa rosvojen ruutukuvioisilla villapaidoilla varovasti siihen, että tuolla vuosisadalla meriryöväreitä saattoi lähteä Viron saarilta. Seuraavalla vuosisadalla Itämerta tyrannisoivat vitaaliveljeskunnan merirosvot, jotka esiintyvät vuorostaan ainakin jossakin virolaisen dekkarikirjailijan Indrek Hardlan 1400-luvun Tallinnaan sijoittuvista kirjoista. Tiedonjanoisena lienee syytä lukea Juha Ruusuvuoren teos Itämeren merirosvot (2009).

Paula Havaste kuvaa väkevästi pienen kauppalaivan epätoivoista yritystä eksyttää ketterästi lähestyvää merirosvovenettä, kun tyyni ilma vie puhdin pakenijain purjeista. Huonostihan Turukylään pyrkiville purjehtijoille käy ja meren armoille joutumista täydentää nopeasti nouseva rajumyrsky. Siipirikkoina ja henkitoreissaan eloon jääneet, Kertte yhtenä heistä, pääsevät Koluvaan, etelärannikon satamakylään, joka sijoittunee nykyisen Tallinnanlahden paikkeille.  Kiinteä asutus tuolle markkinapaikalle lienee syntynyt juuri ”Kertten vuosisadalla”, sillä Tallinna pitää perustamisvuotenaan vuotta 1154.

Veden vihat kuvaa yhtä vuoden kiertoa Kertten elämässä, vuotta jonka hän viettää nykyisen Harjun maakunnan rannikolla ja sisämaassa siihen saakka, kunnes vaurioitunut purjelaiva on korjattu ja on aika pyrkiä laivan mukana uudelleen Turukylään ja sitä kautta kotiin.

Kakkososan Maan vihat voi hyvin lukea vielä itsenäisenä romaanina, mutta kolmatta osaa mielestäni ei, vaikka kirjailija on pyrkinyt kompromissiin sirottelemalla viittauksia aiemmin tapahtuneeseen. Tämä uusien lukijoiden vastaantulo johtaa paikoittain lukijan aliarvioimiseen, kun tiivis ilmaisu korvautuu selittelyllä.

Veden vihat kuvaa rivakan alun jälkeen tavallista arkista elämänmenoa vuoden kierrossa. Markkinat ovat vuoden kohokohtia, jolloin raiteilla riittää vilinää sekä tarvekalut ja raha vaihtavat omistajaa. Hirttomäellekin löytyy käyttöä. Kaupankäyntiin kuuluu laadun ja hinnan huolelliset vertailut, tinkimiset ja harkitut ostot. Kertte hankkii hameita, lankoja, äimiä, pirtanauhoja, pirtoja, arkivirsuja, kirjailtuja puseroita ja kankaita sekä arvonsa osoitukseksi kuuluvia rintasolkia – tai monia niistä vain yhden, sillä runsaudella ei pröystäillä ja vaatevarasto on kaikilla niukka.  Kirja kuvaa eri käsityöläisammattilaisten, erisortin seppien tuotteita. Kerttelle uusi innovaatio on puuauraan taotut kärkiraudat.

Lukijalle tulee tutuksi arki- ja juhlaruuat, saunan monipuolinen käyttö ja henkilökohtaisen hygienian loppumattomat ongelmat. Kyykistymässä käydään jossain pihan perillä, mutta entä sitten? Sammal lienee monikäyttöinen, ainakin vauvan alla.

Mutta Veden vihat sijoittuu Viron historiassa vielä rauhalliseen aikakauteen. Oikeastaan tunnutaan pelkäävän vain susia metsätaipaleilla. Riian piispan joukot ja kalpaveljet saapuisivat Liivinmaalle ja siitä edelleen pohjoisemmaksi vasta seuraavan vuosisadan alkupuolella.  Vielä eletään luontoa lepytellen ja mitä moninaisimpia taikoja tehden. Kertte osaa loitsut ja rituaalit. Mutta näiden kirjallisten materiaalien toistuessa arjen ja elämän normaalissa kulussa Veden vihat hidastuu verkkaiseksi kansatieteelliseksi ja sosiaalisen elämän kuvaukseksi ja lopultakin lukija puutuu.  Draama on vähissä eikä suurpiirteinen henkilökuvaus tuo sille korviketta.

Mielestäni tämä osa olisi pitänyt kirjoittaa huomattavasti tiiviimmin, vaikkapa kahteen kolmasosaan nykyisistä mitoistaan.  Miksi osien pitäisi olla keskenään saman paksuisia, jos kirjailija on päättänyt sarjan osan lopetustavan, mutta hänellä ei ole tuoda tarinansa välivaiheeseen enää oleellisesti uutta ja tuoretta. Nyt kerronnasta katoaa puhti ja sen korvaa pahvinen rutiinikirjoittamisen maku.

Mutta harmistuin minä toisestakin asiasta. Kun ollaan vieraassa maassa, missä kielenä on viro, kirjailijaa on houkuttanut ripotella dialogiin runsaasti viroa tavoittelevia lauseita. Niitä on tuskallista lukea, sillä virheellisiä sanoja tai virheellisiä taivutuksia on rutosti enemmän kuin oikeaan osuneita.  Miksi, miksi, miksi kirjailija ei tarkistuttanut näitä virolaisten suuhun sijoittamiaan lauseita joltakin viron kieltä taitavalta, kun heitä Suomesta löytyy kovinkin helposti!

Näitä viroa tavoittelevia lauseita on kirjassa paljon ja kaikki ne ovat järkiään virheellisiä, jopa aivan yksinkertainen tere tulemast (ei tere tulemas). Otan yhden esimerkin. Kertte taittaa pitkää taivalta Pärnin kanssa Pärnin kotitilalle, ”piilopirttiin”, ilta lähestyy ja Kertte haluaa tietää, missä he yöpyisivät: Mis me makame öösel? Mis = mikä, nukumme = magame, ei öösel, vaan õõl = yöllä, õ ja ö ovat eri kirjaimia ja pehmeät konsonantit g, b ja d ääntyvät kovina. Oikea lause kuuluisi: Kus me õõbime?(Kus = missä).

Sain siis ”variksen virosta” näppylöitä ja hämmästelin, sillä arvostan Paula Havastetta seikkaperäisen tarkkana ja luotettavan paneutuneena kuvatun ajan, tapojen ja asenteiden tuntijana. Moite kuuluu myös liian luottavaiselle ja/tai kiireiselle kustannustoimittajalle.

Vaikka on pakko myöntää pettyneeni, innostan uusia lukijoita lukemaan sarjan edelliset osat, jos ne ovat lukematta.  Sarja elävöittää hyvin vuosisataa, josta tietomme joka tapauksessa ovat kovin ohuet ja aneemiset.

Paula Havaste: Veden vihat. Gummerus 2016, 396 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s