Steven Schrader: Se minkä ansaitsimme – kertomuksia New Yorkista

Kertomuksia New Yorkista ja amerikkalaisesta unelmasta

Kertomuksia New Yorkista ja amerikkalaisesta unelmasta

Yhdysvaltalainen Steven Schrader (s. 1928) kertoo varsin suorasukaisesti vanhemmistaan ja itsestään kertomuskokoelmassaan Se minkä ansaitsimme – kertomuksia New Yorkista. Pienimuotoinen teos sisältää 71 erimittaista elämänkatkelmaa lapsuudesta vuosiin, jolloin omia vanhempia voi jo tarkkailla menneisyyteen katsoen. Ajan kaari on 1930-luvulta tälle vuosituhannelle.

Monet jutut Schrader on julkaissut aiemmin joissakin aikakauslehdissä. Eri aikoina kirjoitetut tarinat hän on järjestellyt kirjaansa elämänkaaren logiikalla. Kokonaisuutta rinnastetaan Woody Allanin Annie Hall ja Manhattan -elokuvien tunnelmaan. Ehkä niin.  Luonnehdinta on joko kirjailijaesittelyn laatineen Rax Rinnekankaan tai hänen muualta nappaamansa.

Moni juttu tuntuu yksin ja itsenäisinä aika tyhjänaikaiselta, mutta kokonaisuudesta rakentuu värikäs ja elävä kuva amerikanjuutalaisen liikemiehen perheestä ja liikemies Abe Schraderin jälkeläisen kirjavasta urasta matkalla unelmien ammattiin, kirjailijaksi.

Mielestäni kirjassa on kyse amerikkalaisesta unelmasta. Stevenin vanhemmat ovat Puolan juutalaisia, jotka tulkintani mukaan emigroiduttuaan tutustuivat toisiinsa New Yorkissa 1920-luvun alussa. Isä aloitti tyhjästä ja eteni sinnikkyydellään ja pitkillä työpäivillään ensin vaatetusalan alihankkijaksi ja lopulta oman firman omistajaksi. Hän oli taitava ja urasta tuli hyvin nousujohteinen. Isä eli leveästi ja myös näytti varallisuuttaan. Hänen autonsa oli Cadilac ja palkkalistoilla oli aina henkilökohtainen autonkuljettaja. Hän aterioi kalliita ravintoloissa ja juomarahat olivat hulppeat.

Raha keräsi kiinnostusta. Aikuiselle pojalle, Stevenille, avautui uusi näkökulma isään, kun monet julkisuuden henkilöt pitivät tapana tervehtiä isää hyvin tuttavallisesti ja isä vieraili useamman kerran Valkoisessa talossa Lyndon B. Johnsonin ja Hubert Humphreyn kutsumana:

”Isä kuvaili heitä koviksi juomareiksi ja sanoi, että heillä oli tyttöystäviä – hänen mukaansa kaikilla menestyneillä ja merkittävillä miehillä oli rakastajattaria.”

Niin oli isälläkin, avioliiton alusta lähtien, ja vanha pukki pysyi vitaalina flirttailijana liki satavuotiaaksi saakka.

”Isä oli älykäs ja menestynyt mies ja yleensä humaani ja myötätuntoinen työtoveri, jolta tultiin pyytämään apua ongelmiin, mutta äidin kanssa hän oli täysin neuvoton. Äiti oli pysynyt hänen rinnallaan vaatimattomasta alusta alkaen ja nähnyt hänen nousunsa liike-elämässä ja yhteiskunnassa, mutta sitten äiti oli luhistunut kuin vanha hevonen. Vaikka isä ei sentään ollut lähettämässä äitiä liimatehtaaseen, hänen oli vaikeaa olla samassa huoneessa tiuskimatta tai piikittelemättä tälle. Äiti oli kaunisääninen ja lauloi mielellään 20- ja 30-luvun iskelmiä, mutta hänen laulaessaan isä kommentoi aina jotain sellaista, että eiköhän riitä, ja äiti vaikeni kuin kanarialintu, jonka häkki oli peitetty.”

Oman lapsuuden ja nuoruuden muistokuvat ovat onnistumisista, valehtelun tai salaamisen aiheuttamasta syyllisyydestä ja häpeästä sekä ensimmäisistä kokemuksista matkalla aikuisuuteen: tytön pimpin koskettamisesta, ensimmäisessä tupakasta, ensimmäisestä humaltumisesta, ensimmäisestä huumeiden kokeilusta ja ensikertalaisena kokenutta rakastajaa näyttelemisestä. Steven Schrader haluaa kiihkeästi kirjailijaksi, mutta joutuu omalla silppuisella työurallaan katsomaan sivusta monien ikäistensä etenemistä, kuten Nelson Rockefellerin Michael-pojan tai rakettimaisen kirjailijauran tehneen Philip Rothin. Aikuisuudessa naisseuraa riitti pitkässä ketjussa ja heistä Jeanin kanssa tuli olluksi useita vuosia naimisissakin.

Steiner-koulun huuhaa-luonne tulee esiin, kun David-poika pannaan Rudolf Steiner -oppiin Jean-vaimon vaatimuksesta. Darwinin teorian luonnonvalinnasta kuuluvat ideologian kieltämiin oppeihin. Yhdysvalloissahan on leegio ihmisiä, jotka uskovat luonnontieteen asemasta raamatun luomisteoriaan. Meillä sentään Steiner-koulun valtionapu on sidoksissa koulun antaman opetuksen integrointiin yleisen koulumme kanssa.

Julkaisen tässä esimerkkinä yhden Schraderin kirjan jutuista, nimeltä Kanootti:

Vuonna 1969 Jean ja minä ostimme huvilan Fire Islandilta, missä ehdimme viettää vain kaksi kesää ennen eroamme. Jokaiselta kesälomalta Jean palasi masentuneena. Hän sanoi inhoavansa kaupungin ankeutta ja pelkäävänsä tulevaa talvea.
Jean oli onneton koko viimeisen yhteisen kesämme ajan ja ajattelin sen johtuvan minusta. Ostin hänelle kukkia ja lahjoja tullessani saarelle viikonloppuna, mutta mikään ei tuntunut piristävän häntä. Kun Jean halusi kanootin, yritin taivutella häntä luopumaan ajatuksesta. Mitä me kanootilla tekisimme? kysyin. Se olisi hankala kantaa rantaan ja useimmiten merenkäynti oli melomiseenkin liian kova. Annoin kuitenkin periksi ja ajoimme Roebuckin Searsiin. Ostimme alumiinisen kanootin ja sidoimme sen auton katolle.
Kanoottia ei käytetty juuri koskaan. Naapurit lainasivat sitä pari kertaa, mutta muuten se kökötti vajassa. Elokuun lopulla Phil-serkkuni ja hänen uusi vaimonsa Naomi tulivat viikonloppuvierailulle. He olivat kovia liikkujia ja innostuivat heti kun näkivät kanootin. Oli aurinkoinen päivä ja matala aallokko, ja katselin, miten he meloivat kauas merelle ja kanootti hävisi ajoittain aallonharjan taa. Kuulin heidän nauravan ja olin kateellinen heidän hyväntuulisuudestaan, heidän tarmokkuudestaan ja heidän iloisesta yhdessäolostaan.
Talvella Jean ja minä erosimme. Jean sai pitää huvilan ja sen mukana kanootin, mutta tietääkseni hän ei koskaan käyttänyt sitä.
Seuraavan vuoden toukokuussa Phil ja Naomi saivat pojan. Kerran kun olin heillä kylässä. Phil kertoi, että lapsi oli saanut alkunsa meidän kanootissamme. Nauroin ehkä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Siitä helvetin rakkineesta oli sentään ollut jotain hyötyä.

Steven Schrader vieraili Helsingissä toukokuussa vaimonsa Alicen kanssa, kun kirjan suomenkielinen laitos ilmestyi. Kirjailija osoittautui hauskaksi ja huumorintajuiseksi mieheksi.

Steven Schrader: Se minkä ansaitsimme – kertomuksia New Yorkista. Lurra Editions 2016, 252 sivua. Suomennos Aleksi Milanoff.

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s