Mika Waltari: Mikael Hakim

Mikael Hakim on järeä, kiehtova historiallinen ja seikkailuromaani, klassikko, joka käsittelee uskoa ja uskontoa, pahuutta ja hyvyyttä, petosta ja uskollisuutta värikylläisesti kerrottuna.

Mikael Hakim on järeä, kiehtova historiallinen romaani ja seikkailuromaani, klassikko, joka käsittelee uskoa ja uskontoa, pahuutta ja hyvyyttä, petosta ja uskollisuutta värikylläisesti.

Mika Waltarin Mikael Hakim ilmestyi vuonna 1949. Vain muutamaa vuotta aiemmin maailmanhistorian tuhoisimman sodan aloittanut Adolf Hitler oli nielaissut myrkkykapselin bunkkerissaan. Suurilla aluevaltauksilla paisutettavasta kolmannesta valtakunnasta ei tullutkaan totta. Suursodan toinen diktaattori Josif Stalin havitteli puolestaan Moskova-johtoista kommunistista maailmanvaltaa ja oli käynnistänyt viimeiseksi jääneen terroriaaltonsa. Mika Waltarin Suuri illuusio oli henkitoreissaan, vaikka yhteisenä hyväntahdonponnistuksena oli vuonna 1945 perustettu Yhdistyneet kansakunnat.

Näitä ajattelin lukiessani nyt heinäkuun alussa viiden vuosisadan taakse sijoittuvan tarinan Mikael Hakimista. Siinä vallantavoittelujen kilpenä ovat uskonnot.

Pyhiinvaellusmatkallaan Pyhään maahan katumusmielinen Mikael Carvajal (Karvajalka) joutuu merirosvojen käsiin ja saa valita kääntymisen muslimiksi tai kaulansa katkaisun. Hänestä tulee epäröimättä renegaatti, uskon luopio, joka myöhemmin Mikael Hakimina etsii Osmanien valtakunnassa vilpittömästi islamin aitoa ydintä ja pyrkii oikeamieliseksi muslimiksi. Niin toimiessaan hän ei voi olla vertailematta islamilaista yhteiskuntaa taakseen jättämäänsä ryvettyneeseen ja veriseen Eurooppaan:

”Tätä valtakuntaa hallitsevat lempeämmät ja oikeudenmukaisemmat lait kuin kristikunnan maita eikä sen kevyitä veroja voinut edes verrata kristikunnan armottomien ruhtinaiden kantamiin veroihin, jotka monessa maassa näännyttävät köyhän kansan veriin asti. Osmanien osoittama uskonnollinen suvaitsevaisuus oli myös ennen kuulumaton, sillä täällä ei ketään vainottu hänen uskonsa tähden paitsi joskus persialaisia shiittejä, jotka olivat islamin harhaoppisia. Kristityt ja juutalaiset sen sijaan saivat pitää kirkkonsa, jopa omat lakinsa jos halusivat.”

Mika Waltarin ”uskontojen vaa`assa” aikansa monikansallinen islamilaisuus tuntuu osoittavan toistuvasti paremmuutensa, vaikka osmanien valtio nopeasti osoittautuu etuoikeutetuille kansalaisilleen hengenvaaralliseksi. Vaikka Waltari kuvaa islamia selvästi myötämielisemmin ja lämpimämmin kuin turmeltunutta vanhaa Eurooppaa, pidemmälle menevää johtopäätöstä on turha vetää. Sen sijaan veristen taistelujen jäljet jälleen nähtyään idealisti Mikael Hakim kehittelee utopistisesti samasta juuresta versoneen kolmen suuren uskonnon, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin yhdistymistä rauhanomaiseksi maailmanvallaksi.

Mutta rauha on kaukana. Taistellaan Välimeren meriherruudesta ja sulttaanin joukot piirittävät Wieniä tavoitteena tehdä Unkarista puskuri- ja vasallivaltio Saksan laajentumishaluista keisaria Kaarle V:tä ja hänen Ferdinand-veljeään vastaan.

Lauantai-iltana 9. heinäkuuta keskustellaan Yle 1:ssä Mika Waltarin Mikael Hakimista, jonka tapahtumat sijoittuvat Konstantinopoliin ja muutamaan Välimeren arabialaiseen rannikkokaupunkiin vuosina 1527–1538.  Keskustelu on osa Yleisradion Keskiajan heinäkuu -teemaa.

Pysyvän tuntuinen matalapaine vihmovine sateineen jeesasi lukiessani tuon liki tuhatsivuisen järkäleen kahdeksan päivän aikana. Suurempia päiväannoksia olisin tuskin jaksanut, vaikka kirja on täynnä juonellisia äkkikäänteitä ja Waltarin kerronta on valloittavan eläväistä. Panu Rajalaa hänen Mika Waltari -teoksessaan Unio Mystica lainaten Waltari ”antoi mielikuvituksensa temmeltää”.

Vallan valta

Mikael Hakim on järkäle niin koossaan kuin päähenkilönsä, tarinan alkaessa vasta 25-vuotiaan Mikael Karvajalan uusissa elämänkäänteissä. Mutta se on järkäle myös niissä teemojen ja teema-alkioitten runsaudessa, joita Waltarin rikas ja villi kerronta vilisee.

Vallan sokaiseva vaikutus on islam-pohdinnan rinnalla yksi oleellisimmista. Vallan räjähdyspanoksella Waltari leikittää kuvattaviaan armottoman paljastavasti. Vallan turmelus rehottaa kaikkialla lähtien sulttaanin haaremista ja päätyen Mikaelin oman kodin seinien sisäpuolelle ja vallantäyteys tuntuu hallitsevan vallankäyttäjiä sen sijaan, että he hallitsisivat valtaansa.

Wieniin hyökkäyksen yhteydessä Mikael käy Sinan rakentajan kanssa keskustelua järjestelmien paremmuudesta:

”Vapise, Mikael el-Hakim, ajatellessasi, mitä voi tapahtua valtakunnassa, jossa vain sulttaanin oikku hallitsee jokaisen ihmisen elämää, etenkin jos hän hallitsee koko maailmaa. Siksi osmanien valtakunnan järjestys on pelottavin järjestys maan päällä, koska tässä valtakunnassa vähäisinkään ihminen ei ole turvassa. Inhimillinen yksinvaltius valtaistuimella on vain harvinainen luonnonoikku, ja rajaton valta on paremmin omiaan kasvattamaan ihmisen mielivaltaiseksi, epäuskoiseksi, julmaksi ja suvaitsemattomaksi kuin oikeamieliseksi. Sen todistaa historia yhtä hyvin idässä kuin lännessä.”

Pahalla on aina toimeenpanijansa tottelijoina. ”Varmaan enin osa pahaa maailmassa tapahtuu vain sen tähden, että ihmisen on helpompi totella muita kuin itseään”, on Mikael el-Hakim päätynyt ajattelemaan.

Sinanin ja Mikaelin keskustelunaihe ei ole vanhentunut: Arabimaiden ja Venäjän epäonnistuneiden demokratiayritelmien jälkeen ja Euroopan Unionin potiessa omaa demokratiaflunssaansa eurooppalais-amerikkalaisesta kansanvallan aatteesta ei liioin tunnu olevan vetovoimaiseksi vientituotteeksi.

Rahan valta

Vallanhimon rinnalla kirjassa lemuaa rahanhimo. Sen kuvaamiseen kullassa ja timanteissa kylpevä sulttaanin hovi ja Osmanien valtion yläluokka tarjoavat häikäisevät kehykset. Mikael itse näyttää ahneuden saastuttamalta, vaikka hänen saamaansa rahat liukuvat hänen kauttaan häneen pysähtymättä kyltymättömän ja tuhlailevan Giulia-vaimon pohjattomiin kätköihin tuottamalla Mikaelille itselleen vain rikkauksien rasitukset ja ikeen.

Ihminen ei suinkaan omista tavaroita, vaan tavarat omistavat ihmisen”, muistuttaa dervishi Baki Mikael Hakimia, sulttaanin orjaa.

Vaikka rikkauksien pitäisi tuoda riippumattomuutta, hopeakolikkopusseilla Mikael sotkeutuu riippuvuuksien yhä tiukkenevampaan ja tihenevämpään verkkoon, kunnes lopulta löytää oman vapautuksensa ja alkaa muilta salaa ostaa kristittyjä orjia vapaiksi vain huomatakseen, että kiittämättömyys on maailman palkka. Tarinansa lopussa Mikael aikookin ”vilpittömästi ja lopullisesti luopua kaikista hyvistä tarkoituksista, joista ylipäänsä koituu muille ihmisille enemmän pahaa kuin hyvää”.

Petollisuuden, valheiden ja juonittelun valta

Mikael Hakimin aivan keskeinen juonne on ihmisen petollisuus, kavaluus, valehtelu, ahneus ja viekkaus sekä luottamus ja luottamuksen puute. Elämä on petosta – pääosin. Sen herkkäuskoinen Mikael kokee joka käänteessä, jopa heti alussa välietapissaan Venetsiassa tutustuessaan taidemaalari Tizianiin, joka houkuttelee Mikaelin mallikseen petollisin tarkoitusperin.  Huijauksen ansakuoppaan Mikael astuu pian sen jälkeen pyrkiessään saamaan laivapaikkaa pyhiinvaellusmatkalleen. Tuntematon vinonenäinen puhuttelija varoittaa Mikael Karvajalkaa kadulla puheille pyrkivistä huijareista ja myöhemmin lahossa laivapahasessa Mikael tajuaa tulleensa juuri varoittajan huijaamaksi:

”Pian aluksemme kääntelehti raskaasti kuin uppoava ruumisarkku isojen kauppalaivojen muodostamassa jonossa jääden koko ajan jälkeen niistä saattuetta suojaavan sotakaleerin ahdistellessa meitä kiirehtimään monenlaisin lippumerkein. Laivan merimiehet olivat risaista Jumalan hylkäämää roskaväkeä ja lisäksi varkaita. sillä jo ensimmäisenä iltana huomasin osan tavaroistani hävinneen, kun hyvässä uskossa olin jättänyt ne vartioimatta. Keskusteltuani muiden pyhiinvaeltajien kanssa älysin myös, että olin maksanut matkasta järjettömän hinnan, josta vinonenäinen välittäjä oli varmasti korjannut vähintään puolet omaan pussiinsa.”

”Totuus usein särisee suussa, kun taas valhe luistaa kielen yli liukkaammin kuin ruokaöljy”, kuten Waltari jossakin vaiheessa kirjaa herkullisesti kiteyttää.

Totuudessa pysyminen on jopa hengenvaarallista: ”Kaikissa neuvotteluissa jää aina heikommalle puolelle se, joka vilpittömästi tarkoittaa totta vastapuolen puhuessa puuta heinää”, Mikael Hakim toteaa paljon myöhemmin rehellisestä espanjalaisesta kapteeni de Vargasta ennen Algierin taistelua, missä kamppaillaan meren herruudesta.

Ihmisen petollisuuden ja valheellisuuden syy on ihmisen epätäydellisyydessä, selittää Mikael Hakim ystävälleen Mustafa ben-Nakirille yhdessä heidän monista keskinäisistä keskusteluistaan:

”Jos olen oppinut pitämään suuni kiinni, niin olen myös oppinut, ettei ole mitään petollisempaa ehdotusta kuin kehotus: puhukaamme vilpittömästi keskenämme. Sellaisen ehdottaja paljastaa jo sinänsä sanoillaan oman vilpillisyytensä, enkä sitä paitsi edes usko että ihmiset voivat koskaan keskustella ihan vilpittömästi keskenään. Onhan ihmisen vaikeaa ellei mahdoton olla vilpitön itseäänkään kohtaan, niin ettei ihminen lopulta tiedä paljon omasta sydämestään.”

”En muista lukeneeni ainoatakaan yhtä vaikuttavaa kertomusta kulissientakaisesta juonittelusta ja ihmisen petollisuudesta”, kiteyttää kirjallisuuden professori Kai Laitinen lukemani laitoksen takakansitekstissä.

Juonittelusta kirja siis kertoo, ja juonittelu saa hyytävimmät ilmenemismuotonsa Osmanien valtakunnan valtaytimessä, seraljissa, kun lankoja pitää käsissään vallantäytteinen ja taitava sulttaanin venäläinen lempivaimo raivatakseen tieltään sulttaanin läheisimmän ja tälle uskollisen miehen, lapsuudenystävän ja elinikäisen neuvonantajan, suurvisiiri Ibdrahimin, siinä lopulta onnistuen.

Juonittelu ja petos myrkyttävät myös Mikael Hakimin kodin, mutta sen todellisen olemuksen ja laajuuden hän on tajuava vasta vuosia myöhemmin. Sen seuraaminen onkin lukijalle piinallista, sillä Giulian vehkeily, julkeus ja kataluus on päälle vyöryvää ja sen edessä lempeä ja rakkaudessaan sokaistunut Mikael osoittautuu lammasmaisen hölmöksi nahjukseksi ja aisankannattajaksi.

Olen vakuuttunut siitä, että suurvisiiri Ibdrahimin tuhosta kirjoittaessaan Waltarilla on ollut mielessä Jeesus Nasaretilaisen pettäminen ja luovutus ylipappien käsiin. Molemmissa uhria viedään teuraalle tavalla, missä uhri itse hyvin tietää kohtalonsa ja voisi halutessaan kääntää sen pelastumisekseen jättäen sen kuitenkin tekemättä. Jeesus petettiin suuren paaston päätteeksi Pääsiäisjuhlan edellä, suurvisiiri Ibdrahim ramadan päättyessä Eid-juhlan alla ja molemmissa ”kansa” on kiihotettu koston- ja verenhimoiseksi. Ibdrahimin murha tapahtuu lisäksi maaliskuun iduksena, ja silloinhan, neljäkymmentä neljä vuotta ennen ajanlaskumme alkua Julius Cesar petettiin ja murhattiin. Hän ei tosin varoituksista huolimatta uskonut kohtaloaan.

Pahuuden valta

Mikael Hakim kuvaa ihmisen pohjatonta pahuutta ja raakalaisuutta. Äärimmilleen se konkretisoituu siinä sodassa, jonka sulttaani aloittaa valloittaakseen Wienin Saksan keisarin Kaarle V:n veljen Ferdinandin vallasta ja alistaakseen Unkarin unkarilaisen kuninkaan Zapolyan hallitsemaksi osmanien vasallivaltioksi.

Sota merkitsee puolin ja toisin pohjatonta vanhatestamentillista pahuutta. Mika Waltari on lukijaa kohtaan säälimätön kuvatessaan tapahtumat juuri niin realistisesti kuin ne ilmeisesti tapahtuivat: joukkoteurastuksia, naisten, lasten ja vankien lahtausta, kaivojen myrkyttämistä, eläinten tappamista, asumusten ja rakennusten polttamista, raiskauksia, humalaisten sotamiesten raivohulluutta, miesten lahtausta, rangaistukseksi ja pelotteeksi elävältä nylkemistä ja uhrin grillaamista sen jälkeen hiljaisella tulella. Ja niin edelleen.

Kristikuntaa edustavat valtiaat näyttäytyvät pahuudessa turkkilaisia verrattomasti julmemmilta ja barbaarisemmilta, mutta osaavat muslimitkin. Lisänä kaikelle raakuudelle ovat rämpiminen loputtomassa kurassa ja mudassa.

Hyvyyden valta

Mutta ei pahuutta ilman hyvyyttä. Pahuus on kirjassa kuin löyhkäävä meri, jonka aaltojen varaan joutuneista moni ponnistelee päästäkseen kantavalle maalle. Ihmisessä elää myös tarve myötätuntoon, armeliaisuuteen ja pyyteettömään hyvyyteen – jo oman itsensä vuoksi. Se tekee Waltarin sinänsä raivorealistisesta kerronnasta myös lohdullisen. Vikoineen ja julmuuksistaan huolimatta kohti hyvään itsessään ponnistelevat kirjassa Mikaelin itsensä lisäksi hänen uskollinen ystävänsä, sotaan tympääntynyt tykkimies Antti, suurvisiiri Ibdrahim, kenties myös suuri kaikkivaltias sulttaani Soliman, despootti-isäänsä heikompi hallitsija, ja Välimeren julma ja pelottava merirosvopäällikkö Khaireddin, kukin omalla tavallaan ja aikansa ajattelun kahlehtimina.

He pyrkivät tekemään hyvää muiden katseilta salaa. Siinä ihminen kurottaa kohti jotain sellaista, jota voisi kutsua pyhyydeksi tai pyhyyden häivähdykseksi. Näytösluonteiset armeliaisuudenosoitukset ovat asia erikseen hurskauden, vallankäytön ja hyvän käytöksen kulttuurisina rituaaleina.

Ellei hyvää olisi, tarinan juonikäänteiden mukaan emme olisi koskaan saaneet lukea Mikael Hakimin kymmentä lukua hänen elämästään, kuten kirjan yllättävässä lopussa käy ilmi.

Naisen valta

Oma lukunsa Mika Waltarin kerronnassa on sangen mielenkiintoinen naiskuva. Mikaelin vaimo Giulia ja sulttaanin lempirakastajatar Khurrem-sultana käyvät tämän kuvan symboleista: laskelmoivia, huikentelevia juonittelijoita ja vietteleviä velhoja. Giulian Waltari kuvaa lisäksi röyhkeäksi, vastuuntunnottomaksi, häikäilemättömäksi, ahneeksi ja tuhlailevaksi sekä pohjattoman epärehelliseksi naiseksi, joka vääntää asian kuin asian päälaelleen, tosiasioiden irvikuvaksi.

Mutta lopussa Giulia on lankeava omaan kaikkivoipaisuuteensa ja korskeuteensa ja paha saa palkkansa.

Tuo kauniin, julman ja velhomaisen naisen tyyppi esiintyy monissa muissa Waltarin kirjoissa alkaen Sinuhe egyptiläisen ylhäisestä kurtisaanista Neferneferneferistä ja päätyen omaelämänkerrallisen pienen kirjasen Neljä päivänlaskua viettelijöihin.

Mikael Hakimista voi nostaa monia muita kiinnostavia teemoja, kuten minuuden ja oman olemassaolon eksistentiaaliset pohdinnat tai koraanin kieltämän viinin, ”saatanan virtsan”, pidikkeettömän nautiskelun, milloin jalolle nesteelle arvoa antaen, milloin silkkaa päihtymystä haettaen ja aina hyvien tekosyiden varjolla.

Mutta palaan takaisin alun aiheeseen, uskontoon ja siinä Mikael Hakimin henkilökohtaisesti  väistämään ”marttyyrikuolemaan”. Uskon puolesta kuoleminen on syöttinä Paratiisi-lupauksineen siinä aivopesussa, jolla turhan moni vihalla marinoitu nuorukainen saadaan nykypäivänä itsemurhaiskun toteuttajaksi. Näin pohdiskelee Mikael el-Hakim:

”Millä tavoin ihminen kuolemalla uskonsa tähden voisi todistaa uskonsa oikeaksi. Kuolema ei sinänsä todista, että hänen uskonsa olisi parempi muiden uskoa. Ihminen ei kuollessaan uskonsa tähden todista itsestään muuta kuin mitä suurinta itserakkautta ja härkäpäisyyttä uskoessaan mitä jyrkimmin muiden rinnalla olevansa ehdottomasti oikeassa.”

Mika Waltari: Mikael Hakim. Kymmenen kirjaa Mikael Carvajalin eli Mikael el-Hakimin elämästä vuosina 1527–1538 hänen tunnustettuaan ainoa Jumalan ja antauduttuaan Korkean portin palvelukseen. WSOY 1949, 967 sivua.

 

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s