Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka

Ihmissuden kronikka kertoo savitaipalelaisten Matti Jurvasen ja Pekka Matinpoika Jurvasen kohtalosta 1600-luvun alkupuoliskolla.

Ihmissuden kronikka kertoo savitaipalelaisten Matti Jurvasen ja Pekka Matinpoika Jurvasen kohtalosta 1600-luvun alkupuoliskolla.

Erinomaisen kirjan jälkeen oma maailmankuva, ihmiskäsitys ja historiantaju eivät ole enää samassa asennossa ja yhtä kapeissa mitoissa kuin ennen lukemista. Suppeakin kirja voi muuttaa mielenmaailmaa. Tällaisiin väkeviin lukukokemuksiin sijoitan tänä keväänä ilmestyneen Ihmissuden kronikan.

Ihmissuden kronikka on ensimmäinen kosketukseni Kaiho Niemisen laajaan tuotantoon. Teos on jo kirjailijan kahdeksastoista.

Ihmissuden kronikka on uniikki ja omannäköisensä. Silti tämä 1600-luvun alkupuoliskolle sijoittuva tarina toi mieleeni Aino Kallaksen 1700-luvun hienot hiidenmaalaisnovellit, Sudenmorsian ja Reigin pappi. Molemmilla kirjailijoilla myötätunto on vahvasti piittaamattoman vallan sekä taikauskon alla nujertuvan pienen ihmisen puolella. Kumpikaan ei hehkuta kantaaottavin kielikuvin, vaan kertoo pelkistetysti ja viileän neutraalisti. Tunteet räjähtävät vasta lukijan aivoissa.

Miksi Aino Kallas, vaikka eroavaisuuksia on kosolti? Kronikka sanana viittaa kaukaisiin aikoihin ja kirjattuun historialliseen tapahtumaan. Kallas kirjoitti balladinomaiset kertomuksensa kokonaan arkaistisella kielellä. Nieminen käyttää pääosin nykysuomea, mutta tarinaa vievät välillä eteenpäin hollantilaisen Andries van Wouwin matkakertomuksen katkelmat, kolmikymmenvuotisessa sodassa rampautuneen suomalaissotilaan kuulustelupöytäkirjat ja Lapjärven saarnastuolista annetut yleiset kiellot, joissa kaikissa kieli on vanhahtavaa ja arkaistista. Molemmissa taikausko on syvässä ja kirkolla monopoli uskomusten ja uskon tulkinnoissa.

En malta olla jatkamatta vertailuja. Kun tulkintojen ja tekojen pontimena on taikausko, Kallas kertoi vallitsevan totuuden ”suulla” ja seuraa tapahtumia ikään kuin vallitsevan ”totuuden” silmin. Kaiho Nieminen sen sijaan asemoi itsensä ulkopuoliseksi ja näennäisesti puolueettomaksi. Molempien vaikutus on tehokas: lukija myötäelää kaltoin kohdellun ja väärin ymmärretyn pienen ihmisen puolella.

Pohjolassa ei vallinnut feodalismia ja maaorjuutta, mistä ylpeilemme. Eipä niin. Mutta ei vapaa talonpoika, maaton renki tai koditon tattari kummoisesti vapaampi kruunun ja kirkon yhdensuuntaisen sortojärjestelmän alla ollut. Kahleensa oli heilläkin ja sen Kaiho Nieminen tavoittaa erinomaisesti romaanissaan. Miesten pakko-otot jatkuvaan sodankäyntiin olivat köyttäjäisiä.

Valta edustaa epäoikeudenmukaisuutta eikä tunnista kohtuutta tai myötätuntoa. Talonpoika Matti Jurvaselta se lopulta katkaisee kestokyvyn. Hänestä tuli voudin tappaja ja loppuiäkseen syvimpien korpimetsien henkipatto. Joskus ani harvoin joku eränkävijä väitti nähneensä katoavan hetken ajan karvoittuneen, eläinten nahoilla verhotun miehen ja arveli näkemäänsä ihmissudeksi tai itsekseen pelsepupiksi.

Julmaa ja realistisenmakuista tarinaa ei auta kertoa, mutta sen kehykset kyllä. Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf käy sotaa Venäjää vastaan Baltian omistuksesta. Sodasta on paisuva historian tuntema kolmekymmenvuotinen sota. Mutta nyt, vuonna 1616, kaupankäynnin katkeamisesta kärsivä Englanti yrittää välittää rauhaa ja kahden miehen valtuuskunta lähtee saattojoukkoineen pitkälle talviselle matkalle Novgorodista Carolslandin (Karjalan) ja Tauslantin (Hämeen) läpi Ruotsin kuninkaan talvehtimispaikkaan Turkuun. Toinen miehistä on hollantilainen Andries van Wouw.

Saattojoukoissa on renkejä, sotilaita ja vouteja ja hevosia tarvitaan paljon. Ne otetaan talvitien varrelta talonpojilta ja ajetaan monesti loppuun. Samoin läävän antimet päätyvät saattueen suihin. Korvauksia ei heru eikä valittaa voi.

Matti Jurvasen maapaikka sattuu talvireitin varrelle, mennen tullen. Menomatkalla Matti menettää vanhan tammansa Laukon, vaikka juoksee sen rinnalla useita penikulmia yrittäessään pelastaa hevosensa. Oriinsa hän on ehtinyt saada turvaan ajattamalla sen pojallaan piiloon. Vitsaus, jonka kohteiksi talvitien reitillä köyhät talonpojat joutuvat, ei ole ainoa Matti Jurvasen osaksi langennut. Rokko ja polttotauti kaatavat ihmisiä. Matin nuorempi poika on kuollut ja taudin kourissa kituva Kerttu-vaimo tekee kuolemaa. Pakollisista sielunkelloista Härkäpää-pappi vaatii lapsesta lammasta ja vaimoihmisestä lehmää palkakseen. Matin palattua pyydyksiltään metsästä häntä kohtaa uusi rankka isku: itään marssitettu uusien jalkamiesten saattue on pysäytetty kartanolle. Kolme lammasta ja Mielikki-lehmä on kiskottu läävästä, kurkut auki vedeltyinä ja lihat leikeltyinä. Vastassa on vain tantereen verinen lumi ja läävän auki repsottava ovi.

Kun paluumatkalla Turusta Viipuriin rauhanvälityssaattue lähettää voudin edellään ennakoidakseen kylissä nousevaa kapinointia ja tekemään uusia hevosten pakko-ottoja, rauhallisessa ja sopuisassa Matissa kuohahtaa musta raivo. Hän surmaa jalkajousellaan tallinsa nurkalle ilmestyneen voudin, kruunun miehen. Matista tulee henkipatto, etsintäkuulutettu ”hirmuinen murhamies”.

Matin tarinassa on monet käänteensä. Hän ehtii käydä hyvin lähellä hirttosilmukkaa, mutta lopulta hänen kohtalokseen koituu sulautuminen osaksi villiä luontoa. Armeijasta katoaa lopulta huomattavia määriä pakko-otettuja miehiä ja heitä haravoidaan erämaiden kätköistä. Etsintäjoukko on suuntaamassa kohti karhuemoa pienine pentuineen ja karhun Matti haluaa pelastaa kääntämällä pyssymiesten huomion itseensä.

Mutta ihmisen vapauden, itsemääräämisoikeuden ja itsellisyyden manifesti saa hienon ja kutkuttavan lopun, kun loppumattomantuntuisissa kuulusteluissa varmistuu, että armeijaan pakko-otettu ja köytettynä sotaan kävelytetty 13-vuotias Pekka Jurvanen, Matin ainokainen, on neljäntoista uskollisen ja tunnollisen palvelusvuoden jälkeen kadonnut, siis karannut. Metsä on kutsunut hänetkin sortovallan ulottumattomiin.

Yhteiskunnan rakenteellisella väkivallalla on kirjassa tiukka hierarkiansa. Kun Hattulan Retulassa paikallinen nimismies yrittää estää Viipuriin palaavaa saattuetta tekemästä hevos- ja karjaryöstöjä ja yrittää suojella kylän asukkaita, rauhanvälittäjänä toiminut Andries van Wouw joutuu seuraamusten silminnäkijäksi:

Kaksi vuorokautta myöhemmin, kun olimme uudestaan Retulassa, mies [kuninkaan lähettämä saattueen opas] näytti konstinsa. Kun nimismies, joka oli antanut meille härät vetojuhdiksi, tahtoi nyt menetellä samalla tavalla, leikkasi kuninkaallinen opas yhdeltä vetohärältä kurkun poikki ja härkä paistettiin. Kun nimismies ei ollut vieläkään löytävinään meille hevosia, opas löi häntä rumasti sauvallaan. Kun sitten pääsimme uudestaan matkaan muutamista talleista ryöstetyillä hevosilla, opas juoksutti piestyä miesparkaa rekensä perässä.
Surullista katsoa, kuinka vanha mies surkeasti itkien juoksi meidän kintereillä. Metsään päästyämme miesraukka sitten karkasi vainoojaltaan…

… Kymijoen poikki me kuljimme Keltistä. Ja kuultuaan meidän tulevan kuninkaallisen oppaan johdolla Keltin nimismies oli paennut metsään. Kerran, edellistalvena, saatuaan huonot hevoset, opas oli riisuttanut nimismiehen ilkosilleen, kaatanut miehen päälle kylmää vettä – pahinta kidutusta, mitä voi pakkasella miehelle keksiä – ja vienyt miehen muassaan Viipuriin. Siellä mies oli saanut istua kahdeksan vuorokautta vedellä ja leivällä. Ei siis ihme, että mies oli nyt karannut kotoaan. Vain nimismiehen pelokas vaimo oli paikalla ja hankki tällä kertaa meille hevoset.

Vaikka kirja on suppea, yhtä kyytiä en pystynyt sitä lukemaan. Sen verran paljon siinä on nieleskelemistä.

Aikomukseni on lukea Kaiho Niemiseltä seuraavaksi hänen edellinen kirjansa, Paavo Nurmesta kertova Yksin, jonka Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen noteerasi yhdeksi viime vuoden hienoimmista uutuuskirjoista ja harmitteli sen jääntiä Finlandia-valikon ulkopuolelle.

Ihmissuden kronikan luokittelen löydöksi. Sodankäynnin Kaiho Nieminen kuvailee sotavaivaisen Jaakko Kärpäsen kuvaamana juuri sellaiseksi, mitä se onkin: viheliäiseksi, absurdiksi, kärsimysten kyllästämäksi hulluudeksi.

Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka. WSOY 2016, 184 sivua.

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s