Markus Pyörälän tyylikäs kansiratkaisu korostaa Karhunkiven lomapaikan suurta merkitystä tarinan kertoja-isälle.
Vesa Haapalan romaani Karhunkivi on rankka kertomus keskiluokkaisen vantaalaisen isän ja esikoispojan Laurin suhteesta. Tapahtumat sijoittuvat vuosille 2011−2013. Lauri on tuolloin 12−14-ikävuoden haarukassa. Lauri on keskittymiskyvytön ja megaongelmainen.
Milloin ongelmat alkoivat ensimmäistä kertaa näyttää epänormaaleilta? Silloinko vasta, kun mies ei ollut enää iskä, vaan pojan mustan vihan ja ilkeyden kohde – kuten Tiia-äitikin, vantaalaisen peruskoulun opettaja? Miksi vanhempain ja pojan suhde muuttui pojan puolelta pahantahtoiseksi käytökseksi? Siinäkö tunnistamattomassa tilanteessa, jolloin ei mies enää jaksanut ja teki kasvattajana ja vanhempana virheen?
”− Yksikin sana voi murskata lapsen itsetunnon, sanoi psykiatri, silloin kun vielä kävimme hänen luonaan. – Yksikin sana.”
Vai oliko parhaansa koettavalla isällä edes osuutta asiaan? Laurin ongelmalle ei tarjota selkeää diagnoosia. Yksi varhemmista psykiatreista luokittaa pojan tämän kuullen aggressiiviseksi. Poika on tappanut kituvan fasaanin, jonka loukkaantumisen Laurin poikaporukka on tahallaan aiheuttanut, ja joutunut muiden, ennen muuta porukkaa johtavan Mikon kiristämäksi. Laurin niskoille sysätään myös sinne kuulumatonta. Kavereiden suosion osto ja kavereiden vaatimukset pulahtavat tarinassa pintaan, kun perheelle alkaa kertyä yllättäviä laskuja.
Isä ja äiti pitävät yhtä. He ovat vastuuntuntoisia ja he etsivät apua, ei vain omalle lapselleen, vaan muiden erityistukea tarvitsevien koululaisten vanhempien kanssa kattavamminkin. He törmäävät sementoituneeseen kunnallispolitiikkaan: ”Tästä on vaikeaa tehdä poliittista kysymystä, koska vammaisia ei ole riittävästi.” Laurin ongelmissa he myös törmäävät ammattilaisten tulkintoihin ja epäilyttäviin lääkinnällisiin ratkaisuihin.
Lauri on yllättäjä. Hänen lupauksensa ja sovitut asiat eivät pidä, hän ei ole tarkoittanutkaan niitä omalta puoleltaan pidettäviksi. Äiti huomaa tililtään katoavan rahaa. Kun Laurin kännykkä väärinkäytösten jatkuessa suljetaan, pikkusiskon kännykästä revähtää satojen eurojen lasku. Isän väsyneenä ajama kolari johtaa taloudellisiin ja fyysisiin ongelmiin. Perheen talous voimavarat eivät kestäisi enää Laurin aikaansaamia yllätystä. Pinna venyy katkeamispisteeseen ja siihen pisteeseen Lauri osuttaa vanhempiensa solvaukset. Hän ei tunne häpeää, hän ei tunnista mitään pyhää eikä kaihda vanhempiensa loukkaamattoman ihmisarvon lokaamista. Hän ei tunnista tai ainakaan näytä syyllisyyttä.
Voimattoman isän ajatukset pojastaan nousevat vanhaa kuvaa katsellessa kuin rukous: ”Kun olit lapsi, kaikki oli helpompaa. Lapsen voi nostaa syliin ja ottaa mukaan, vaikka se potkii. Sen, jonka on nainut, voi jättää. Lasta ei voi koskaan. Kun olin ikäisesi, kaikki oli selvää. Sain selkääni, kun tein väärin. Tiesin, miksi sain selkääni. Enää sellainen ei käy päinsä. Etkä ymmärtäisi, se teko tulisi väliin, vajoaisit kauemmaksi. Mutta on tälläkin hintansa. Rakastan sinua, mutta en luota sinuun. Kun olit lapsi, minun ei tarvinnut luottaa. Nyt kun olet vanhempi, minun tarvitsisi, mutta olet aivan yhtä arvaamaton. Se, mitä kutsutaan hyvyydeksi ja onnistumiseksi, perustuu luottamukseen, mutta kun luottamusta ei ole…”
Kun Lauri oli nuorempi, isällä oli tapana viedä hänet joelle virvelöimään tai opettelemaan pilkkaan ampumista. Nyt ne ajat ovat ohi. Läpi kertomuksen isä pakenee yksinoloon ja fyysiseen rasitukseen luonnossa. Muuten ei kai jaksaisi, vaikka kirjan vahvaa luontojuonnetta Haapala ei selittelekään. Haapalan luonnonkuvaukset ovat tarkkoja ja viestivät aidosta luontosuhteesta:
”Odotin pitkään tätä päivää, että saisin auton ja pääsisin tänne. Maan hiljainen ääni. Sen kuulee lumessa, kun itse tyhjänä katsoo tyhjää, jota ei ole, ja sitä, joka on. Jos nyt kävelisin syvemmälle, saattaisi jaloista lähteä teeriparvi puuteria ympärilleen piesten, vai ovatko linnut yhä syönnöksillään. Siinä missä alkaa ryteikkö on lumessa ollut reikiä, teeret ovat humauttaneet suoraan lennosta läpi hangen, kieppien pohjalla on ollut läjä papanoita. Miksi en vieraile niiden luona, kun ne vierailevat minun luonani?”
Paikka Ähtärissä on Karhunkivi, ja siellä, omalla tontilla odottaa puiden harvennus ja risujen poltto. Tuli on usein toistuva elementti, ja liekille lukija antaa mieltä lääkitsevän merkityksen, sillä tulen rakentamisen ja ruokkimisen mies hallitsee:
”Kasaan sahaamieni juurien väliin lastuja ja kuivempia oksia. Asettelen ne niin, että jää ilmarakoja, onkaloita liekeille. Pidän sytytettyä tikkua pihkaisimman lastun kohdalla. Kun se syttyy, poimin liekin lastun nokkaan ja sytytän keon takaa, ja pian rakennelma antaa savua. Vaikka kaikki on kosteaa, tuli lähtee kahdesta pisteestä ja leviää sivuille ja eteenpäin ja kapuaa vuonoa ylös pitkin tervasta.”
Haapalan romaanin Lauri toi mieleeni Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin. Mutta toisin kuin Shriverillä, vanhemmat etsivät ratkaisua yhdessä. Opettaja-äidillä riittää sosiaalista vastuuta oppilaittenkin ongelmiin. Kevinistä tuli koulunsa joukkomurhaaja. Mutta löytääkö Lauri ylös siitä vihan ja kaverihyväksynnän ostamisen suosta, mihin hän on uponnut ja josta tuntuu olevan viimeinen hetki kivuta ylös? Isä saa opettajalta Laurin edistymisestä rohkaisevan palautteen, mutta kirjan oudontuntuisessa lopussa tuntuu kuin hän itse uppoaisi.
Vesa Haapalan kirja on paikoin vaikealukuinen, sillä mukana on katkelmia isän opiskeluun liittyvistä asioista, joissa liikutaan itselleni vieraalla maaperällä. Isä kirjoittaa opinnäytteenä elokuvaesseitä aiheista, joiden roolihenkilöt ovat minulle ventovieraita. Sen, että dialogi muuttuu kesken kaiken eri kauteen ja eri henkilöiden väliseksi, tottunut lukija huomaa asiayhteydestä. Joitakin kohtia luin kahteen kertaan, enkä silti sano ymmärtäneeni. Kirjan kaksi viimeistä sivua kuuluvat niihin. Loppuivatko rationaalisesti käyttäytyvän isän voimat? Mitä kirjailija tarkoittaa viimeisillä sanoilla: ”− On muodonmuutoksen aika”? Tarina lakkasi jatkumasta aivossani ilman lukijatulkintaa, vaikka oletan, että kirjailijan tavoite on toinen.
Silti: kirja ei jättänyt kylmäksi. Luin sen kannanottona ja hätähuutona, nykypäivässä.
Vesa Haapala (s. 1971) on kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Karhunkivi on hänen neljäs kirjansa ja ensimmäinen romaani.
Vesa Haapala: Karhunkivi. Otava 2016, 234 sivua.
Annelin kirjoissa 