Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Taisteluni-sarja viehättää sen vuoksi, miten Knausgård asemoi siinä itsensä kertoessaan elämästään. Kerronnassa on rehellisyyden maku.

Taisteluni-sarjassa viehättää Knausgårdin kyky asemoida  itsensä kriittisesti tarinaansa. Kerronnassa on rehellisyyden maku.

Vauhtini Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa on ollut verkkainen. Ensimmäisen kirjan luin viime kesäkuussa, Toisen kirjan nyt. Kolmas odottaa hyllyssä. Ei verkkaisuus sarjasta johdu vaan uutta on kiilannut aina edelle. Helsingin kirjamessujen tämän vuoden teema innoittaa minua lukemaan aiempaa enemmän sellaista pohjoismaista kirjallisuutta, jossa ”parasta ennen” -päiväystä ei laisinkaan tarvita.

Knausgårdia lukee luistavasti. Teksti imee ja kerronta kiehtoo. En silti tavoita lukemisen kiihkeintä astetta, siis sitä, kun valmisteilla oleva ruoka on vaarassa kärähtää liedellä koska ei malttaisi laskea kirjaa käsistään. Knausgård kuvaa itsensä kautta arkisia tapahtumia. Siksi niiden sisälle on helppo sukeltaa, osalliseksi. Kulttuuri suodattuu lävitse.

Toisen kirjan teemat ovat tiivistettyinä juurettomuus vieraassa maassa ja kaupungissa (Tukholmassa), rakastuminen (tulevaan avovaimoon, ruotsalaiseen Linda Boströmiin), esikoisen odotus ja syntymä, kirjailijan perheen arki, alkoholismi (itse kullakin) sekä kirjoittamisen vimma. Esikoisromaanista En tid för alt on kulunut jo neljä vuotta ja uutta olisi pakko jo syntyä. Knausgårdin ottaessa etäisyyttä vaimostaan Tonjasta ja muuttaessa Bergenistä Tukholmaan hän on kolmekymppinen. Kun Toisen kirja alkaa, hän asuu Lindan ja kolmen pienen lapsensa kanssa Malmössä ja lähentelee neljänkymmenen ikää. Tämän aikajänteen sisälle kirja sijoittuu.

Lähestyn lukemaani neljästä näkökulmasta: rakenne ja kerrontatapa, keskeisimmät aiheet, Ruotsi/ ruotsalaiset sekä minäkuva ja Knausgårdista piirtyvä henkilökuva.

Arjen näivettävä tylsyys

Tarina siis alkaa Malmöstä vuonna 2009 ja päättyy sinne. Knausgård kuvaa pikkutarkasti tyhjänaikaisen tylsiä repliikkejä myöten muiden muassa nelivuotiaan esikoistyttönsä Vanjan lastentarhakaverin synttärikutsuja, johon sosiaalisen integraation vuoksi myös kaikkien kutsuttujen lasten vanhemmat osallistuvat. Miten tuolla miehellä on noin pitkä pinna? Miksi hän ei kävele ulos jollakin tekosyyllä? Vastaavia lapsiperheen kuvauksia on kirjassa paljon. Villakoiran ydin on juuri tässä. Hyväkäytöksinen lukijaparka on miltei fyysisesti kaikessa mukana ja hänen pinnansa pimahtelee kertojan puolesta pitkin matkaa. Hän kokee turhautumisensa, rauhattomuutensa ja vapautensa menetyksen itsessään. Knausgårdin ei tarvitse sitä kertoa hänelle. Knausgård kuitenkin on ja haluaa olla mallikelpoinen pehmoisä, pohjoismaisen isäihanteen ruumiillistuma, kärsivällinen, pyyteetön, muut huomioonottava.

Vai haluaako?

Ei hän silti onneton ole. Perhe on hänelle hyvin tärkeä. Se tuottaa iloa, onnellisuutta, rakkautta ja mielen harmoniaa. Niinkö?

”Halusin jättää hänet [Lindan] koska hän valitti aina, hän tahtoi aina jotakin muuta mutta ei koskaan tehnyt mitään asian hyväksi, valitti vain, valitti valittamasta päästyään, ei koskaan ottanut tilanteita sellaisina kuin ne olivat, ja kun todellisuus ei vastannut hänen toiveitaan, hän moitti minua, niin pienessä kuin isoissakin.”

Olin ruksannut kohdan jo tarinan neljänneltä sivulta. Knausgård kamppailee miehisen identiteettinsä puolesta: ”En ole tossun alla. Olen itse tossu.”

”Tämä elämä ei uuvuttanut minua eikä sillä ollut mitään tekemistä voimien käyttämisen kanssa, mutta koska siinä ei ollut pienintäkään inspiraation kipinää, se upotti minut kuitenkin, suunnilleen kuin minulta olisi puhjennut rengas… Tässä ei ollut kyse siitä ettei minua huvittanut luututa lattioita tai vaihtaa vaippoja, kyse oli jostain olennaisemmasta, siitä ettei arki tuntunut minusta arvokkaalta, kaipasin siitä aina pois, olin aina kaivannut. Elämä jota elin ei ollut omaani. Yritin tehdä siitä omaani, kävin taistelua koska halusin sitä mutta epäonnistuin, kaipuuni teki tyhjäksi kaiken mitä tein.”

Tätä Knausgård kertoo keskellä suurta rakkaustarinaansa. Hän oli sähköistynyt 25-vuotiaan ruotsalaisen runoilijadebytantin Lindan ensinäkemisellä vuonna 1999 Biskops-Arnössä, kirjoittajakouluna toimivassa kansanopistossa, tyrkyttänyt umpihumalassa itseään tykö ja häpäissyt itsensä. Mutta nyt he asuvat yhdessä ja muodostavat perheen.

Yhtenäisen kerronnan pikantein rikkominen tapahtuu keskellä uuden vuoden iltaa. Menuun kuuluvat hummerit ja kuohuviini. Parhaat ystävät Geir ja Christine ovat kylässä ja Karl Ove isäntänä leikkaa hummereita. Veitsi jää ilmaan sivulla 137 ja halkaisee hummerin panssarin vasta sivulla 311. Väliin mahtuu paljon: kafkamaisiin piirteisiin yltävää naapurisotaa eriskummallisen alakerran venakon kanssa, mutta ennen muuta taannehtivaa kerrontaa suuren rakkaustarinan etenemisestä nykyiseen pisteeseen.

Alkoholismin varjossa

Kerronta on marinoitu alkoholilla. Niin Knausgård kuin hänen Linda-rakastettunsa juovat kuin kutut. Vasta Lindan raskaus tuo ryhtiä ja avaa selväsilmäisen näkymän siihen, miten paljon ympärillä ryypätään. Kotitalonsa kellarin jätehuoneessa Knausgård pystyy päättelemään, kuinka ”tässä talossa juotiin melkoisesti; huomattava osa pahvijätteistä oli viinitölkkejä, ja melkein kaikki lasijäte oli viini- ja viinapulloja.” Lindan näyttelijä-äiti paljastuu kaappijuopoksi, alkoholistiksi. Eikä pulloon tai tuoppiin sylje muutkaan. Alkoholin suurkulutuksen ohessa useimmat vaikuttavat ketjupolttajilta. Nykypäivänä se pistää silmään.

Silmiinpistävää on myös huoleton rahankäyttö ja jatkuva ravintolaelämä päänuppi täyteen ryyppäämisineen silloin, kun kumpikin on ammatissaan vielä alkaja. Kulttuurinen ja sukupolvinen käyttäytymiseroko vai ero urbaanin ja maaseudun elämänmuodon välillä, itseeni lukijana siis?

Ruotsalaisesta yhteiskunnasta

Niin Knausgård kuin hänen norjalaisystävänsä ja kollegansa Geir kritisoivat säälittä ruotsalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, sen kohteliasta ja muodollista sovinnaisuutta ja normitettua elämää, missä kirjoittamattomia sääntöjä ja käytäntöjä kukaan ei riko:
”Nyt ihanteena ei ollut ainutlaatuinen vaan samanarvoinen ihminen, ei ainutlaatuinen kulttuuri vaan monikulttuurisuus.”

Omasta halustaan Ruotsiin muuttanut Knausgård sättii uutta asuinmaataan, kirjassaan jo menneeseen viitaten:

”Miten vihasinkaan sitä paskamaata! Miten omahyväinen se olikaan! Kaikki mikä oli sellaista kuin siellä oli normaalia, kaikki erilainen oli epänormaalia. Samaan aikaan siellä hehkutettiin kaikkea monikulttuurisuutta ja vähemmistöihin vivahtavaa! Voi ghanalaisia tai etiopialaisia neekeriparkoja kun he joutuivat ruotsalaiseen pesutupaan! Ensin heidän piti varata aika kaksi viikkoa etukäteen, ja jos kuivausrumpuun unohti sukan, sai kuulla kunniansa, tai sitten joku tulee ovelle IKEAn pussia roikottaen ja kysyy ironista avuliaisuuttaan onko tämä sattumalta sinun…
Pahinta tässä kaikessa oli ehkä se että Ruotsia ihailtiin Norjassa. Minäkin olin ihaillut kun asuin siellä. Enhän tiennyt mitään. Nyt kun tiesin ja yritin kertoa kotona Norjassa mitä tiesin, kukaan ei ymmärtänyt mitä tarkoitin. On mahdotonta kuvata tarkkaan miten yhdenmukainen maa Ruotsi on. Yhdenmukaisuus ilmenee myös poissaolona; julkisuudessa ei ole olemassa muita mielipiteitä kuin johtavia. Kestää aikansa huomata se.”

Samanarvoisuuden maassa ihmiset arvotetaan asuinpaikan mukaan:

”Missään aiemmassa asuinpaikassani oikeat osoitteet ja hienot asunnot eivät olleet merkinneet yhtä paljon kuin Tukholmassa. Tavallaan kaikki huipentui siihen. Jos asui ulkopuolella, ei ollut oikein minkään arvoinen. Kysymys asuinpaikasta tuli esiin koko ajan, ja sillä oli aivan erilainen painoarvo kuin esimerkiksi Bergenissä.”

Köyhät asuvat tietyillä alueilla, hyvin toimeen tulevat tietyillä alueilla, kulttuuri-ihmiset tietyillä alueilla ja maahanmuuttajat tietyillä alueilla. Tukholmaa hän pitää kauniina, mutta kovana ja kylmänä kaupunkina selvine kulttuurieroineen.

Muisti

Lukemastani nousseet asiat ovat osin sattumanvaraisia. Yksi niistä on muisti. Knausgård raportoi kaiken hyvin yksityiskohtaisesti. Muuntaako hän kokemukset työhuoneellaan raakatekstiksi tuoreeltaan vastaista tarvetta varten? Kuvaus on tarkempaa kuin inhimillinen muisti ja mielikuvitus. Knausgårdin muistia kuvataan kirjassa kuitenkin surkeaksi: kuin reikäjuusto ilman juustoa.

Muistin pettäminen tulee esiin useita kertoja. Dramaattisin niistä on Geirin hämmästely, miten avoimesti Knausgård kertoi esikoiskirjassaan vuosientakaisesta suhteestaan 13-vuotiaaseen pohjoisnorjalaiseen tyttöön. Knausgård on ällistynyt: ei hänellä sellaista ole ollut. Geir kuitenkin muistaa, miten tämä oli itse sen aikoinaan tunnustanut, paljon ennen kirjan ilmestymistä. Muistissa on tärkeässä kohdassa musta aukko. Miten hän olisi voinut menetellä niin? Voisiko se olla mahdollista?

”Omasta lapsuudestani muistan vain kourallisen tapahtumia joita olen pitänyt käänteentekevinä ja tärkeinä, mutta nyt ymmärrän että ne ovat hukkuneet muiden tapahtumien joukkoon. Silloin niiden merkitys mitätöityy, sillä miten voi tietää että juuri ne mieleeni painuneet tapahtumat ovat olleet ratkaisevia, eivätkä kaikki ne muut joista en muista mitään?”

Mies itse

Henkilökuvan, persoonan rakentumisesta lukija ei voi välttyä, kun kirjoittaja kertoo omasta elämästään. Keskeistä siinä on kieli. Hän hamstraa kirjoja antikvaarisista kirjakaupoista ja lukee paljon, norjaksi, sillä kielen ammattilaisena hänen on säilytettävä norja puhtaana. Minuuden vahva kannattelija on kieli:
Näin itseni sellaisena rajallisena ja heikkona miehenä joka olinkin, miehenä joka eli elämäänsä vain sanojen maailmassa.”
Häntä pidetään aluksi viihdekirjailijana, kunnes kirjoittajakurssin vetäjä Ingmar Lemhagen sanoo hänen kielensä tuovan mieleen varsin nuorena itsemurhan tehneen norjalaisen runoilijan Tor Ulvenin (1959−1995). Sepä vasta jotakin: ”Tor Ulven oli kaikkein suurin.”

Identiteetin toinen kannatinpilari on miehisyys ja oma mieskuva. Hän kertoo voimakkaista eroottisista tuntemuksistaan, intohimon leimahtamista kohdatessaan satunnaisia tuntemattomia naisia, mutta hän ei realisoi ajatustensa harharetkiä. Hän haluaa säilyttää miehisen auransa ja aistii, miten se pyyhkiytyy pois hänen työntäessä lastenvaunuja:

”Meidän luokassamme ja meidän kulttuurissamme me molemmat siis omaksuimme sen roolin jota oli aiemmin kutsuttu naisen rooliksi. Olin siihen sidottu kuin Odysseus mastoon: jos olisin halunnut vapaaksi, olisin kyllä päässyt, mutta en menettämättä kaikkea mitä minulla oli. Niinpä kuljin Tukholman katuja kuin meidän aikamme nainen, vaikka sisimmässäni riehui 1800-luvun mies. Ihmisten tapa katsoa minua muuttui taikaiskusta heti kun laskin käteni vauvanvaunujen kahvalle.”

Tarinan alkuvaiheessa hän kertoo painavansa yli sata kiloa. Hän tuntee itseinhoa nähdessään mahamakkaransa: ”Kalpea ja lihava ja tyhmä.” Kun hän ryhtyy tapailemaan tulevaa avokumppaniaan Lindaa, hän alkaa juosta Södermalmin ympäri (hyvin tuttu juoksulenkki minullekin!) ja laihtuu rutkasti aiemmasta ylipainostaan.

Hän luonnehtii itseään sovinnolliseksi silottelijaksi, joka arastelee ristiriitoja ja haluaa olla kaikille mieliksi. Se korostuu tilanteissa, joissa on pakko valita. Silloin hän muuttuu toimintakyvyttömäksi. Hiemankin vieraammassa seurassa hän jättäytyy ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, joka erittelee sosiaalisia tilanteita ja siinä osallisia terävästi. Hän tunnistaa itsessään ironian ja ivan, mykkäkoulut ja vetäytymisen tapana kostaa. Hänen ei ole helppoa unohtaa.

”Julkinen huomio on huumetta”, hän kirjoittaa. Haastattelujen ilmestyttyä hän on huonotuulinen. Kuva on vääristynyt.

”Minulla on vain yksi mahdollisuus. Minun on katkaistava kaikki siteet siihen imartelevaan, läpeensä korruptoituneeseen kulttuurimaailmaan missä jokainen, joka ainoa pikku paska, on kaupan, katkaistava siteet tyhjään televisio- ja sanomalehtimaailmaan, eristäydyttävä ja alettava lukea tosissaan, ei nykyajan kirjallisuutta vaan kaikkein korkeatasoisinta kirjallisuutta, ja sitten kirjoitettava ikään kuin elämäni olisi riippunut siitä. Tarvittaessa vaikka kaksikymmentä vuotta.
Siihen mahdollisuuteen en voinut kuitenkaan tarttua. Minulla oli perhe, olin sille läsnäoloni velkaa. Minulla oli ystäviä. Lisäksi minulla oli luonteessani heikkous jonka vuoksi sanoin joo, joo silloin kun tarkoitin ei, ei. Sen vuoksi pelkäsin niin paljon loukkaavani muita, pelkäsin niin paljon konflikteja, pelkäsin niin paljon ettei minusta pidettäisi että olin valmis hylkäämään kaikki periaatteet, kaikki haaveet, kaikki tilaisuudet, kaiken mikä haiskahti todellisuudelta, välttääkseni sitä.
Olin huora. Se oli ainoa kattava sana.”

Kolmas kirja sijoittuu juonellisesti ensimmäisen ja toisen kirjan väliin. Olen kuin kala koukussa. Ensimmäisen kirjan jälkeen koukku oli vielä löyhässä ja olisi voinut irrota ajan kanssa. Nyt se on saanut tukevan otteen. Silti luen jotakin muuta taas välissä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja. Like 2012, 639 sivua. Suomennos Katriina Huttunen.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s