Rosemary Sullivan: Stalinin tytär

Stalinin tytär ilmestyi ripeässä tahdissa suomeksi. Hyvin kiinnostava ja runsas kirja.

Toronton yliopiston historian professorin Rosemary Sullivanin laaja teos Stalinin tytär (Stalin`s Daughter. The Extraordinary and Tumultuous Life of Svetlana Alliluyeva, 2016) valmistui ja ilmestyi vain runsaat neljä vuotta Svetlana Allilujevan (1926–2011) kuoleman jälkeen. Josif Stalinin tytär kuoli Lana Peters -nimisenä Wisconsinissa Yhdysvalloissa.

Teoksen ajoitus on oivallinen. Svetlana Allilujeva ja hänen huimanrohkea loikkauksensa muistetaan vielä, mutta hänen värikkäät elämänkäänteensä – tuntemattomista yksityiskohdista puhumattakaan – ovat jo häipymässä unohduksiin. Kirja on siis tuoretta luettavaa mutta sen päähenkilö on yhä kiinnostava.

Svetjana Allilujeva loikkasi länteen vuonna 1967 Yhdysvaltain New Delhin suurlähetystön kautta. Hän oli tuolloin 41-vuotias kahden lapsen, 21-vuotiaan Josifin ja 15-vuotiaan Katjan, Andrei Zšanovin lapsenlapsen, äiti. Lähdettyään Moskovasta etuoikeutetulle ja poikkeukselliselle matkalleen Intiaan paljolti Neuvostoliitolle ystävällismielisen Intian pääministerin Indira Gandhin avittamana hän ei tiennyt jättävänsä lapsensa pysyvästi. Tilaisuus loikata tuli hänelle New Delhissä sattumalta ja hän käytti sitä.

Sullivan kuvaa yksityiskohtaisesti jännitysnäytelmän, jolta ei puuttunut dramaattisia käänteitä. Yhdysvallat ei nimittäin halunnut Stalinin tytärtä maaperälleen. Maaliskuussa tapahtunut loikkaus osui poliittisesti pahaan saumaan. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat käyneet Kuuban ohjuskriisin aikaan ydinsodan partaalla ja nyt Aleksei Kosyginia odotettiin Washingtoniin liennytysneuvotteluihin aiheina Lähi-itä, Vietnamin sota ja suurvaltojen asevarustelu. Stalinin tyttären turvapaikanhaku vaaransi kaiken, sillä Neuvostoliitto ei olisi voinut kuvitella Allilujevan loikkaa suurempaa arvovaltatappiota.

KGB:n koneisto lähti liikkeelle. Kun väite CIA:n tekemästä Svetlanan sieppauksesta kumoutui, Moskovan kodin tavaroiden takavarikoinnin jälkeen alkoi ankara mustamaalauskampanja. Siihen sidottiin lapset aseiksi omilla suillaan. Sullivan pitää mahdollisena, että Svetlana myös yritettiin kaapata takaisin. Ainakin siitä oli merkkejä ja Neuvostoliitto oli onnistunut monissa aiemmissa kaappauksissaan ja takaisin kuljetuksissaan.

Sullivanin teoksen ensimmäinen, runsas 200-sivuinen osuus kertoo Stalinin tyttären elämästä Neuvostoliitossa, lapsuudesta Kremlissä ja datšalla, nuoruudesta, opiskelusta, kolmesta ensimmäisestä avioliitosta, mutta ennen muuta tyttären ja isän suhteen eri vaiheista. Lapsuutensa Svetlana on kuvannut hyvin valoisaksi ja onnelliseksi aina etäiseksi jääneen ja kylmäksi luonnehditun Nadešda-äidin itsemurhaan (1932) asti.  Moraalisena kasvattajanaan hän piti aina pitkäaikaista hoitajaansa Aleksandra Andrejevaa, joka pysyi rinnalla kuolemaansa 1956 saakka.

Sullivan on taitava ja eloisa kertoja, joka rajaa teoksensa Svetlanan ja hänen lähellä olleiden ihmisten kokemaan, mutta heidät on istutettu suurten poliittisten tapahtumien ja todellisuuden taustaa vasten. Näin kirja tarjoaa runsaasti tarkkaa poliittista lähihistoriaa Neuvostoliiton eri vuosikymmeniltä.

Svetlana oli nuoruudessaan komsomoli ja 15-vuotiaaksi idealistinen kommunisti. Sisäpiirissä eläminen suojasi pitkään.

”Svetlana ei myöhemmin kiistänyt lapsuutensa onneen liittyvää paradoksia. Etuoikeutettu eristyneisyys suojeli häntä niiden aikojen karmeilta kärsimyksiltä: toisaalta puolueen sisäisiltä taisteluilta aikana, jolloin Stalin vahvisti asemansa puhdistamalla joukoista vanhat bolševikit ja puolue-eliitin, toisaalta taas miljoonien talonpoikien kuolemalta ihmisten aiheuttamissa nälänhädissä, kun maaseutu pakkokollektivisointiin nopean teollistamisen nimissä.”

Stalinin perhepiirin ja lähisukulaisten vangitsemiset alkavat Stalinin ensimmäisen vaimon, Jekaterina (”Kato”) Svanidzen veljen ja siskon Aleksandr ja Maria Svanidzen vangitsemisilla ja myöhemmin teloituksilla. Niin Svanidzet kuin toisen vaimon perhe Allilujevit olivat pitkäaikaisia bolševikkeja ja Stalinin pyyteettömiä ja rohkeita auttajia. Aleksandria luonnehditaan Stalinin pitkäaikaiseksi nuoruuden ystäväksi. Toisen vaimon Anna-sisko, Svetlanan täti, joutuu vankileirille, hänen puolisonsa Stanislav Redens teloitettiin, Svetlanan Pavel-enon vaimo Zenja ja heidän tyttärensä Kira vangittiin. Koska neuvostosotilas ei saanut jäädä vangiksi ja syyllisiä ovat myös sotavankien perheenjäsenet, Stalinin oman pojan Jakovin jouduttua saksalaisten vangiksi Julia-vaimo niin ikään vangittiin.

Svetlanan ympäriltä alkoi myös kadota ystäviä, tyttären valvontansa tiukkeni ja hänen kaikesta tekemisestään raportoitiin säännöllisesti isälle. Tytön viattoman rakastumisen kohde Aleksei Kapler joutui vuosikymmeniksi vankileirikierteeseen. Juutalaisiin kohdistuneen kosmopoliittivainon alettua 1940-luvun lopulla myös ensimmäinen aviomies Grigori Morozov vangittiin. Elettiin juoksuhiekalla, mutta teeskenneltiin maaperän jalkojen alla kantavan.

”Kesti monta vuotta ennen kuin kaikki tapahtunut, ei ainoastaan suvussamme vaan koko maassa, saattoi yhdistyä tietoisuudessani isän nimeen, ja ennen kuin tajusin, että juuri hän vastasi kaikesta.”

Svetlana Allilujevan elämä on hyvin monimutkainen ja käänteissään runsas. Sen tiivistäminen hienosti runsaan 500 sivun (lähteineen 600 sivun) mittaiseksi vaatii taituruutta: ei silpputietoa, vaan suuria linjoja ja yksityiskohtaisempaa kuvausta avaamaan niitä. Teoksen ”tiivistäminen” blogiksi on liian suuri pala. En siis edes yritä.

Mutta ken on kiinnostunut poliittisesta historiasta dramaattisimmillaan, Stalinin tytär tarjoaa paikoitellen mitä jännittävintä luettavaa.

Yhdysvallat ei siis halunnut ottaa ei-toivottua yllätysloikkaria vastaan eikä Rooman kentälle välilaskun tehneelle Italiakaan. Svetlanaa piiloteltiin pitkään sveitsiläisessä luostarissa, kunnes Yhdysvaltain lähettämät lakimiehet pystyivät junailemaan hänen kirjoittamansa kirjan Kaksikymmentä kirjettä ystävälle käsikirjoituksesta kustannussopimukset ja Svetlanalle turistiviisumin. Sveitsin viikoilla oli kohtalokkaat seuraukset. Levisi huhu Stalinin Sveitsin pankkeihin piilottamasta kullasta ja miljoonista ja Svetlanan syyksi viipyä Sveitsissä sanottiin rikkauksien nouto. Huono maine ja mustamaalaus ehtivät aina edelle.

Kirjansa käsikirjoituksen hän oli Moskovassa luovuttanut intialaiselle ystävälleen ja elämänkumppanilleen Brajesk Binghille, jonka kanssa avioliiton Kosygin oli estänyt. Bingh luovutti käsikirjoituksen Intian Moskovan suurlähettiläälle, joka vei sen mennessään Intiaan ja luovutti Svetlanalle, kun tämä Kosyginin myöntämällä erikoisluvalla sai matkustaa Intiaan sirottelemaan ”miehensä” Binghin tuhkan Gangesiin. Käsikirjoituksesta tuli hänen taloudellinen turvansa lännessä. Mutta kirjan kopio oli lukitussa pöytälaatikossa Moskovan kodissa ja heti loikkauksen paljastuttua se joutui KGB:n käsiin dramaattisin seurauksin. Asialle pistettiin KGB:n disinformaatikko Victor Louis.  Hänestä oli tuleva Svetlanalle todellinen päänsärky niin kauan, kuin häikäilemätön ja perin kekseliäs Louis eli.

Svetlana Allilujeva sai lakimiesten junailujen avulla käsikirjoituksestaan suunnattoman paljon rahaa. Rosemary Sullivanin mukaan vain Churchillin muistelmista maksettiin aikoinaan enemmän. Stalinin tytär oli siis hetkessä upporikas. Mutta hän oli myös tavattoman antelias ja halusi jättää itselleen vain toimeentulonsa verran. Yksi kirjan dramaattinen juonne on seurata, miten hän menetti omaisuutensa lopulta niin, että muutettuaan joiksikin vuosiksi Englantiin joutui asumaan Morpeth Society -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön köyhille ja vanhuksille tarkoitetussa hoitokodissa yhteisine suihkuineen ja vessoineen. Vanhoilla päivillään hän lähetti perin epäamerikkalaisittain useille kymmenille ystävilleen kerjuukirjeen ja sai heidät vain vaivautuneiksi. Selän takana ja salaa CIA junaili hänelle kuukausimaksuja käännöstöistä, sillä Stalinin tyttären ei sopinut joutua kadullekaan. Aikaa myöten hänelle selvisi shekkien todellinen maksaja ja hän raivostui tästä loukkaavasta yhden tukijansa junailusta. Maksut loppuivat.

Yksi dramaattisimpia käänteitä kirjassa on Svetlanan kävely varoituksista huolimatta ansaan, kun tunnetun arkkitehdin Franck Lloyd Wrightin montenegrolainen leski Olgivanna Wright houkutteli hänet Arizonaan johtamaansa suljettuun kommuuniin Sullivanin mukaan tarkoituksena naittaa Svetlana lesken lähimmälle henkilölle, arkkitehti William Wesley Petersille, ja napata samalla yhteisösäätiölle Svetlanan omaisuus. Yhteisössä näet kaikki luovuttivat tulonsa Wrightin säätiölle, joka sitten piti omistaan huolta ja määräsi heidän elämästään. Rakastumisiin yliherkkä ja hupakko, aina pikaisesti naimisiinmenoa halunnut Svetlana tuli lakimiehensä estelyistä huolimatta huijatuksi. Rouva Peters oli lyhyen avioliitonsa jälkeen ”puilla paljailla”, mitä sillä siihen aikaan ja hänen asemassaan tarkoitetaankin. En ryhtynyt muuttamaan sormien läpi valuneita suuria summia euroiksi. Mutta suuria ne olivat, ja täydelliseen köyhtymiseen Svetlana Allilujevalla kului vain 15 vuotta. Monien mielestä hän ei tajunnut rahan arvoa, vaikka itse eli yksinkertaisesti.

Mutta suuresta fiaskosta jäi hänelle jotain arvokasta, 44-vuoden iässä synnytetty kolmas lapsi, Olga, vanhenevan Svetlanan silmäterä.

Teoksesta tuli vahvasti se tuntu, että ystävien luonnehdinta Stalinin tyttärestä poikkesi suuresti siitä kuvasta, joka syntyi Neuvostoliiton harjoittaman mustamaalauksen, räväköiden toimittajien lehtijuttujen sekä venäläisten emigranttien harjoittaman parjauksen johdosta. Hän kun ei lähtenyt mukaan emigranttien antikommunistiseen toimintaan sen keulaksi. Luonnehdinnoista löytyy myös yhteistä, sillä raivostuessaan ylilyövän kiivas Svetlana pisti ystävyyksiään poikki epätavallisen paljon.

KGB:lle hän oli epävakaa, hullu, nymfomaani, huono äiti, petturi jne. Yhdelle neuvostoaikaiselle rakastetulle, juutalaisrunoilijalle David Samoiloville hänessä asui yksinäisyys ja hänellä oli ”tunteiden ylenpalttisuudessa isänsä myrskyisä luonne. Hän oli intohimojensa orja; orjan sisimmässä asuu aina hirmuvaltias…” Yksinäisyyttään korostivat monet, Nikita Hrušhšovin sanotaan kuvanneen nuoren tytön yksinäisyyttään ”kammottavaksi” ja yksinäisyys tuntuu jatkuneen kuolemaan saakka.

Mutta luvuttoman monet luonnehtivat kanssaan ystävystynyttä Svetlana Allilujevaa miellyttäväksi, lämpimän ystävälliseksi, samalla ylvääksi ja vaatimattomaksi, vaatimattomasti pukeutuneeksi, älykkääksi, rohkeaksi, tavattoman anteliaaksi, optimistiseksi, valtavan tarmokkaaksi, impulsiiviseksi, epävarmaksi ja vahvatahtoiseksi. Englantilaisfilosofi sir Isaiah Berlin, jonka kanssa Svetlana katkaisi välinsä, näki hänessä rinnakkain täydellisen alistumisen ja äärimmäisen kapinoinnin: ”Hän hyväksyi ensin alamaisen tapaan neuvot ja kävi sitten kapinoimaan niitä vastaan.”

Hänen vimmaisen temperamentikas aloitteellisuutensa rakastuessaan ja halutessaan oikopäätä naimisiin aiheutti nöyryyttäviä tilanteita ja tyhmiä tekoja. Loikkauksen jälkeisten vuosikymmenien loppumattomat muutot ja kiertolaisen elämä saivat lukijan ihmettelemään: pohjattoman koditonko vai muutoksille ja uudelle ahne? Hän muutti lännessä ainakin kolmekymmentä kertaa, joinakin kausina joka vuosi ja syitä hän löysi aina.

Josif-poika toimi houkutuslintuna, kun Svetlana yllättäen päätti vuonna 1984 palata kotimaahansa. Häntä kohdeltiin ruhtinaallisesti, mutta Amerikan passinsa hän menetti saapuessaan. Svetlana katui tekoaan sangen pian ja hänen onnistui lähteä maasta Yhdysvaltain järjestämän uuden passin turvin vuonna 1987. Gorbatšovin Neuvostoliitto ei yrittänyt enää estää.

Panin merkille, että Svetlana Allilujeva alias Lana Peters oli koko elämänsä itseään koskevasta vainoharhaisuudesta huolimatta taitava sovietologi ja kremlotologi, oli kyse Brežnevin ja hänen troikkansa ajasta tai Gorbatšovin, Jeltsinin tai Putinin valtakaudesta.

Isänsä johtama suuri terrori oli suurta, mutta terrori itsessään kuului järjestelmän ytimeen. Brežnevin kaudella loikattuaan hän tajusi, että Stalinin voittamassa poliittisessa ruletissa oli monia pelaajia, ja Stalinin kuoleman jälkeen puolue jatkoi sen pelaamista. Hän ymmärsi järjestelmän olemattomat mahdollisuudet muuttua ja osasi tulkita merkkejä. Analyysit ovat teräviä ja jälkikäteen arvioituina osuvia, kuten Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun puolivälissä. Kirjassa lainattua ystävää Mary Burkettia lainaten:

”Hän pelkäsi, että kansallisen nöyryytyksen, kiukun, alemmuuskompleksin ja muuta maailmaa koskevien kokkapuheiden yhdistelmä johtaisi vielä aggressiiviseen kansallismielisyyteen. Lännen kannattaisi muistaa, että Venäjä on vanha kulttuuri, johon liittyy suuri arvokkuus. Ylpeys oli tärkeä mutta vaarallinen moottori… Venäläisyys tarkoitti sitä, ettei koskaan pyytele anteeksi. Venäläiset ovat vielä tänäkin päivänä kykenemättömiä suremaan ja sovittamaan Stalinin rikoksia… Kyvyttömyys kohdata pahuus ei lupaa tulevaisuudelle hyvää.”

Tai Boris Jeltsinin tehtyä Vladimir Putinista seuraajansa vuonna 1999 Svetlana kirjoitti:

”Venäjä liukuu (minun mielestäni) kovalla vauhdilla takaisin kohti mennyttä – nyt kun vt. presidenttinä on se karmea KGB:n ex-VAKOOJA!  Kyllä minä toivon ja uskon, että ihmiset eivät äänestä häntä presidentiksi – mutta vaalejahan voidaan toisaalta aina manipuloida… Tšetšenian sota – ”se loistokas” – käynnistettiin Venäjän vanhalla tutulla provokaatiomenetelmällä.”

Stalinin tytär on tähän mennessä ilman muuta kiinnostavin tämän vuoden puolella lukemani kirja siitä huolimatta, että Svetlanan ystävilleen kirjoittamat kirjeet lukijan puolesta esilukevine alleviivauksineen alkavat kiihkeydessään myös uuvuttaa. Mutta mitä kiinnostavin teos yhtä kaikki!

Rosemary Sullivan: Stalinin tytär. Otava 2016, liitteineen ja hakemistoineen 592 sivua. Suomennos Tero Valkonen.