Arne Nevanlinna: Pako

"Rakkaus ja valhe sitovat heidät yhteen", tiivistetään Pako kirjan takakannessa. Tiivistys on osuva. Siihen voisi lisätä vain erilaisuuden.

”Rakkaus ja valhe sitovat heidät yhteen”, tiivistetään Pako kirjan takakannessa. Tiivistys on osuva. Siihen voisi lisätä vain sopivassa mitassa erilaisuuden.

On huhtikuu 1945. Länsiliittoutuma pommittaa Dresdenin keskustan raunioiksi. Puna-armeija lähestyy idästä. Ihmiset pakenevat kohti Leipzigia – paitsi kaupungin pommituksissa kuolleet 25 000. Sama suunta on myös neuvottomantuntuisella, köyhällä ja orvoksi jääneellä suutarin pojalla Josef Ufermannilla. Hänen elämänsä muuttuu, kun hän näkee omalaatuisen pakenijan: epäkäytännöllisesti pukeutuneen, yläluokkaiselta vaikuttavan neitokaisen liian raskaine matkalaukkuineen. Josef ei saa tytöstä silmiään irti.

Tästä tilanteesta alkaa Arne Nevanlinnan tuorein romaani Pako.

Moneen monituiseen päivään nämä yhdessä pakenevat nuoret eivät esittäydy, eivätkä siis tiedä toistensa etunimiä. He ovat liki joka suhteessa toistensa vastakohtia, mutta jäävät kulkemaan ja etsimään turvaa yhdessä. Tytön, Katharina Messerin, elämä päättyy 2000-luvun alussa New Yorkissa. Hänen nimensä on jo vuosikymmenien ajan ollut Kate Van Drees, virallisissa papereissa hollantilainen. Hänen miehensä Joe Van Drees, alkujaan Josef Ufermann, kuolee neljätoista vuotta vaimoaan myöhemmin ensin liikuntakykynsä, sitten muistinsa menettäneenä.

Rutiköyhistä pakolaisista ja siirtolaisista tulee aikaa myöten menestyjiä. Isänsä ammattia jatkavasta pojasta tulee italialaisen suutariyrittäjän Giovannin verstaalla kenkienkorjaaja, mistä hän innovaatioittensa ja niihin liittyvien yritysten, erehdysten ja lopulta onnistumisen kautta kohoaa vauraaksi kenkätehtailijaksi. Sivistyneestä lapsuudenkodista ponnistavasta Katesta tulee tunnettu kirjailija.

Avioliitto on rosoinen. Heidät mainitaan taistelupariksi. Katen älykkyys ilmenee usein nokkelasanaisena toisen selätyksenä, toisinaan viisautena huomata mutta pysyä silti hiljaa. Joe on sitkeä pyrkijä, jonka käytös muistuttaa lopulta Roope Ankkaa kylpemässä rahoissaan.

Tässäpä yhteenveto Nevanlinnan romaanista. Parasta siinä on ensimmäinen kolmannes, pako venäläisten edellä nälkää ja kodittomuutta potevassa, sotaansa sortuvassa Saksassa. Nuorten pelastajiksi tulee heidän ikänsä ja lapsenomaisuutensa. Heidän tielleen osuu muutamia myötätunnosta auttavia henkilöitä. Heitä on karjatilaa ylläpitävä Tante Frida, hänen sodassa kaatuneen miehensä kehitysvammainen eno Wilhelm sekä umpikelmiksi osoittautuva SS-mies, jolle nuoret korvaavat hänen kadonneita lapsiaan, Hildegardia ja Heinzia. Mies kuljettaa heidät varastamallaan ambulanssilla Bremeniin ja keinottelee heidät lähtevään laivaan.

Yhdysvaltain mantereelle pääsyn jälkeen kirjassa on mielestäni kummallinen loikka kauaksi eteenpäin siten, että välissä olevaa aukkoa Nevanlinna paikka muistelutyylillä ”muistatko kun”. Tämä ratkaisu ”jossain vaiheessa sinä sanoit, ettet jaksa kävellä enää metriäkään, vai oliko se peräti senttiäkään” notkautti rajusti minun uskoani tarinan jatkoon. Luontevampaa mielestäni olisi ollut ottaa tilanteeseen kolmas henkilö, jolle Joe ja Kate olisivat kertoneet alkutaipaleestaan Amerikassa: Toinen muistaa yhtä, toinen toista, joitain kerrottua toinen pystyy täydentämään, jotain muistetaan samalla tavalla, joistain asioista on jäänyt kovin erilainen, jopa vastakkainen kuva ja niin edelleen. Muisti sokkeloineen on mielenkiintoinen.

Mutta tätä luontevaa kerrontaa Nevanlinna ei hyödynnä, sillä Joe ja Kate vaikenevat muille menneisyydestään. Heitä yhdistää yhteinen vaikeneminen ja valhe.

Epäilyvaiheeni meni onneksi pian ohi ja Amerikan tarina jatkui. Lopulta kirjasta tuli amerikkalaisen menestystarinan täyttymys, eli kuten Joen nekrologissa Katen kollega kirjoittaa:
”Hänen elämänkaarensa on kertomus Yhdysvaltojen innovatiivisesta ilmapiiristä, joka on tuottanut ja tuottaa edelleen lukemattomia Joe Van Dreesin kaltaisia menestystarinoita.”

Mutta otanpa loppuun pätkän Joen ja Katen keskustelusta kirjan loppupuolelta. Konkreettinen Joe ei ole järin notkea lukemaan symbolisia merkityksiä:

− Tuosta tulee mieleeni vielä yksi esimerkki. Oletko tullut ajatelleeksi, että myös sinä olet nykyään symboli?
− Miten niin?
− Symboli siitä kuinka Yhdysvaltojen yksityistä yritteliäisyyttä suosiva ilmapiiri ja politiikka muokkaavat vaatimattomista oloista tulevan pakolaisen miljonääriksi.

Joe vaihtaa jalkaa. Tasainen puheensorina nukuttaa, mutta kovaääniset ja kehno akustiikka pitävät hereillä. Ristiriita tuo mieleen hänen elämänsä suuret käännekohdat, lähdön Bremenistä, Ellis Island, kansalaisuusvalan vannominen, kaikissa näissä hän tunsi olevansa yksin, vaikka ympärillä kuhisi tuhansia ihmisiä. Saapuminen Southamptoniin ja Englantiin kuuluu tietysti ohjelmaan, niin kuin Titanicin lähtö täältä, hetkinen, yli kuusikymmentä vuotta sitten, eikä kukaan arvannut kuinka… samassa hän tietää mitä nyt pitäisi tehdä.

Jäin miettimään oman lapsuuden, nuoruuden ja juurien itsepintaista salaamista, jopa tietoista unohtamista. Niinkö paljon Joe ja Kate pelkäsivät tulevansa symboleiksi tapahtumille ja historialle, joiden fyysisiksi muistuttajiksi he eivät halunneet joutua?

Pako on tarina sosiaalisesta noususta, luokkarajojen ylityksestä, kuten oli edellinenkin Nevanlinnan romaani Heta, tarina kampurajalkaisesta piikatytöstä.

Arne Nevanlinna: Pako. WSOY 2016, 237 sivua.

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s