Ritva Siikala: Musta sielu valkonaama

Mitä on suomalaisuus? Mitä on muukalaisuus? Millaista on toiseus, kun on "me" ja "ne"? Ritva Siikalan omaelämänkerrallinen kirja vie iholle,

Mitä on suomalaisuus? Mitä on muukalaisuus? Millaista on toiseus, keitä ovat ”me” ja ”ne”? Ritva Siikalan kirja vie iholle.

”Kuke, sinulla on musta sielu”, lausahti mosambikilainen Mateus Tembe Ritva Siikalalle tämän viimeisimmän suuren monikulttuurisen teatteriohjauksen Zambezi yhteydessä. Kesti hetken, ennen kuin Siikala tajusi sen suureksi arvostuksen osoitukseksi. Silti hänen juurensa tunkeutuvat mitä tukevimmin suomalaiseen maakamaraan, syvälle suomalaisen graniitin kalliohalkeamiin.

Ensi syksynä 75 vuotta täyttävä Ritva Siikala on elänyt erikoislaatuisen ja omannäköisensä elämän. Siitä hän kertoo hiljattain ilmestyneessä kirjassaan Musta sielu valkonaama, Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta. Kirja kertoo yhä jatkuvasta matkasta omaan sisimpään. Sen hän tekee kyseenalaistamalla ajoittain käsityksensä ja selvänä pidetyt tottumukset, ylittämällä kulttuurisia rajoja ja kantamalla itsessään kollektiivista vastuuta ihmiskunnan rakenteellisesta väkivallasta. Se on paljon yhdelle ihmiselle – kohtuuttoman paljon. Samalla kaiken tuon seurauksena tehdyt ratkaisut ja kohdatut ihmiset ovat vahvistaneet.

Lukemani perusteella pidän oikeutettuna päätellä, että Siikalan perustavaa laatua oleva voimaannuttaja on suomalainen luonto, sen metsät ja sienimaastot, oma ”suutarinmökki”, suomalaisille ominainen mahdollisuus yksinäisyyteen, saunan löyly ruumiin ja sielun hoitajana sekä äidinkieli, rikas ja ilmaisuvoimainen tunteiden ja syvimpien ajatusten ilmaisemisen kieli. Yksinolo toisaalta sekä ihmiset, kaikenväriset ja kaikenikäiset toisaalta luovat keskinäistasapainon, mielen harmonian. Sitä voisi kutsua onnellisuudeksi. Tai elämisentaidoksi.

Siikalan tarina on häkellyttävän avointa ja rehellisenmakuista. Hän ei säästä kertoessaan itseään. Hän vaatii itseltään paljon.

Elämänsä käännekohdaksi hyväosaisessa porvariskodissa kasvanut Ritva Siikala nimeää Anne Frankin päiväkirjan, jonka hän nuoruudessaan näki teatterina toimineessa Kemin entisessä suojeluskuntatalossa.  Heti sotien jälkeen syntynyt Ritva oli ollut tietämätön juutalaisten natsi-Saksan aikaisesta kohtalosta ja hänen käsityksensä saksalaisista oli pelkästään positiivinen. Kohteliaita saksalaisia upseereita oli vieraillut Kemin kodissa isän, sotilassairaalan osastolääkärin, kutsumana. Nuori tyttö nousi kapinaan ja vaati isältään selitystä siitä, mitä tämä oli tiennyt.

Häpeä ja syyllisyys juutalaisten holokaustista johtivat hänet nuoreen Israelin valtioon kibbutsille juuri, kun hänet oli hyväksytty teatterikouluun. Nyt, vuonna 2016, ratkaisu kuulostaa yksinkertaiselta. Se oli kuitenkin kaikkea muuta silloin, vuonna 1962. Ritva Siikala on kulkenut koko elämänsä monta askelta edellä, ollut tiettömien taipaleiden kulkija ja auki raivaaja. Kun hän kertoo ponnisteluistaan yhteyden löytämiseksi Israelin viranomaisiin sekä lopulta matkansa järjestelyistä ja toteuttamisesta, kertomus johdattaa lukijan huimalle aikamatkalle. On kyettävä astumaan yli puoli vuosisataa taaksepäin aikaan, jolloin mikään, ei kerrassaan mikään, toiminut kuten nyt. Etsintä, yhteydenotot ja neuvottelut tapahtuivat hitaasti kulkevina kirjeinä. Matkansa Tel Aviviin hän sai järjestetyksi Saksasta lähteneessä rahtilaivassa ja matkaan kului 30 vuorokautta.

Kirja kertoo unelmista ja pettymyksistä. Kibbutsi oli pettymys, silkkaa kurinalaista raadantaa paahtavassa helteessä appelsiininpoimijana kovatahtisessa työssä erisorttisten ulkomaisten seikkailijoiden ja eurooppalaisten maailmanparantajien kanssa:

”Appelsiinit poimittiin aikanaan loppuun, ja sain siirron muihin töihin. Keittiöön jakamaan ruokaa, tekstiilitehtaalle keräämään tyhjiä sukkuloita, banaaniviljelmille hakkaamaan viidakkoveitsellä kuolleita oksia, ikkunattomaan parakkiin poimimaan herkkusieniä, pellolle harventamaan sokerijuurikkaita, persikkatarhaan lahosuojamaan oksien haaroja. Työt eivät olleet suurin vastus, mutta niiden tyhjyys oli. Ne eivät antaneet elämälle sisältöä.”

”Kaipasin keskustelua, ajatuksia. Kaipasin sanomalehtiä. Janosin yhteyttä juutalaisiin ihmisiin, juutalaisuuteen… Vaelsin oman suruni keskellä tuntien itseni hyödyttömäksi, tarpeettomaksi ja ulkopuoliseksi…
Olin yllätyksekseni yhteiskunnan toiseksi alimmalla portaalla. Vain arabit olivat alempana. ”

Silti Ritva Siikala oli hilkulla jäädä lopullisesti Israeliin, kääntyä juutalaisuuteen ja mennä naimisiin ensimmäisen suuren rakastumisensa kohteen kanssa. Hän opetteli hepreaa. Perheen vetoomus tulla käymään Suomessa ennen suurta ratkaisua pehmensi päättäväisen nuoren naisen. Ritva suostui tulemaan hyvästelemään vanhempansa – tuli ja jäi. Rakkaustarina repii raa´asti kaikkia osapuolia.

Kestää vuosia, ennen kuin kirjoittajan silmät avautuvat Israelin harjoittamaan palestiinalaisten sortoon. Vielä kuuden päivän sodassa 1967 hän tuntee riemua Israelin puolesta ja ihailee pitkään, aivan liian pitkään, Israelin sotahaukkaa Moshe Dayania. Tuollaisen vaiheen tunnustaminen jälkikäteen, kun sen olisi vain voinut ”unohtaa” pois kirjasta, vaatii suurta rehellisyyttä. Herääminen palestiinalaisten asemalle ja kotiseuduillaan elämisen oikeudelle tuntuu syttyvän hitaasti ja kipuillen.

Toinen huima teko kibbutsille lähtemisen jälkeen oli lapsen adoptointi ulkomailta. Mitään adoptoinnin käytäntöjä ja rakenteita ei ollut, oli vain huhu, että joku jossain maassa… Erilaisten viranomaisyhteenottojen jälkeen hän etsi apua Ruotsista, turhaan. Sitten Sveitsistä, turhaan. Miten lopulta useamman vuoden kamppailu adoptiolapsen saamiseksi päättyi Seutulan lentokentällä kolmivuotisen etiopialaispienokaisen saapumiseen, on uskomatonta luettavaa. Byrokratia- ja muodollisuustaistelut voisivat käydä lukijalle hauskuttavasta viihteestä, ellei kaikki se olisi kamalaa. Miten Ritva Siikala ja aviomies Bengt Ahlfors jaksoivat!

Nyt adoptoinnissa on vakiintuneet käytäntönsä ja viranomaisensa.

Musta sielu valkonaama kertoo tarinoita Siikala & Ahlforsin perheen muuttumisesta kaksikielisestä monikulttuuriseksi. Adoptiolapsi Tariku, ruskeasilmäinen, ruskeakasvoinen ja mustatukkainen Katja-esikoisen pikkuveli kasvoi suomalaiseksi. Suomalainen äiti opetti hänet rakastamaan metsää, järviä ja onkimista.  Mutta kun Katja aikuistuttuaan meni naimisiin gambialaisen Modoun kanssa, perhekunta muuttui suomalais-afrikkalaiseksi. Oli uuden oppimisen paikka. Ritva Siikala ja Bengt Ahlfors lähtivät pitkäkestoiselle, aikataulutetulle matkalle Afrikkaan tutustumaan uusiin sukulaisiin ja sisäistämään itseensä Afrikkaa.

Ei se helppoa ollut. Odotukset olivat liian suuret tai ainakin hyvin erilaiset kuin koettu.
”En halunnut myöntää, että kuoppaisten katujen tallaaminen ei miellyttänyt minua, että en tuntenut ekstaasia Afrikkaan tultuani… Dakar [Afrikan Pariisiksi mainostettu] oli sarja välähdyksiä, irrallisia sielun painaumia. Rikkinäisiä katuja. Huonokuntoisia taloja. Harvakseltaan kauppoja. Ei näyteikkunoita. Ei kahviloita. Pölyä. Roskaa.”

Oli heitettävä pois eurooppalaiset silmälasit katsoa.
”Oivalsin, että afrikkalaisuuden keskiössä ovat ihmiset. Kohtaamiset. Mitä ihmisten välillä tapahtuu. Niissä kohtaamisissa piti vain olla omana itsenään läsnä.”
Ritva Siikala löytää Afrikan ja afrikkalaisuuden ytimen, välittömät ihmiset.

Monisatavuotinen orjakauppa, miljoonien afrikkalaisten rahtaaminen Atlantin yli Amerikkaan on jättänyt pitkän perimän, joka näkyy Afrikassa yhä. Siirtomaavallan suora jatke on nykypäivän kieli-imperialismi. Ritva Siikala ottaa jälleen kantaakseen kollektiivisen syyllisyyden:
Tajuntaani jäi soimaan: Mitä me heille teimme?”

Kiinnostus kulttuureista ja uskonnoista ajaa Ritva Siikalan opiskelemaan uskontotieteitä Helsingin yliopistoon ja hän tuntee vieraantuvansa ammattialastaan, teatterista, kunnes hän oppii muuttamaan uuden kiinnostuksensa teatteriksi. Syntyy Raivoisat Ruusut, Kassandra 2000 sekä teatteriproduktiot Sateenkaari, Zambezi ja monia pienimuotoisempia tapahtumia ja esityksiä. Hän tunkeutuu tasa-arvon, ihmisarvon ja monikulttuurisuuden aiheisiin teatterin keinoin. Hän kokee voittoja ja tappioita, upeita ihmissuhteita ja kulttuurisia törmäyksiä. Mikään ei suju virtaviivaisesti. Rajoja ja esteitä nousee yllättäen, mutta myös kaatuu. Silti kokemus on ollut niin hänelle kuin mukana olleille eri uussuomalaisille naisille ainutlaatuisuudessaan voimaannuttava.

Musta sielu valkonaama on vetävästi, elävästi ja hauskasti kirjoitettu. Sitä on ilo lukea. Se on voimakastahtoisen, lämpimän ihmisen tarina. Tunnen Ritva Siikalan etäisyyden päästä. Mietin, millaisena olisin kokenut työskentelyn ja toimimisen hänen läheisyydessään. Olisiko hän energiallaan imenyt hapen ympäriltäni vai olisiko hänen innostuksensa tarttunut ja monistanut omat voimani? Hupsu ajatusleikki! Päädyin jälkimmäiseen. Kirjan perusteella siihen oli lopulta helppo päätyä.

Vaikka Ritva Siikala on ammentanut kirjansa ainekset omasta elämästään, kyseessä ei ole tyhjentävä omaelämänkerta. Teos rajautuu aikuisuuteen ja siinäkin valikoiden. Hän ei ole kelpuuttanut kirjaansa suurinta osaa teatteriohjaajan urastaan tai vaikkapa vaativaa työtään Ryhmäteatterin johtajana.

Ajallisesti loogisesti etenevä, esseekokoelmanomainen teos on uuden kustantamon Aula & Co:n ensimmäinen julkitulo.

Ritva Siikala: Musta sielu valkonaama. Aula & Co 2016, 287 sivua.

 

Mainokset
Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s