Mikko Heikinheimo: Romanit

Kansikuva on yksityiskohta romanialaisen taiteilijan Eustatiu Stoenescun maalauksesta.

Kansikuva on yksityiskohta romanialaisen taiteilijan Eustatiu Stoenescun maalauksesta.

”Jumala koetteli niiden kestävyyttä, jotka hän oli luonut. Jumala luuli kiven olevan kaikkein vahvimman ja asetti sen päälle kärsimyksen. Jonkin ajan kuluttua kivi kuitenkin mureni taakkansa alla. Puu ei myöskään kestänyt kärsimyksen painoa, vaan kuivui. Silloin Jumala sälytti taakan tähän suostumuksensa antaneiden romanien harteille ja he kantavat sitä yhä tänä päivänä.” [romanien legenda]

Mikko Heikinheimo (s. 1946) työskenteli neljännesvuosisataisen diplomaatin uransa aikana neljä vuotta Suomen suurlähettiläänä Romaniassa, missä romanivähemmistön osuus on kymmenen prosenttia koko väestöstä. Viime vuonna hän julkaisi suppean romanien yleishistorian Romanit.

Kun luin vuonna 2013 Panu Pulman toimittaman upean Suomen romanien historian, koin tietäväni romaniväestöstä varsin paljon. Heikinheimo antaa suuren arvon Pulman teokselle, mutta muistuttaa, että ennen hänen omaa kirjaansa suomenkielinen, romanien yleinen historia on puuttunut. Romanit täyttää tässä suhteessa suurimmat puutteet, mutta herättää lukijassa uuden nälän laajaa ja kattavampaa romanien yleishistoriaa kohtaan.

Ensin lukuja. Poimin Heikinheimon kirjasta romanivähemmistöä koskevia määriä nykypäivästä: Turkissa 2,7 miljoonaa ja romanien oman arvion mukaan jopa viisi miljoonaa, Romaniassa 1,8−2 miljoonaa, Yhdysvalloissa 1−3 miljoonaa, Venäjällä 825 000, Brasiliassa 800 000, Bulgariassa ja Unkarissa molemmissa 750 000, Slovakiassa 250 000, Saksassa 26 000, Itävallassa ja Suomessa 11 000 sekä muissa Euroopan maissa yhteensä 100000−400000.

Tiedemiesten kesken vallitsee yksimielisyys romanien alkuperästä. Avuksi tuli 1700-luvulta alkaen kehittynyt kielitiede, jonka avulla on pystytty jäljittämään, ei vain romanien alkuperä, vaan vuosisatojen kuluessa kulkureititkin. Yhteys hindin, sanskritin ja romanikielen välillä on kiistaton.  Vaikka eri murteita on parin vuosituhannen aikana syntynyt paljon, kyse on edelleen yhdestä romanikielestä.

Siirtymävaiheita kohti länttä on sen sijaan ollut monia. Varhaisin niistä on 400-luvulta jKr., kun Persian kuningas Bahram Gur tai Bahrungar kutsui Intiasta tuhansia laulu- ja tanssitaitoisia viihdyttämään Persian yläluokkaa ja hovia sekä hoitamaan ja käsittelemään hevosia. Toinen vaellusaalto paikantuu 900-luvulle, jolloin romaneja saapui Eurooppaan Egyptin ja Gibraltarin salmen kautta. Skandinavian romanit lienevät tätä reittiä saapuneiden jälkeläisiä. Kolmas vaellusaalto ajoittuu 1100-luvulle ja sen jälkeen Lähi-idän ja Kreetan saaren kautta. Kreetan saarelta on kirjattu ensimmäinen virallinen merkintä vuonna 1322.

Sergei Ivanovin teos Maahanmuuttajan kuolema (1889) voisi kuvata romaneja. Taidekirja kertoo työn kuvaavan talonpoikaisperheen tragediaa.

Sergei Ivanovin teos Maahanmuuttajan kuolema (1889) voisi mielestäni kuvata romaneja. Taidekirja, josta työn löysin, kertoo sen aiheeksi talonpoikaisperheen tragedian.

Siirtymistä länteen ja pohjoiseen kuvataan kirjassa näin: Kreikan saariston kautta romaneita siirtyi 1300-luvulla Balkanille ja nykyiseen Romaniaan eli silloiseen Valakiaan ja Moldovaan, missä he joutuivat vuosisatojen ajaksi orjiksi. Böömiin romaneja saapui 1400-luvun alussa, Venäjälle ensimmäiset saapuivat 1500-luvun alussa sekä Itä- ja Keski-Euroopan maihin, kuten Saksaan ja Sveitsiin 1700−1800-luvuilla. Pariisiin ensimmäiset romanit saapuivat vuonna 1427 ja Ruotsi-Suomeen 1500-luvun alussa.

Pohjois-Amerikkaan romaneja sekä siirtyi että siirrettiin, ensimmäiset jo Kolumbuksen siirtomaavalloittajien mukana, viimeiset Euroopan 1900-luvun poliittisten mullistusten aiheuttamana muuttoliikkeenä Yhdysvaltoihin ja Brasiliaan.

Heikinheimon mukaan romaniväestö on aina jäsentänyt itseään heimojen ja ammattikuntien mukaan. Myös lukuisat väestöstä käytetyt nimet ovat ammattikuntapohjaiset. Tyypillisimmät ammatit olivat kattilanpaikkaaja, veitsenteroittaja, miilunpolttaja, matonkutoja, hevoskauppias, hevosenkengittäjä ja hevostenhoitaja, teltantekijä, seppä, metallityöläinen, hedelmienpoimija, ennustajina ja jopa härkätaistelija. Mutta ennen muuta kiertävät romanit tunnettiin muusikoina, tanssijoina ja sirkustaiteilijoina. Panu Pulman laaja historia kertoo romanien työksi Suomessa myös salpietarinkeiton.  Romanimiehiä oli myös paljon sotilaina. Kun romaneilta riistettiin vapaus, miehiä joutui kaleeriorjiksi ja maatöihin ja naisia kehruuhuoneisiin. Nykyisen Romanian alueella orjuutettuja romaneja myytiin kuin karjaa ja markkinapaikkoina olivat luostarit.

Heikinheimon kirjan yksi keskeinen juonne on romaniväestön vaino ja sorto eri vuosisatoina. Suhtautuminen romaneihin muuttui kielteiseksi 1300-luvulla. Osasyynä oli työttömien romanien ajautuminen ryöväreiksi, osin valtaväestön nuiva suhtautuminen vaeltajiin ja vankkureissa asujiin. Kiertelevää väestöä ei suvaittu, mutta heille ei liioin suostuttu myymään maata tai asumusta. Romanien vainon edelläkävijämaaksi Heikinheimo nimeää Ranskan, jonka sorto oli rakenteellista. Romanit luokittelevan henkilökortinkin Ranska poisti käytöstä vasta vuonna 1964.

Romanien vaino ja sorto on surullista, vaikkei mitenkään uutta luettavaa korvien leikkaamisineen ja hirttämisineen. Surullisempaa on sen sijaan se, miten rakenteellinen, valtiojohtoinen sorto jatkuu edelleen. Tilanne on hälyttävän viheliäinen liki kaikissa itäisen Keski-Euroopan maissa, kuten Tšekissä, Unkarissa, Slovakiassa, Romaniassa ja Bulgariassa. Esimerkiksi Tšekkoslovakian jakautumisen seurauksena Määrin ja Böömin romaneja estettiin palaamasta kotiinsa, jos he sattuivat olemaan Slovakian puolella maan jakautuessa. Suurin osa Romanian romaneista elää hyvin surkeissa oloissa, jopa kaatopaikoilla. Asunnot ovat slummeissa tai syrjäisissä hökkelikylissä vailla juoksevaa vettä ja sähköä. Tosin Romania on vihdoin yrittänyt tehdä jotain sälytettyään ensin vastuuta Euroopan Unionille ja sen muille jäsenmaille.

Pahimmaksi ongelmaksi Heikinheimo nimeää puuttuvan koulutuksen. Monet lapset eivät koskaan aloita koulunkäyntiä, koska henkilötodistuksen puute ja pitkät välimatkat ilman kulkuneuvoa nousevat esteiksi. Muitakin syitä on, muiden muassa kaksikielisten opettajien puute.

Surullista luettavaa on myös samaisten maiden äärinationalististen liikkeiden nousu. Esimerkiksi Bulgariassa Attak-puolue harjoittaa aktiivista romanivastaista vihapolitiikkaa tunnuksella ”Bulgaria bulgarialaisille!”. Heikinheimon kirjaansa haastattelema slovakialainen romaniaktivisti Klára Orgavánová arvioi, etteivät hänen maansa monet alueelliset viranomaiset ja poliitikot ole edes tietoisia siitä, mitä ihmis- ja demokraattiset oikeudet ylipäätään merkitsevät.

Näyttäisi jopa siltä, että monissa maissa romanien asema ja tilanne on nyt huonompi kuin aiemmin. Tällä Heikinheimo viittaa kommunismin aikaan, jolloin jokaisella tuli olla työpaikka. Romanit työllistettiin raskaissa ja tylsissä teollisuustöissä ja heidän asuntonsa olivat karuja, rumia tehdasasuntoloita, mutta asuntoja kuitenkin.

Merkittävä osa Romanit-kirjasta on omistettu lukuisten romanien asiaa edistävien organisaatioiden esittelylle. Romaniväestön omista tärkeimmät lienee vuonna 1965 perustettu Kansainvälinen romanikomitea CIT, joka on pyrkinyt hyvin realistisiin tavoitteisiin, sekä vuonna 1971 perustettu Kansainvälinen romaniunioni, joka Varsovan päämajastaan käsin pyrkii edistämään romanien kulttuuriperinteitä, tapoja ja kieltä, pyrkii yhteistyössä eri maiden viranomaisten kanssa löytämään ratkaisuja romanien sosiaalisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin ongelmiin sekä valvoo ihmisoikeuksien ja perusvapauksien noudattamista.

Euroopan tasolla toimii ETYJ, EU:n ministerineuvosto, parlamentti, komissio ja eri ohjelmat sekä Euroopan Neuvosto. Kaikilla niillä on omat romanivähemmistöjen aseman korjaamiseksi tähtäävät ohjelmansa. Romanien aseman parantamiseksi tehdään selvityksiä, tutkimuksia, annetaan suosituksia ja moitteita sekä on säädetty rodullisen tasa-arvon direktiivi. On romanivaltuutettua ja -asiamiestä. Edistymistä, jos sitä tapahtuu, on vähän ja se on sietämättömän hitaasti, sillä esimerkiksi EU:n eri rahastoja hyödynnetään jäsenmaissa romanien aseman parantamiseksi huonosti. Kaikkia näitä, kuten myös YK:n tavoitteita, ohjelmia ja roolia Mikko Heikinheimo selostaa kirjassaan tavalla, joka toimii lukijalle käsikirjamaisena lähteenä.

Kirjan loppuosan Heikinheimo omistaa sille, miten romanikulttuuri ilmenee taiteen eri lajeissa. Luku viestii kirjoittajan hartaasta paneutuneisuudesta. Onnistuin silti aukottomantuntuisesta klassisen musiikin teosesittelystä keksimään yhden puuttuvan. Se on Leoš Janácekin laaja runoelma Kadonneen miehen päiväkirja. Sävelletyssä laajassa runossa pienen kotitilan peltoa kyntävä poika hylkää vanhat vanhempansa, kyntöhärkänsä ja kotinsa ihastuttuaan mustalaistyttöön ja liittyy tytön vaeltavaan romaniheimoon. Kuulin teoksen vuonna 2005 Kuhmon kamarimusiikissa ja kerran olen onnistunut kuulemaan sen radiostakin.

Mikko Heikinheimo kertoo kirjassaan tyypillisimmistä romanien tavoista ja uskomuksista, Jumala-suhteesta, tuomitsemiskäytännöistä sekä luonnollisesti romaniväestöstä käytetyistä nimistä. Rom, monikossa Roma, hyväksyttiin yhteisesti vuonna 1971. Mielenkiintoinen uusi yksityiskohta itselleni oli eri kielissä Gipsy, Gitano, Cingani, Zingari ja Zigeuner-nimien alkuperä. Se tulee Egyptistä tai oikeammin 1100-luvulta Kreikan ”Pikku-Egyptiksi” nimitetystä paikasta.

Mitä jäin Heikinheimon kirjan luettuani kaipaamaan? Kirjoittaja kertoo lyhykäisesti mustalaiskuninkaista, karismaattisista johtajista, joita on eri maissa kutsuttu atamaneiksi, voivodeiksi, lordeiksi jne. Näitä vahvoja johtajia romanihistoria tuntee lukuisia ja Heikinheimokin mainitsee heitä nimeltä monia, kuten Romaniassa kuningas Ioan Cioabăn miespuoleisine jälkeläisineen sekä niin ikään Romaniasta ”tsaari” Kirilin. Kenties viimeisiä suurista johtajista olivat Puolan ”kuninkaat” Gregory Kwiek, hänen vuonna 1930 kuninkaaksi nimetty poikansa Mikael ja viimeiseksi kuninkaaksi jäänyt Rudolf Kwiek, tittelistään sittemmin luopunut Romanien maailmanneuvoston puheenjohtaja.

Jos näistä suurista mustalaisjohtajista on ilmestynyt elämänkertoja, suomeksi ei ainakaan. Hyvin paljon siis romanien värikkäästä historiasta jää sittenkin meiltä tavoittamatta.

Mikko Heikinheimo: Romanit. Mediapinta 2015, hakemistoineen 216 sivua.

 

Advertisements
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s