Marcelina Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut

Palkiutn kirjansa johdosta Marceline valittiin viime vuonna Ranskassa Vuoden naiseksi.

Palkitun kirjansa johdosta Marceline valittiin viime vuonna Ranskassa Vuoden naiseksi.

Natsi-Saksan keskitysleireiltä hengissä selvinneiden kokemukset eivät ole viihdyttävää luettavaa. Mutta kokemuksista voi kertoa tyylikkäästi ja syvän koskettavasti. Ranskan juutalaisella Marceline Loridan-Ivansilla (s. 1928) on siihen taito. Hänen suppean, suoraan isälleen osoittaman monologin alaotsikkona on Minun keskitysleiritarinani.

15-vuotias Marceline Rozenberg ja hänen isänsä eivät ehtineet piiloutua muun perheen lailla, kun SS-miehet ilmestyivät perheen maaseutulinnaan Ranskassa. Isä, Nancyn neuletehtaan johtaja ja omistaja, joutui Auschwitziin ja tytär läheiseen Birkenauhun. Isä tiesi juutalaisten vangitsemisista ja kuljetuksista ja suunnitteli perheen pakoa Yhdysvaltioihin. Mutta hän luotti sittenkin liian kauan Ranskan vapaan vyöhykkeen turvallisuuteen ja kenraali Pétainin puheisiin.

Isä ja tytär, kumpikin tahollaan, luokiteltiin työkelpoisiksi, saastaisiksi kappaleiksi (”Stücke”), joiden käsivarteen tatuoitiin vankinumero. Marcelinesta tuli 78750. Kun erään työpäivän jälkeen vankeja marssitettiin vastakkaisiin suuntiin, surkeakuntoiset isä ja tytär tunnistivat toisensa ja ryntäsivät toistensa syliin. ”Huora” hakattiin siitä teosta tajuttomaksi. Kun hän heräsi, hänen kädessään oli sipuli ja tomaatti. Isä pystyi ihmesuoritukseen toisenkin kerran: harvalla luottovangilla oli oikeus liikkua leiriltä toiselle eikä vangeilla saanut olla mitään, saati kynää ja paperia. Silti isän onnistui saada vieraan luottovangin avulla tyttärelleen pienelle paperisuikaleelle kirjoitetun viestin. Marceline muistaa siitä vain lauseen: ”Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan.”

Niin siinä kävi. Lause on seurannut kuin tatuoituna tyttären muistissa.

Yhä, liki 90-vuotiaana, tytär elää isänsä kohtaloa ja kaipuutaan. Silti hän on ollut hyvissä naimisissa ja elänyt sotien jälkeiset vuosikymmenet niin täysipainoisesti kuin on kyennyt, juutalaisen sukunimensä häivyttäen. ”Vielä tänäkin päivänä säpsähdän, kun kuulen sana isä, vielä seitsemänkymmentäviisi vuotta myöhemmin, vaikka sanan lausuisi joku minulle tuntematon ihminen.”

Keskitysleirikokemus jakoi Rozenbergin perheen kahtia. Marceline ei ole pystynyt puhumaan leirikokemuksistaan niiden kanssa, jotka pelastuivat vangitsemiselta. Äidistä tuli hänelle vieras ihminen, joka ei tullut edes asemalle vastaan, kun vapautunut ja jonkinlaiseen kuntoon hoidettu tytär palasi entisten vankien kuljetuksessa Ranskaan sodan päätyttyä. Hän osoittaa sanansa isälleen, joka ymmärtäisi – vaikka ilman sanoja.

Leirien vangit eivät suinkaan osoittaneet solidaarisuutta toisilleen, ei Marcelinekaan. Jokainen taisteli omasta hengestään. Ja sitten olivat syvälle juurtuneet asenteet. ”Leirillä vallitsi karmaiseva antisemitismi: arjalaisnaiset loukkasivat meitä jatkuvasti, varsinkin puolattaret, ukrainalaiset ja saksalaiset rikolliset.”

Vangit tekivät töitä, jotka osallistivat heidät massamurhan avustajiksi tai toisen vangin kuoleman aiheuttajiksi. Marceline kirjoittaa kuolleelle isälleen:
”Unkarilaisten jälkeen leiriin tuotiin Łódźin geton asukkaat. Näin heidän kulkevan ramppia pitkin kaasukammioon. Ajattelin, että heidän joukossaan oli todennäköisesti setäni, tätini, serkkuni ja isovanhempani joita en tuntenut lainkaan. Sinä olit Łódźista. Minä jatkoin työtä. Lapioin maata katselematta ympärilleni, ilman muistoja, ilman tulevaisuutta, uupuneena juoman ja ravinnon puutteesta, kaivoin kuoppia, joissa viidenkymmenen Łódźista tuodun etäisen sukulaisen ruumiit poltettaisiin, elin vain nykyhetkeä, ajattelin vain seuraavan lapion iskua ja seuraavaa leirin hirviön Mengelen tarkastusta, jossa meidät pakotettiin riisuuntumaan jotta Mengele voisi päättää milloin meidän oli aika siirtyä kaasukammioon.”

Marceline Loridan-Ivens luo lohduttoman kuvan kaiken arvokkuuden riistämisestä, nöyryytyksestä, liioitellun raaoista rangaistuksista, järjestelmällisestä ja tarkoituksettomasta piinasta, janosta,  hirvittävästä nälästä ja ainaisesta unen puutteesta, aina vääränkokoisista vaatteista ja vääristä eriparisista kengistä leirillä, joka on hukkua kaasutettujen juutalaisten vaate- ja kenkävuoriin sekä julmuuden ja hulluuden kaikki asteikot rikkovista mitoista. Jäljet säilyvät vielä kauan vapautumisen jälkeen: ”Riisuuntuminen liittyi mielessäni pitkään aina kuolemaan, vihaan ja Mengelen jääkylmään katseeseen. Mengele oli leirin varsinainen paholainen, joka oli vastuussa karsinnoista; hän pakotti meidät kepillään osoittaen pyörimään edessään ja päätti kuka sai jäädä henkiin ja kuka ei.”; Ja myöhemmästä vapaudesta: ”Hotelleissa en suostunut asumaan huoneessa, jonka kylpyhuoneessa oli suihku. En kestänyt tehtaanpiippujen näkemistä. Keskitysleiriltä palannut tietää koko loppuelämänsä olevansa keskitysleiriltä palannut.”

Hän kantaa pitkään nenässään palavan ihmislihan hajua, josta ei päässyt Birkenaussa missään eroon, eikä hän pysty normaalissa elämässä pitkään aikaan nukkumaan patjalla puhtaiden lakanoiden välissä, vaan siirtyy kovalle lattialle. Niin kävi toisillekin vapautuneille, ja muiden on sitä mahdoton ymmärtää.

Suppea kertomus tuo myös esille sen, etteivät keskitysleirien vangit kokeneet suinkaan puna-armeijaa vapauttajinaan, vaan pyrkimys oli päästä lännen leiriin, konstilla millä hyvänsä. Kun liittoutuneet lähestyivät Saksaa, juutalaisten kaasuttamista kiihdytettiin. Siksi jokainen uusi päivä tuntui olevan lähempänä omaa lopullista tuhoa. Vasta vuoden 1945 puolella Auschwitzia ja Birkenauta ryhdyttiin tyhjentämään ja heikkokuntoisia vankeja marssittamaan muualle. Sille matkalle tuupertui Marcelinen isä. Marceline siirrettiin Bergen-Belseniin, missä ei ollut kaasukammioita, ja sieltä Theresienstadtin gettoon, jonne aikanaan venäläiset saapuivat.

Marceline summaa kirjeensä lopussa Ranskan juutalaisten kohtalon: Auschwitz-Birkenauhun heitä vietiin yhteensä 76500. Heistä palasi elossa 2500. Kertomustaan kirjoittaessaan hän tietää olevansa yksi 160:stä, jotka olivat yhä elossa. Hän on pessimistinen tai kenties kokemusten opettamana realistinen: ”Nykyisin tiedän, että antisemitismi on pysyvä tekijä, joka ilmenee aaltoina maailman myrskyissä… Juutalaisvastaisuus ei katoa koskaan, se on liian syvälle juurtunut eri yhteiskuntiin.” En soisi hänen olevan oikeassa.

Ja kotimaastaan hän kirjoittaa: ”En usko sanaakaan Ranskassa virallisesti kirjoitetusta historiasta.”

Marcelinen tarina on kirja ihmisen pahuudesta. Silti yhdyn Le Parisienin kriitikon luonnehdintaan: ”Yksi vuoden kauneimmista kirjoista.”

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut. Gummerus 2016 (Et tu n´es pas revenu, 2015), 112 sivua. Suomennos Marja Luoma.

Mainokset
Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s