Serafim Seppälä: Vaienneita ääniä

Nykypäivänä armenialaisia asuu Neuvostoliitosta itsenäistyneessä Armeniassa sekä diasporassa amerikkalaistuneina ja ranskalaistuneina.

Nykypäivänä armenialaisia asuu Neuvostoliitosta itsenäistyneessä pienessä itäisessä Armeniassa sekä diasporassa amerikkalaistuneina ja ranskalaistuneina.

Kansanmurha on kulttuurin kuolema. Se on jotain paljon lopullisempaa kuin joukkomurha. Se kohdistuu koko kansaan, sen kieleen, historiaan, olemassaolon oikeuteen, muistoihin ja kulttuuriin.

Armenian kansanmurha alkoi huhtikuussa 1915 Turkin hallituksen ja armeijan tarkan käsikirjoituksen mukaisesti. Turkkilaiset olivat koonneet vankiloiden vangeista erikoisjoukkoja, joille annettiin käytännössä vapaat kädet armenialaisten suhteen. Huomattava määrä tähän tarkoitukseen määrätyistä oli kurdeja. Verisimmän vaiheen päätyttyä vuoden lopussa kahdesta miljoonasta Turkin armenialaisesta oli tapettu tai näännytetty 1,4−1,5 miljoonaa ihmistä.

Turkki kiistää kansanmurhan yhä. Sen armenialainen vähemmistö on pyyhitty historiasta ja hengissä säilyneet islamilaistettu.

Pappismunkki, Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian professori Serafim Seppälä on tehnyt suurteon kokoamalla eri lähteistä ja kansainvälisestä kirjallisuudesta tiedonjyväset ja kirjoittanut hienon teoksensa Vaienneita ääniä, Kunnianosoitus kadonneelle kulttuurille. Sen ilmestyessä armenialaisten kansanmurhasta oli tullut kuluneeksi sata vuotta.

Kirja on rankkaa luettavaa. ”Minkäänlaista brutaaliuden tai murhan muotoa ei ole jätetty kokeilematta”, Konstantinopolin patriarkka Zaven Der Yeghiayan kuvasi armenialaisten kärsimyksiä vedotessaan kansanmurhan pysäyttämiseksi Saksan suurlähettilääseen kirjeessään marraskuussa 1915.

”Turkkilaiset saivat viimeistellä tuhon kaikessa rauhassa”, Seppälä kirjoittaa kuvatessaan, miten ihmisten tuhoamisen jälkeen käynnistyi 1920-luvulle jatkunut kulttuurin tuhoaminen: perheiden omaisuudet ja kodit siirtyivät ryöstösaaliina turkkilaisille ja kurdiperheille, kirkot, hautausmaat ja luostarit ja luostareiden myötä kaikki kirjallisen kulttuurin ja oppineisuuden keskukset hävitettiin. Kotien ryöstön ja haltuunoton kautta tuhottiin kirjalliset muistot ja valokuvat. Mikään ei saanut jäädä kertomaan kansasta, joka oli asuttanut Anatolian niemimaata ajanlaskun alusta lähtien.

Osmanien valtakunnassa oli kansanmurhan aattona 2538 kirkkoa ja 451 luostaria, useimmat vuosituhansine historioineen.

Armenialaisten kansanmurha ei tullut tyhjästä. Jo 1890-luvun puolivälissä Turkki toimeenpani laajoja joukkomurhia, joissa surmattiin 200000−300000 armenialaista, enimmäkseen miehiä. Niiden opetus muslimivaltio Turkille oli tämä: Suurenkin mittakaavan hävitykset ovat mahdollisia. Eurooppa ei tekisi diplomaattista protestointia lukuun ottamatta mitään konkreettista Turkin kristittyjen puolustamiseksi.

Kansanmurhan toteuttaminen ajoitettiin laskelmoidusti. Ensimmäisen maailmansodan riehuessa maailmalla oli muutakin ajateltavaa. Eurooppa oli jakautunut ja Saksa Turkin liittolainen.

I osa: Armenialainen kulttuuri

Serafim Seppälä omistaa liki kaksi sataa ensimmäistä sivua hävitetyn kulttuurin kuvaamiseen. Hän kuvaa kulttuurin hyvin kristilliseksi, missä kristinusko oli läpikäyvä ominaisuus niin armenialaisten juhlassa kuin arjessakin. Säveltäjä ja musiikkiperinteen tutkija Sogomon Komintasin projekti koota armenialaisten uskomattoman rikas musiikki- ja lauluperinne talteen jäi kansanmurhan alkaessa kesken. Seppälän mukaan vain rippeet ovat säilyneet. Mutta nekin viestivät siitä, miten merkittävää ja kaiken ryydittävää kulttuurista pääomaa musiikki, laulu ja tanssi ovat merkinneet.

Teos kertoo armenialaisten hienosta suhteesta vuoriin, puihin, veteen ja maahan. Maalle ja sadolle haettiin aina siunaus. Ararat on armenialaisten pyhä vuori. Pyhiinvaellukset kuuluivat armenialaiseen kulttuuriin ja yksi keskeisistä pyhiinvaelluskohteista oli yli 2600 metrin korkeudessa sijainnut Maratukin (Marut) luostari ja sen Jumalansynnyttäjän kirkko. Luostari on keskeisenä teemana armenialaisten kansalliseepoksessa David Sasuntissa, Seppälä kertoo.

Teos käy läpi vuoden kierron juhlapyhineen ja niiden välissä olevine paastoineen. Kihlajaiset, häät, kastajaiset ja hautajaiset olivat tavattoman rikkaita ja monipolvisia ja juhlapäivienperinteet monimuotoiset. Juhlimiskulttuuri oli läpeensä kristillistä ja ytimeltään hengellistä. 1890-luvun laajojen joukkomurhien jälkeen armenialaiset alkoivat pelätä julkista juhlimista ja perinteet siirtyivät seinien sisäpuolelle.

Kulttuuria kuvaavassa osassa raastavaa on lukea uutteruudestaan, yritteliäisyydestään ja kättentaidoistaan taitavana tunnetun armenialaisväestön häikäilemättömästä ja mielivaltaisesta sorrosta verotuksen nimissä – siis ”normaalioloissa”, ennen kansanmurhaa. Perintämenettelyssä nopein tie helppoon vaurastumiseen on raaka väkivalta. Verotuksen nimissä harjoitettiin kiristystä, rosvousta ja suojelurahan vaatimista. ”Kuka on kuullut veronmaksusta ilman hakkaamista?”

Veroa vaadittiin kaikesta: ”kymmenys” tuotosta, erisuuruisia mielivaltaisia määriä viljelysmaasta ja asunnosta, sotilasvero, miehille langetettu ”työvero” eräänlaisena osa-aikaorjuutena, eläinvero, kantavien eläimien takavarikointi, juomavero, ikkunavero, viinivero, vesimelonivero, muu hedelmävero jne. Mielivaltainen riisto kohdistui muihinkin vähemmistöihin, kuten kreikkalaisiin. Verot kiskottiin, mutta mitään ei annettu niiden vastikkeeksi. Esimerkiksi koulujärjestelmää pitivät yllä armenialaisten kirkot.

Historia on vaarallinen, sillä historiassa elää kollektiivinen muisti. Siksi ennen kaikkea se herätti turkkilaisissa levottomuutta, koska se alleviivasi armenialaisten pitkiä juuria alueella, jossa turkkilaiset olivat myöhempiä tulijoita. ”Historiankirjojen takavarikot yleistyivät 1800-luvun loppua kohti”, Serafim Seppälä kirjoittaa. Historian opetus ja historian kirjat olivat kiellettyjä, ja koska turkkilaiset eivät osanneet lukea armenialaisia kirjaimia, mikä tahansa kirja saatettiin tulkita vallankumoukselliseksi.

Yksi hienoimmista kulttuuria koskevista luvuista kertoo armenialaisten mattojen pitkän historian. Matto oli tietynlainen mikrokosmos täynnä merkityksiä ja semanttista dynamiikkaa. Maton käyttötarkoitus oli myös moninainen, mutta ensisijaisesti matto oli seinäkoriste. Ennen kansanmurhaa Turkissa oli lukuisia armenialaisia mattokeskuksia, joista taidokkaita ja laadukkaita mattoja myytiin muualle maailmaan. Keskukset kollektivisoitiin jo ennen kansanmurhaa ja kansanmurha yhteydessä satojen tuhansien armenialaisten sukujen matot siirtyivät turkkilaisiin koteihin – heidän ”kulttuuriperinnökseen”, Serafim Seppälä muistuttaa.

Kansanmurhan jäljiltä orpolapsia jäi kymmeniä tuhansia. Monet heistä joutuivat väkivaltaisesti kohdellun palvelijan asemaan kurdiperheisiin. Osa pelastautui Beirutiin, jonne perustettiin armenialaisten orpolasten koti. Ennen muuta tyttöjä varten perustettiin mattokutomo, jonka vetäjästä, sveitsiläisestä lääkäristä Jakob Künzleristä tuli Seppälän sanojen mukaan tuhansien orpojen isähahmo.

II osa: Armenian kansanmurha

Teoksen II osa, 1915 – Ääniä kansanmurhan ajalta on tuskallista luettavaa. Tietoja, muistoja ja kokemuksia on koottu niiltä armenialaisilta, jotka kuin ihmeen kautta onnistuivat pakenemaan tai pelastumaan ruumiskasojen alta ja kuka mitenkin ja jotka ovat eläneet siitä lähtien maailmalla diasporassa.

Nuoret miehet tapettiin ensin. Heidät kutsuttiin armeijaan, käytettiin jokin aika työvoimana ja teloitettiin. Heistä ei selvinnyt kukaan. Sitten vangittiin älymystö ja oppineisto. Heille kävi samoin. Papistoa, munkkeja ja nunnia oli Armenian kirkossa tuhansittain, eikä heistä selvinnyt kuin muutama pappi, joka ehti paeta itärajan yli – sekä Turkin näyteikkunassa Konstantinopolissa asuneet.

Periaatteessa henkensä olisi voinut pelastaa kieltämällä kristinusko julkisesti ja kääntymällä näkyvästi muslimiksi. Sen sijaan papisto ja nunnat kokivat kenties hirvittävimmän kohtalon mielikuvituksellisen raakojen kidutusten uhreina. Yleinen käytäntö muun rääkin ohessa oli kengittää papit niin kuin hevoset ja pakottaa heidät pitämään tulikuumia kananmunia kainalokuopissa.

Harvojen hengissä selvinneiden kertomukset käsittelevät armenialaiskylien hävitystä ja loppuvaiheessa satojen tuhansien naisten ja lasten ajamista vuoden kuumimpaan aikaan ilman ruokaa ja vettä loputtomalle marssille – monet kuumassa hiekassa ilman jalkineita − Syyrian autiomaahan kohti Der el-Zorin kuolemanleiriä.

Lukija kohtaa äärimmäisen julman, makaaberin, järjestelmällisen, barbaarisen ja kuvottavaa valtiorikoksen, josta kukaan ei ole sen koommin joutunut vastuuseen. Ihmisen sadismi koki yhden huippunsa sotilaiden täyttäessä näyttävästi vesiastiansa tai tietoisesti marssittaessa nääntyneitä ihmispoloja näköetäisyyden päässä Eufrat-virrasta, mutta estäen janoon kuolevien vedensaannin. Der el-Zorista tuli armenialaisten kansanmurhan symboli samassa merkityksessä kuin Auschwitz juutalaisille.

Kaikkein kovimmaksi Serafim Seppälä sanoo armenialaisnaisten, äitien, isoäitien ja vaimojen kohtaloa. Naisia raiskattiin, leikattiin rinnat ja seivästettiin haarojen välistä terävään seipääseen. He menehtyivät autiomaan porottavaan kuumuuteen. ”Satojen tuhansien naisten viimeiset vaiheet ovat hämärän peitossa. Kirkonkirjatkin hävitettiin kaikkialla, joten edes heidän nimiään ei ole säilynyt”, Seppälä kirjoittaa.

Lasten surmaaminen inspiroi tappajien mielikuvituksen. Vain kaikkein kauneimmat nuoret naiset ja tytöt säilyivät. Heidät otettiin kurdiperheisiin toisiksi vaimoiksi ja palvelijoiksi. He joutuivat pysyvät väkivallan kohteiksi voimatta hakea tukea mistään. Seppälän mukaan heidän joutumisensa siittäjiksi näkyy muutoksina nykykurdien ulkonäössä sekä kurdiväestön voimakkaassa kasvussa.

Hyvin monet nykypäivän kurdimuslimit kantavat tietämättään isoäitinsä armenialaista verenperintöä ja asia saattoi paljastua heille vasta koulukiusatuksi tai armeijassa simputetuiksi tulemisen kautta. Isoäitien huulet ovat pysyneet sinetöityinä.

Tästä eteenpäin

Serafim Seppälä käsittelee yli 50 sivun verran teoksensa lopussa nyky-Turkin ja turkkilaisten asenteita ja käsitystä sadan vuoden takaisesta murhenäytelmästä. Osa tietää, suurin osa on vanhan propagandan vankeja. Turkkilaisten viiden vihatuimman kansan kärjessä ovat tässä järjestyksessä armenialaiset, juutalaiset, kristityt, kreikkalaiset ja kurdit.

Siitä, minkä verran armenialaisia, ”miekan rippeitä” tai ”vääräuskoisten jäännöksiä” säilyi Turkin alueella, ei ole tietoa. Serafim Seppälä arvioi sen olevan kuusinumeroinen luku. Heidät on pakkokäännytetty islamilaisuuteen ja pantu turkkilaistumaan. Hänen mukaansa monet merkit viittaavat siihen, että Turkin valtio ylläpitää salaista rekisteriä armenialaisista (ja ilmeisesti muistakin vähemmistöistään).

”Ei liene sattumaa, että armenialaisten kansanmurhaa seuranneina vuosikymmeninä Turkissa tapahtui kaksi asiaa: kurdien väestöräjähdys sekä turkkilaisten ja kurdien välisen luottamuksen hiipuminen” Seppälä kirjoittaa. ”Lasten siirtäminen toiseen etniseen tai uskonnolliseen ryhmään ei ole kansanmurhalta pelastamista; päinvastoin se on määritelmällisesti kansanmurhan toteuttamista”, hän muistuttaa. Seurauksena oli myös kolmas muutos väestössä: vaurastuvan keskiluokan kasvu.

Armenialaisten pitkä historia Anatolian niemimaalla merkitsee Serafim Seppälän mukaan myös sitä, että joskus nykyisen Turkin alueella tehdään armenialaisen kulttuurin arkeologisia kaivauksia aivan kuten nykyään etsitään antiikin ja Rooman vallan jäänteitä.

Maallikolle perin mielenkiintoista oli lukea teologista keskustelua kansanmurhan uhrien kollektiivisesta julistamisesta marttyyreiksi. Symbolisesti merkittävän hankkeen ainutlaatuisuuden vuoksi seikkaperäinen pohdiskelu sai monenlaisia uskonnollis-filosofisia ulottuvuuksia. Armenian apostolisen kirkon johtaja Katolikos Karekin II ilmoitti virallisesti ”kansanmurhan pyhien marttyyreiden” kanonisoinnin joulukuun 2014 lopussa.

Serafim Seppälä noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä merkiten huolella käyttämänsä lähteet. Niistä poimin tähän yhden siksi, että se on ehkä helpoiten lukijoiden tavoitettavissa. Merkittävimmäksi selviytyjäelämänkerraksi ja mestariteokseksi Seppälä luonnehtii Grigoris Balakian kirjaa Armenialainen Golgata, jonka Basam Books julkaisi viime vuonna Heikki Salojärven suomennoksena.

Vaienneita ääniä on ääni, joka ei vaiennut.

Serafim Seppälä: Vaienneita ääniä. Kunnianosoitus kadonneelle kulttuurille. Kirjapaja 2015. Laajan lähdeluettelon kanssa 378 sivua.

 

Advertisements
Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Serafim Seppälä: Vaienneita ääniä

  1. Minna Jokinen sanoo:

    Hei. Etsin tietoja pyhistä vuorista ja päädyin lukemaan sivuasi.
    Kiinnostava kirja, kiinnostava poiminto.
    Luen juttujasi vastakin. Kiitos.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s