Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Lidia Tšukovskaja sai vuonna 1990 Andrei Saharov -palkinnon "kirjailijan kansalaisrohkeudesta".

Lidia Tšukovskaja sai vuonna 1990 Andrei Saharov -palkinnon ”kirjailijan kansalaisrohkeudesta”.

Osuin lukemaan Vajoaminen-nimellä julkaistut kaksi Lidia Tšukovskajan pienoisromaania heti Heidi Könkään Hertan jälkeen. Vajoaminen sisältää samannimisen pienoisromaanin lisäksi tarinan Sofia Petrovna. Vajoamisen Tšukovskaja kirjoitti pitkällä aikajänteellä 1949−1957 ja Sofia Petrovnan talvella 1939−1940. Ne ilmestyivät Neuvostoliitossa vasta 1980-luvulla ja meillä 2012.

Kokemus oli tärisyttävä, sillä koin Hertan ja Tšukovskajan tarinat toistensa pareina, tai vastapareina.

Hertta Kuusinen lähetettiin Helsinkiin kommunistiseen solutustyöhön, kun Stalinin vuoden 1934 terrori oli alkanut. Näin Köngäs kertoo Hertan suulla:
Puoluepuhdistukset. Itsekritiikki. Toverituomioistuimet. Eristäminen. Poistamiset. Vakuuttelut. Todistelut. Väistämiset. Ohittamiset. Linjaerimielisyydet. Huudot. Yölliset pidätykset. Hanna Malm.
En voinut millään ymmärtää, että hänet siirrettiin kauas Karjalaan. Ei sitä ymmärtänyt kukaan muukaan. Ei varsinkaan Manner, hänen miehensä, johtavia kommunisteja kumpikin.”

Vankilavuosistaan huolimatta Hertta Kuusinen oli Suomessa turvassa, ja Könkään romaanissa hän toistuvasti torjui tiedot vuoden 1938 suuresta terrorista.

Myös Lidia Tšukovskaja (1907−1996) kertoo naiskohtaloista. Mutta toisin kuin Hertta he eivät päässeet terrorilta suojaan. Sofia Petrovna on mitä kunniallisin neuvostokansalainen, uuras konekirjoittaja ja hänen poikansa, lahjakas insinöörinalku Kolja stahanovilainen komsomoli. Kun Kolja vangitaan, äidin elämä kääntyy päälaelleen. Hänet nielaisee surrealistinen horna. Joutuessaan jonottamaan satojen muiden naisten ja äitien kanssa vuorokaudesta toiseen milloin syyttäjäviraston, milloin minkin laitoksen liepeillä jonkun asiasta tietävän tai päättävän puheille pääsystä uneksien hänet on suistettu maailmaan, jonka olemassaoloa hän on kieltäytynyt näkemästä. Viimeiseen asti Sofia Petrovna uskoo järkähtämättä asuvansa oikeusvaltiossa, missä ihminen tuomitaan ansionsa mukaan ja missä hänen syyttömän poikansa kohtalo on vain kammottava erehdys, korjattavissa oleva virhe.

Tämä usko kaikkien muiden vangittujen rikollisesta luonteesta ja oman läheisen joutumista erehdyksen ja väärinkäsityksen uhriksi estää naisten, aviovaimojen ja äitien, keskinäisen solidaarisuuden synnyn. Kukin kokee joutuneensa väärään joukkoon. Sofia Petrovna kuvaa pakahduttavan realistisesti vangittujen omaisten surrealistista painajaista ja normaalin elämän sortumista. Niin Sofia kuin Herttakin pitävät viimeiseen asti kiinni oman poliittisen uskontonsa pilareista.

Vajoamisessa eletään talvea 1949. Kääntäjä ja runouden tuntija Jelizaveta Nikolajevna viettää kuukauden mittaista hoitojaksoa kirjailijaliiton sanatoriossa syrjäisellä maaseudulla, kun Stalinin viimeinen terrori, erityisesti juutalais- ja lääkärivainona tunnettu, on käynnissä. Puhdistukset tulevat käsin kosketeltavaksi, kun yöllinen musta auto noutaa yhden sanatorion vieraista, juutalaisen kirjailijan Wekslerin. Jelizaveta menetti oman miehensä Aljošan, tiedemiehen, verispesialistin ja lääkärin vuoden 1938 terroriaallossa. Jelizavetan epätoivoiset yritykset saada tietoa aviomiehen kohtalosta polttavat yhä iholla. Ja Jelizaveta tajuaa sanatorion johtajattaren elävän omaa painajaistaan.

Jelizavetan miehen saama tuomio oli ”kymmenen vuotta ilman oikeutta kirjeenvaihtoon”. Mutta miehestä ei edelleenkään, kahdentoista vuoden jälkeen, ole tietoa. Kävelylenkeillään Jelizaveta tutustuu hengenheimolaiseksi kokemaansa kirjailija Bilibiniin, joka on ollut tuomittuna työleirille ja selvinnyt. Häneltä Jelizaveta saa tietää, mitä tuomio tarkoitti: laukaisua takaraivoon. Aljoša ei ole elänyt enää liki kahteentoista vuoteen.

Sanatorion tulisi olla älykkäiden taiteilijain sosiaalisen kanssakäymisen säihkettä, mutta yksinäisyyteensä vetäytyvä tai Bilibinin seuraa hakeva Jelizaveta törmää kynäilijöihin ja kriitikoihin, jotka ovat asenteiltaan sosialistisen realismin omahyväisiä muumioita. Heidän seurassaan älykäs ja rationaalisesti ajatteleva Jelizaveta kokee voimakasta toiseutta. Hän seurustelee yksinäisyydessään runouden kanssa ja kokee syvää hengenheimolaisuutta kahta vainottua hienoa runoilijaa, Alma Ahmatovaa ja Boris Pasternakia, kohtaan. Kummallekaan ei löydy sanatorion tukahduttavassa ilmapiirissä ymmärrystä.

”Miksi sitä paitsi kuvittelemme, että pystymme aina ja kaikessa ymmärtämään runoilijaa? Hänhän on meidän edellämme. Hänet on luonut tämä metsä, tämä kieli, tämä kansa, ja lähettänyt kauas edellemme… Sanomme ylpeinä: En ymmärrä! Mitä ylpeilemistä siinä muka on?” Tšukovskaja ottaa kantaa Jelizavetan suulla sanatorion käynnistyneessä sanailussa.

Vajoamisessa asettuvat vastakkain moraalinen tinkimättömyys ja pelkuruuden ryydittämä valheellisuus, kun työleirikokemuksistaan Jelizavetalle avautunut Bilibin tarjoaa luettavaksi romaanikäsikirjoitusta, jonka hän on sanatorioviikkojen aikana kirjoittanut. Jelizavetan tyrmistys on täydellinen ja rakastuminen mieheen vaihtuu halveksunnaksi. Mutta Jelizaveta joutuu vastentahtoisesti miettimään tinkimättömyyden, moraalin ja valheen rajoja totalitaarisen mielivallan oloissa, missä kenenkään henki ole minkään arvoinen.

Vajoaminen meni minulla ihon alle. Olen iloinen, että löysin kirjan nyt. Se on Into-kustannukselta kulttuuriteko, vaikka noiden Stalinin diktatuurin ajan tapahtumat ovatkin meille tuttuja.

Kirjan lopussa on kääntäjä Kirsti Eran jälkikirjoitus Vainottu, missä hän tuo Lidia Kornejevna Tšukovskajan suomalaislukijalle tutuksi. Käy ilmi, ettei hän ollut mikä tahansa. Hän lukeutui Anna Ahmatovan lähipiiriin. Sivistys tuli lapsuudenkodista. Kuokkalassa ennen bolševikkivallankumousta vietettyinä vuosina isän, kirjallisuustutkija ja lastenrunoilija Kornei Tšukovskin tuttavapiiriin kuuluivat Ilja Repin, Maksim Gorki, Mark Chagal, Vladimir Majakovski ja Osip Mandelstam.

”Boris Pasternakin Nobel-palkinnosta vuonna 1958 seurannut loanheitto oli Tšukovskajalle käännekohta: sen jälkeen hän ei enää vaiennut, vaan ryhtyi julkiseksi toisinajattelijaksi. Hän ajoi runoilija Joseph Brodskyn vapauttamista; 1965 kirjailijaoikeudenkäynnin jälkeen hän julkaisi avoimen kirjeen Mihail Šolohoville, joka oli neuvostokirjailijoiden nimissä vaatinut vangituille kirjailijoille kovempia rangaistuksia”, Kirsti Era kirjoittaa. Miten tärkeää historiaa tietää ja muistaa!

Lidia Tšukovskaja sai vuonna 1990 Andrei Saharov -palkinnon ”kirjailijan kansalaisrohkeudesta” ja vuonna 1995 kirjallisuuden valtionpalkinnon. Hän lukeutui Neuvostoliiton tunnetuimpiin toisinajattelijoihin.

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Into 2012, 274 sivua. Suomennos Kirsti Era.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s