Jaakko Numminen: Kirkko keskellä yhteiskuntaa

Kirkko keskellä kylää käsittelee kirkon ja valtion suhdetta ja vuorovaikutusta sekä kirkkoa yhteiskunnan keskellä.

Kirkko keskellä kylää käsittelee kirkon ja valtion suhdetta ja vuorovaikutusta sekä nimensä mukaisesti kirkkoa yhteiskunnan keskellä.

Kun uutisissa kerrottiin piispa Irja Askolan ja metropoliitta Ambrosiuksen audienssista paavi Franciscuksen luona Vatikaanissa, olin lukemassa opetusministeriön pitkäaikaisen kansliapäällikön, ministeri Jaakko Nummisen viime vuonna ilmestynyttä kirjaa Kirkko keskellä kylää. Siinä Numminen kertoo siitä, kun Kalevalan juhlavuoden kunniaksi tammikuussa 1987 hyvin valmentautunut neljän hengen delegaatio – hän sen vetäjänä − kävi luovuttamassa paavi Johannes Paavali II:lle juuri latinaksi ilmestyneen Kalevalan. Nahkakantinen laitos oli toinen kappale. Ensimmäisen sai silloinen tasavallan presidentti Mauno Koivisto.

Kiitetyn käännöstyön oli omasta innostuksestaan urakoinut Jyväskylän yliopiston latinan kielen professori Tuomo Pekkanen, delegaation itseoikeutettu jäsen. Ymmärtääkseni suomalaisten pyrkimys ja pääsy paavin pakeille on perin harvinaista. Liekö tässä välissä käyty?

Jaakko Numminen kuului aikoinaan Suomen vaikutusvaltaisimpiin virkamiehiin ja häneen rinnastettiin ainoastaan kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos. Sittemmin muitakin paljon valtaa omaavia virkamiehiä on nähty. Numminen on ollut siitä harvinainen korkea virkamies, että hänellä oli silmää koota arkistoaan, säilyttää julkaisemansa kirjoitukset ja pitämänsä puheet sekä vaalia valtavaa kirjastoaan. En tiedä muita.

Yli kaksikymmenvuotisen kansliapäällikköuransa aikana Nummisen työkenttään kuuluivat myös valtion ja kirkkokuntien väliset kysymykset. Tontti vaikuttaa olleen laaja ja yhteisiä ratkottavia asiakokonaisuuksia riittäneen.

Kirkko keskellä yhteiskuntaa -kirja on aihealueiltaan yllättävän moninainen. Tapahtumat ajoittuvat pääosin Nummisen virkakaudelle 1973−1994 ja siltä osin kyse on eräänlaisista muistelmista. Ei kuitenkaan aivan, sillä Numminen myös päivittää jossain mitassa asioita nykypäivään tekemillään huomautuksilla ja lisäyksillä. Rungon muodostavat hänen tapahtumista ja matkoista laatimansa muistiot − ulkomaanmatkojen osalta matkakertomukset − sekä keskeisimmät ja kiinnostavimmat puheet ja lehtikirjoitukset.

Jaakko Numminen on tyylikäs ja omaleimainen puhuja, joka on kirjoittanut hyvin paljon puheitaan itse, ainakin parhaimmat niistä. Ominaisuuden ehtona on vahva sivistyksellinen ja kulttuurinen tietämys, mistä ammentaa puheen ainekset, sekä aito uteliaisuus ja uuden tiedon jano. Hän on ollut kulttuuri- ja sivistyspoliittisen vaikuttajatehtävänsä ohessa aina myös sivistäjä, vertaispedagogi ja viihdyttäjä, sillä taidokkaasti koottu, ajatuksia ravitseva puhe on parhaimmillaan myös laadukasta viihdettä. Kuulija on myös voinut kokea puhujan arvostavan kuulijakuntaansa.

Numminen on kielenkäyttäjänä omaleimainen ja taitava. Puheissa on usein kulttuurihistoriallista syvyyttä, siinä yleistä ja yksityiskohtaista tuoreella ja oivaltavalla tavalla yhdisteltynä, ripaus henkilökohtaista sidosta aiheeseen, usein kuulijoita naurattava hyväntahtoinen kulttuurikasku sekä uusi innovatiivinen ehdotus tai aloite. Puheet oli suunnattu milloin poliitikoille ja päättäjille, milloin kansalaisille tai vertaiskuulijoille, tilanteen ja tapauksen mukaan. Tästä Kirkko keskellä yhteiskuntaa -kirjassakin on hyviä esimerkkejä, kuten hänen korkeille kirkkoisille valtiovallan edustajana pitämänsä puhe katolisen kirkon ja ortodoksisten kirkkojen yhteistyökomission kokoontuessa Uudessa Valamossa vuonna 1988.

Kun Numminen lanseeraa kauan sitten pitämiensä puheiden sisältöjä, hän viljelee ilmaisuja ”kiinnitin puheessani huomiota”, ”rohkenin esittää”, ”huomautin myös”, ”perustelin ajatusta”, ”ajattelin kuitenkin”, rohkenin viitata”, ”muistutin lopuksi” ja niin edelleen. Kerronta sujuu. Hänen usein (ei kuitenkaan liian usein!) käyttämänsä ilmaisu ”rohkenen/ rohkenin esittää” ilmaisee näennäisesti vaatimattomuutta, mutta todellisuudessa huomattavan korkeaa omanarvontuntoa ja arvovaltaa.

Valtionkirkko vai kansankirkko?

Numminen kertoo opetusministeriön tarjoavan kirkolliskokouksen osanottajille avauksen yhteydessä täytekakkukahvit. Matti Kivekkään kuva on vuodelta 1982 ja kakun leikkaajana Jaakko Nummisen seurassa on arkkipiispa John Vikström. Kirjan kuvitusta.

Numminen kertoo opetusministeriön tarjoavan kirkolliskokouksen osanottajille avauksen yhteydessä täytekakkukahvit. Matti Kivekkään kuvassa vuodelta 1982 Jaakko Nummisen vieressä kakkua avaamassa on arkkipiispa John Vikström. Kirjan kuvitusta.

Viime vuosikymmenten keskeinen muutos kirkon ja valtion suhteessa on merkinnyt kirkon itsemääräämisoikeuden laajenemista. Vuodesta 1966 lähtien istui ensin Kirkko ja valtio -komitea ja vuodesta 1981 samanniminen työryhmä, kunnes uusi kirkkolaki tuotiin vihdoin eduskuntaan vuonna 1993. Piispojen nimitys siirtyi presidentiltä kirkolle kuitenkin vasta vuonna 2000. Itsemääräämisoikeuden laajentamista hidasti kysymys kustannusten jaosta, siis verotuksesta.

Jos oman opetusministeriömme juuret ovat vuodelta 1809 senaatin kirkollisasiain toimituskunnassa ja itsenäisyytemme ajan opetusministereistä silmiinpistävän moni oli pappismiehiä, kirkon ja valtion kytkös näyttää olleen paljon vahvempi muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi Nummisen virkakauden aikaan Ruotsin kirkolliskokous istui Ruotsin valtiopäivätalossa. Voisiko meillä kuvitella, että kirkolliskokouksemme työskentelisi Eduskunnassa? Numminen vertaa.

Ruotsin vastaavan ministeriön nimi oli 1960-luvulle saakka ecklesiastikdepartementet eli kirkollisdepartementti ja Nummisen kollegat koulutus- ja kulttuuriasioissa olivat Tanskassa ja Norjassa kirkeministerietin kansliapäälliköitä. Vaikka Ruotsin kirkon ja valtion kytkös hölleni vuoden 2000 alusta uuden kirkkolain astuttua voimaan, Pohjoismaiden kirkkoja voidaan pitää valtionkirkkoina, kun taas Suomen luterilainen ja ortodoksinen kirkko ovat Nummisen arviossa enemmänkin kansankirkkoja.

Muutos hidasta vai nopeaa?

Numminen kertoo käynneistään virkakautensa aikaisissa kirkolliskokouksissa, jotka olivat rituaaleiltaan juhlavia ja kestoiltaan pitkiä. Lukijalle palautuu mieleen kädenvääntö, jota vuosikymmenten kuluessa käytiin kirkon sisällä naispappeudesta ja joka vihdoin vuonna 1988 päättyi siltä osin, että naispappeus sai lainvoiman, 30 vuotta Ruotsia myöhemmin. Valtiovallan edustaja kirkolliskokouksissa pyrki hienovaraisesti nopeuttamaan kirkon hidasta kypsymistä naispappeuteen. Numminen kertoo, miten hän kiireittensä keskellä sai velvoittavan kehotuksen silloiselta opetusministeri Marjatta Väänäseltä matkustaa Turkuun käyttämään äänestyksessä valtion ääntä.

Naispappeus on yksi kirkon sisälle rintamalinjoja luonut kysymys. Mutta kirkko on monessa muussakin mielessä joutunut yhteiskunnan keskellä ja sen osana turbulenssiin. On ollut keskustelua abortin oikeutuksesta, uskonnon asemasta kouluopetuksessa ja viimeksi samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeudesta. Vahva edelläkävijä on näissä kysymyksissä kansalaisyhteiskunta ja sen jälkeen valtio. Toisaalta Numminen varoittaa kirkkoa liian vikkelästä ajan hengen myötäilystä, toisaalta korostaa sitä, miten suurissa eettisissä kysymyksissä kansalaiset tarvitsevat myös kirkon hyväksyvän mukaantulon.

Kun Numminen kirjoittaa kiinnittäneensä huomiota siihen, että ”Suomen kirkko näytti suhtautuvan kovin kritiikittömästi ja mukautuvasti yhteiskunnalliseen kehitykseen” ja ”yhteiskunnalliset uudistukset pyrittiin välittömästi siirtämään myös kirkon piiriin”, tulkitsen hänen tarkoittavan ennen muuta kuntaliitosten vanavedessä tehtyjä seurakuntien yhdistämisiä, minkä seurauksena ”suuretkin vuosisataiset seurakunnat ovat häviämässä”. Huolen perusteina ovat kirjoittajalla ihmisiä lähellä oleva seurakuntaelämä, identiteetti ja paikan henki: ”Kirkollisten palvelujen on oltava lähellä. Kirkko elää vain yhteydessä kansaan.”

Mielihyväkseen hän havaitsi syksyllä 2012 tapahtuneen käänteen kirkkohallituksen valmisteltua kirkolliskokousta varten esityksen paikallisseurakuntien säilyttämiseksi. Esitys ei kirjan mukaan ole toistaiseksi saanut kirkolliskokouksessa vaadittavan suuruisen enemmistön hyväksyntää.

Kulttuuriperintöä ja kulttuurimaisemaa

Työskentelin Maaseudun sivistysliitossa tiedottajana 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla, jolloin se järjesti useampana vuonna viikon mittaisia Kirkkotaiteen päiviä ja nosti niiden asiantuntijaseminaareissa esiin keskeistä kulttuuriperintöämme koskevia aiheita. Ensimmäisillä Kirkkotaiteen päivillä vuonna 1979 järjestetyssä puukirkkoseminaarissa puhuttiin kirkkojen säilymisestä ja paloturvallisuudesta ja paria vuotta myöhemmin vanhojen pappiloiden kohtalosta. Kansliapäällikkö Numminen liiton puheenjohtajana oli niissä vahvasti mukana. Kirjassaan Kirkko keskellä kylää Numminen kertoo, miten opetusministeriö asetti hänen toimestaan vuonna 1981 työryhmän kiireellisesti selvittämään toimenpiteitä vanhojen puukirkkojen turvaamiseksi.

Eräänlaiseksi nimikkopappilaksi kirjassa nousee Ruoveden kulttuurihistoriallisesti arvokas pappila, josta kunnostettiin pappilamuseota – kunnes juuri ennen museon avaamista tulipalo tuhosi sen. Syynä lienee ollut huolimaton tupakointi.

Numminen soimaa kirkkoa välinpitämättömästä ”kokonaisasenteesta” suhtautumisessa vanhoihin pappiloihin, jotka muodostavat ”tärkeän osan suomalaista puuarkkitehtuuria ja kulttuurimaisemaa”. Toiseksi syylliseksi hän nimeää verottajan, joka arvioimalla pieleen pappilan suoman asumisetuuden nopeutti pappien muuttoa kerrostaloasuntoihin. Suurissa pappiloissa näet vain osaa taloa pidettiin talviaikaan asuttuna korkeiden lämmityskustannusten vuoksi. Nykytilasta hän tyytyy viittaamaan arkkitehti Anu Soikkasen väitöskirjaan Suomen vanhat pappilat – menneisyyden tulevaisuus (Oulun yliopistossa, 2000).

Kirkkojen välinen ekumeeninen yhteys

Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Pimen ojentamassa Jaakko Nummiselle Pyhän Vladimirin toisen luokan kunniamerkkiä vuonna 1988. Kuva: Moskovan patriarkaatti. Kirjan kuvitusta.

Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Pimen ojentamassa Jaakko Nummiselle Pyhän Vladimirin toisen luokan kunniamerkkiä vuonna 1988. Kuva: Moskovan patriarkaatti. Kirjan kuvitusta.

Kirkot hoitavat ekumeeniset yhteytensä keskenään, mutta itänaapurin kirkkosuhteissa välilinkkinä tarvittiin valtiota. Keskusteluyhteys itään avautui vuonna 1963. Viralliset teologiset oppikeskustelut keskeytettiin venäläisen puolen yllättävällä ilmoituksella syksyllä 2014. Venäjän kirkko pitää homoseksuaalisuutta syntinä, Numminen perustelee syytä. Näin siis pantiin Venäjän puolelta jäähylle puolen vuosisadan pituinen kirkkojen vuoropuhelu.

Numminen kertoo kirjoittaneensa 1990-luvun alussa toistuvasti eritoten Helsingin Sanomiin tarpeesta perustaa Pietariin Suomen kulttuuri-instituutti. Lopulta pallo heitettiin hänelle itselleen. Hän kertoo kiinnostavasti ne vaiheet, joiden yllättäväksi käynnistäjäksi osoittautui Helsingin opiskelija-asuntolasäätiön HOASin edustajien vierailu opetusministeriössä. Pietarissa opiskelevien suomalaisten asumisongelmia koskevasta keskustelusta singahti ajatus etenemismahdollisuudeksi myös instituuttikysymyksessä.

Numminen kertoo, miten Pietarin Suomi-instituutille hankittiin taustayhteisöt, miten sopivia toimitiloja etsittiin, miten päädyttiin perustamaan instituutti Pyhän Marian kirkon kirkkokartanoon Nevski prospektin pienelle sivukadulle ja keitä instituutin johtajina on ollut. Pakko toivoa ainaisissa talousvaikeuksissa kamppailevalle, tärkeää Suomi-työtä tekevälle instituutille onnea, sillä vaikeuksissa se on yhä ja Suomen valtiosta on nyt entistä kehnommin auttajaksi.

Venäjä-yhteyksiin kuuluivat myös Mikael Agricolan kuolinpaikalta Kannaksen Kuolemanjärvellä kadonneen muistomerkin sekä talvisodassa tuhoutuneessa Viipurin tuomiokirkossa sijainneen Agricolan patsaan kohtalo. Molemmat muistomerkit palautettiin 2000-luvulla.

Arkkipiispoja, metropoliittoja ja piispoja

Tunnen ministeri Nummisen diplomaattisena ihmisenä, joka viimeisen päälle välttää toisten ihmisten arvostelua, ja arvottaessaan toisia hän nostaa esiin aina heidän parhaita ominaisuuksiaan. Siksi oli kiinnostavaa lukea vaikutelmia ja kokemuksia kirkkojen hengellisistä johtajista: edistyksellinen Martti Simojoki, voimansa yliarvioinut, herkkä ja aktiivinen Mikko Juva, rauhallinen Jukka Paarma, arvostelukykyinen ja maltillinen John Vikström.

Saatoin aistia kerronnasta vahvan arvostuksen ortodoksikirkon itsehallintoa ajanutta arkkipiispa Paavalia sekä metropoliitta Ambrosiusta kohtaan. Paavalin kanssa julkista nokkapokkaa autokefaliasta käynyt Johannes, kolttasaamelaisten keskuudessa työskennellyt Oulun piispa, mainitaan arkkipiispa-ajalta hyvien keskustelujen ystävänä hyvän ruuan ja viinin äärellä.  Dekkarikirjailijanakin debytoinut metropoliitta Panteleimon profiloituu kirjassa ortodoksisuutta ja henkistä elämää koskevalla tuotannollaan. Yksi ortodoksijohtajien sarjasta, arkkipiispa Leo, kuittautuu kuvalla. Juuri arkkipiispa Leo on profiloitunut julkisuudessa ekumeenishenkisen Ambrosiuksen kritisoijaksi ja linjaltaan tiukaksi. Uskaltauduin tekemään metsään menemisen riskilläkin tulkintani: valokuva on neutraali. Mutta syy voi myös olla yksinkertaisesti kontaktien vähäisyys.

Pian Vatikaanin matkan jälkeen julkaistuun matkakertomukseen on sisältynyt lyhyt lause, joka kertoo menestyksestä markkinoida latinankielistä Kalevalaa samassa roomalaisessa hotellissa majoittuneille puolalaisille lehtimiehille. Nyt, lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, tuo tekstiin jäänyt lause saa tahattoman koomisen merkityksen. Sen verran juhlavista ja virallisista asioista kirjassa on kautta linjan kyse, ettei lukijaa haittaa, jos moinen havainto saa hänen suupielensä nykimään ylöspäin. Vaikka silmiini osui pari toisarvoista numerovirhettä, havaitsin kaikkinensa kirjoittajan tehneen tarkkaa työtä, mistä yhtenä osoituksena on hyödyllinen, noin 500 nimen henkilöhakemisto asianmukaisine sivunumeromerkintöineen.

Kirja oli minulle sivistävä. Yksi hyvän kirjan ominaisuus on se, että se houkuttaa sivupoluille: etsimään yksittäisistä asioista lisää tietoa. Sen tein, useimmin Armeniaa koskevaa laajaa matkakuvausta lukiessani ja omaa ”ammoista” Armenian matkaani muistellen.

Jaakko Numminen: Kirkko keskellä yhteiskuntaa. Turun kirkolliskokouksesta Armenian patriaraattiin. Kirjapaja 2015, 216 sivua.

 

Advertisements
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s