Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Ihastelen onnistunutta kantta ja naisellisten, "seittimäisten" fonttien valintaa. Kannen suunnittelu Jussi Kaakisen.

Ihastelen onnistunutta kantta ja naisellisten, ”seittimäisten” fonttien valintaa. Kannen suunnittelu Jussi Kaakisen.

Voidakseen nähdä lähelle on katsottava myös kaukaa ja kauaksi, ajallisten etäisyyksien, analogioiden, fiktioin ja vertauskuvien kautta. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu jonnekin tunnistamattoman kauaksi tulevaisuuteen – ja sittenkin nykyisyyteen ja lähihistoriaan, ehkä myös lähitulevaisuuteen.

Mystinen, unenomainen kaupunki sijaitsee valtameren saartamalla saarella, jota usein peittää sakea usva. Kapeiden katujen lisäksi kaupunkia halkovat kanaalit, Venetsian tapaan. Niiden vesi on likaista eikä vettä myöten kuljeta, vaan korkeita vaijereita pitkin ilmagondoleilla. Ilmagondolit eivät kuitenkaan ole tavallisten kansalaisten käytössä. Siksi ihmiset pyrkivät tekemään tulkintoja niiden liikkumisesta. Saaren valtakeskus on korkea torni, jonka parvekkeelle ajoittain naamioitu Neuvosto ilmestyy antamaan määräyksiään ja ottamaan vastaan kollektiivisen uskollisuudenvalan.

Tuntemamme energialähteet on kulutettu loppuun, sillä tässä hämärämaailmassa himmeän valon, lennätinviestinnän ja ravinnon keskeinen lähde on merilevä.

Kaupungin asukkailla ei ole tietoa ulkopuolisesta maailmasta, muttei liioin pääsyä kaupungin kaikkiin osiin. Seittien taloon pääsevät vain kutojat, jotka myös asuvat siellä, eikä muilla ole talon kätkemästä elämästä kalpeinta aavistusta. Muut pyrkijät sotkeutuisivat seittikujien labyrinttiin. Talossa luvuton määrä naisia kutoo merilevästä samanlaista, yksiväristä ja kuviotonta kangasta.

Yhtä salaperäinen on Sanojen talo. Kerran vuodessa kaupunkilaiset seuraavat Sanojen tuhkaus -rituaalia, missä suuri määrä nahkakantisia kirjoja poltetaan keskustorilla roviolla. Sitten on krematorio Tulen talo, käsityöläisten Taitojen talo sekä tarinan kannalta tärkeä Mustekortteli, missä valmistetaan levästä ja etikasta mustetta. Sillä saaren asukkaat tatuoidaan kerran vuodessa. Lasilehto on jokin kaukaisuuden jäänne ja palvelee tarinan minäkertojaa, kutoja Elianaa, menehtyneiden omaisten muistopaikkana.

Kauhua herättävä on Tahrattujen talo, paikka josta ei ole poispääsyä. Sinne joutuvat unennäkijät. Neuvoston hallitsemassa saaressa ihmisten ajattelun hallintaan on monia keinoja, joista äärimmäisin ja ankarin on kieltää unien näkeminen. Pelko paljastua unennäkijäksi on kaikilla yhteinen ja ilmiantamatta jättäminen raskas rikos. Salaisesti kehittyvä vastarinta, Unennäkijöiden verkosto, saa alkunsa Sanojen talossa:

”En muista Janoksen kertoneen vuosiin, että Sanojen talossa olisi paljastunut Unennäkijöitä. Muistot tulevat etsimättä: äidin painajanmustat silmät ja hänen vaikerruksensa kynttilän valaisemassa huoneessa, isän käsi laskeutumassa hänen otsalleen ja silittämättä riivaajaa pois. Repaleinen hengitys kurkussani ja äidin viileät sormet kasvoillani, hänen rauhoittava äänensä, kun etsin varjoa, jonka vain hetkeä aiemmin näin huoneessa. Janoksen kasvot, tumma läikkä hentojen liekkien valossa, silmät säikähtämisestä suurina. Äidin sanat hämärässä: älä koskaan kerro kenellekään. Kukaan ei tiedä, sanon.”

Emmi Itäranta rakentaa kuvan valtansa vakiinnuttaneesta diktatuurista, joka perustuu asukkaiden manipulointiin, tiedolliseen eristämiseen, seiniin joilla on korvat, keksittyyn uhkakuvaan, uskollisuusvaloihin, tiukkaan kontrolliin, pelkoon, ilmiantoon ja ihmisten keskinäiseen epäluuloon sekä unen tahrimien ihmisten orjatyövoimaan. Esikuvia nykyisyydestä ja lähihistoriastamme alkaa tupsahdella mieleen yllin kyllin. Eristyneisyydessään sellaiseksi sopisi Pohjois-Korea. Mutta lähempääkin esimerkkejä löytyy, omasta Euroopastamme, ennen ja nyt. Monista yhteiskunnista löytyy eriasteisia samankaltaisuuksia. Kirjan kohteena on siis vääristynyt, vallantäyteinen valta.

Mutta ei Kudottujen kujien kaupunki suinkaan ole yksiselitteinen, saati ”järjellinen”, enkä väitä edes ymmärtäneeni kirjaa niin kuin kirjailija on sen tarkoittanut. Tulkinnat jäävät lukijoille.  Kirja on pirstaleinen sekä monihaarainen kuin verikoralli, jota vangit pakotetaan sukeltamaan meren pohjasta hyytävän kylmissä oloissa vailla varusteita.

Pidin kirjaa jopa niin sekavana jännärin pyörityksenä, että lukemiseni takkusi. Kun luettuani kirjan painoin kannet kiinni, koin kirjan yllättäen uneksi. Toden (lue: kirjan fiktiivisen tarinan) ja unen rajat hämärtyivät, jopa katosivat.

Uni on mielemme sirpaleinen peili, mielenpeilin rosoinen mosaiikki. Tuohon kirjan rikkonaiseen uneen sekoittuvat myös aluevaltaukset ja kulttuureiden tuhot. Kun kirjan lopuilla Eliana keskustelee salaperäisen Kehrääjän, pimeydessä asuvan eräänlaisen ikiaikaisen jättiläishämähäkin kanssa, mieleeni nousi muiden muassa Palestiinan valtaus palestiinalaisilta tai satoja vuosia sitten arabian häätäminen Pyreneiden niemimaalta:
”Saari ei ole aina ollut ihmisten. Kauan sitten se kuului verkkojen väelle. He jättivät jälkeensä maisemaan, mutta heitä ei enää ole.”

Menneistä, tuhotuista kulttuureista − kuten vaikkapa Keski-Amerikan intiaanikulttuureista − kertovat meille enää yksittäiset rauniot. Emmi Itärannan kirjassa sellainen on Elianan sattumalta löytämä meripihkasali, jonka meripihkaseiniin on kivettynyt kokonainen hyönteismaailma ja johon upotetut simpukankuoret säihkyvät ihmeellistä valoa. Vain valtakoneisto on salin olemassa olosta tiennyt ja ottanut salin käyttöönsä.

Neuvostojen valta luhistuu aikanaan, niin myös kirjan monitulkintaisuuden mukaan ihminen kulttuureineen. Jää jäljelle yksilöitä, historiaa kehossaan kantavia, kuten Kehrääjä on kantanut ”verkkokansan” menneisyyttä. Ihminen saa aikaan tuhoa, mutta työn viimeistelee sittenkin luonto ja sen murskaava voima, tässä tarinassa suuri tulva ja maanjäristys, massiivinen tsunami.

Emmi Itärannan kirjaa tulee lukea myös kahden nuoren naisen välisenä rakkaustarinana. Elianan rakastettu on runneltu, kieletön Valeria, jonka Eliana löytää kirjan alussa tajuttomana ja kieli leikattuna meren rantakivikosta. Kirjan harvat rakkauskohtaukset on kuvattu poikkeuksellisen kauniista ja hienostuneesti.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos 2015, 335 sivua.

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s