Pertti Lassila: Armain aika

Hieno, impressionistinen Armain aika oli Finlandia-palkintoehdokas 2015.

Hieno, impressionistinen Armain aika oli Finlandia-palkintoehdokas 2015.

Armain aika on kaunokirjallinen helmi: sivumäärältään suppea, kerronnaltaan tiheä ja intensiivinen kertomus kolmen toisilleen läheisen ihmisen kesästä merenrantahuvilassa, kaukana kaupungin hälystä ja hälinästä. Eletään 1950-luvun alkua. Takana on sota seurauksineen.

Huvila on Kaarlon, 75-vuotiaan piikivenkovan liikemiehen ja pankkiirin. Mutta tässä tarinassa hän on pienen pojan, lapsenlapsensa Kimmon leppeä isoisä. Kimmo, yksinäinen pikkupoika, viettää kesää merenrannalla Eila-äitinsä mukana.

Kolme ihmistä ja kolme kuvaa kesästä: aikuisille realistinen, pojan aistimuksina impressionistinen. Pojan mielikuvitus on ehtymätön. Vaikkei leikkikavereita ole, aika ei käy pitkäksi. Poika veistelee kaarnavenettä ja saattaa sen merelle matkaan, hän löytää siipirikon lokin ja ryhtyy sen holhoojaksi ja hän tekee ehtymättömästi havaintoja ihmisten elämästä ja luonnosta ja osaa muuntaa ne ajan riennoksi:

”Äiti oli sisällä talossa ja, koska oli lauantai, hän paistoi korvapuusteja, joiden kaneli oli jo portailla vastassa, kun lähestyi keittiön avointa ulko-ovea. Poika tiesi sen ja monet muutkin asiat niin varmasti, että hänen ei tarvinnut niitä toivoakaan, ne olivat niin kuin niiden piti olla, koska ei ollut mitään syytä niiden olla toisin.
Tervapääskyt kaartoivat taivaalla, milloin yksin, milloin kaksi tai kolme yhdessä, ja aurinko kiilsi mustilla siivillä, kun ne tekivät käännöksiään. Joskus pääsky syöksyi läheltä ohitse ja nousi kohtisuoraan taivaalle, sen siivet viilsivät ilmaa, ja kirkaisu katosi siniseen.”

Eila-äiti on kaksinkertainen leski. Rakastettu Eino kaatui talvisodan alkuviikkoina ja toinen mies Arvo komennettiin Lapin sotaan, missä hän kuoli miinaan. Arvo oli supliikkimies, joka sai järjestetyksi tavaroita ja elintarvikkeita. Hänellä oli bisneksiä liikkeellä myös Kaarlo-pankkiirin kanssa. Vasta liian myöhään Eila tajusi Arvon keinottelijaksi, moraaliltaan lusmuksi mieheksi.

Mutta nyt on rauhankesä, josta käsin voi arvioida takavuosien tapahtumia käypäläisen, Kerttu-siskon kanssa. Arvo haudattiin sankarihautaan, mutta Eila arvaa sen totuuden kaunisteluksi, kenties isänsä junailemaksi. Arvo oli karkuri ja koki karkurin kohtalon.

Kesän kuvauksen edetessä myös Kaarlon karvat paljastuvat. Hän on aina mitannut kaiken rahassa tahkonnut omaisuutta häikäilemättömin keinoin. Arvohuvilan siirtyminen pilkkahintaan hänelle oli yksi hänen onnistuneita peukaloruuviafääreitään. Vaimolleen Annille Kaarlo oli kääntänyt selkänsä jo vuosia sitten vaimon pyhittäydyttyä äitiyteensä ja alettuaan karttaa seksiä. Kun sitten Anni sodan päättymisvuonna kuoli rintasyöpään, sairaalaan saapuneen Kaarlon silmät olivat etsiytyneet vaimon vasemman käden nimettömään:

”Vainaja lepäsi vuoteessa, sileä peite oli vedetty hänen ylleen niin, että vain pää ja kädet olivat näkyvissä. Siinä huomasi, että Annin vasemman käden nimettömässä ei ollut niitä kahta sormusta, kihla- ja vihkisormusta, jotka aikanaan olin hänelle antanut. Ne olivat 24 karaatin kultaa, puhdasta kultaa, tavallista paksumpia, ja olin maksanut niistä kultasepälle ison hinnan. Niihin oli kaiverrettu kihlauksen ja vihkimisen päivämäärät. Ajattelin, että kulta säilyttää arvonsa, se voi sitä lisätäkin ja yleensä lisääkin. Kultasormusten paikalla Annin sormessa oli yksi ainoa kiiltävä rautasormus. Anni oli lahjoittanut sormuksensa sodankäyntiä varten. Ei voi olla varma elämästä, ei avioliitosta, ei edes kultaan sijoitetusta rahasta, kuolemasta vain voi olla varma.”

Kesä jatkuu ja luonto muuttaa sävyjään. Siipirikkolokin siipi luutuu ja eräänä päivänä lintu on kadonnut. Joka päivä, läpi kesän, Kimmo hakee äidin kanssa tinkimaitoa Anderssonilta, niin kuin nytkin kesän taituttua syksyisemmäksi:

”Ilta illalta, kun maidonhakuun lähdettiin, hämärä harso oli tiheämpi, ja metsä musteni, sen läpi ei enää nähnyt. Jonain iltana satoi, oli koko päivän satanut, pisarat rapisivat sadetakille ja syydvestin lierille ja laskeutuivat lepänlehdille, ja pientareen heinät taipuivat kohti maata.
Aamulla sieni, voinkeltainen nappi, oli maassa mustikanvarpujen keskellä.”

Mutta yhä kaikki on pienellä pojalla hyvin. Kesä jatkuu, kesä.

Pertti Lassila: Armain aika. Teos 2015, 148 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s