Joulukuun Rondo sisältää lukuisia kiinnostavia artikkeleita Jean Sibeliuksesta.
Musiikkilehti Rondo Classic valjasti joulukuun numerossaan Suomen musiikkitoimittajien ja -tutkijain kirkkaan kärjen (klassisessa musiikissa siis) kirjoittamaan Jean Sibeliuksesta, hänen tuotannostaan ja elämästään tuorein näkökulmin. Kun Sibben syntymän juhlavuosi huipentui 8. joulukuuta, noukin poimintoja lukemistani Rondon artikkeleista samalla, kun kuuntelin Hämeenlinnasta radioitua Sibeliuksen juhlakonserttia.
Veijo Murtomäki on tarttunut kysymykseen, oliko Sibbe kansallinen vai universaali säveltäjä, poliittinen vai epäpoliittinen. Tutkijoita houkuttaa tehdä joko−tai-valintoja, mutta Murtomäen mielestä vastakohtaparit eivät vie keskustelua eteenpäin. Valinta ääripäiden väliltä osuu harvoin oikein. Hedelmällisempiä ovatkin sekä−että ja ehkä−myös.
Murtomäki tarkastelee Sibeliusta ja hänen tuotantoaan yhdeksän vastakohdan kautta, joita kaikkia ääripäitä on istutettu Sibelius-tulkintoihin. Hän osoittaa esimerkein ja perusteluin, että kyseessä oikeastaan on sekä−että. Vastakkaiset parit ovat seuraavat:
1. Eurooppalainen säveltäjä – suomalainen säveltäjä, 2. Poliittinen – epäpoliittinen säveltäjä, 3. Urbaani – luontosäveltäjä, 4. Absoluuttinen – ilmaisusäveltäjä, 5. Sinfonikko – miniatyyrisäveltäjä, 6. Kipsipää – humoristi, 7. Epäeroottinen – sensuelli säveltäjä, 8. Kristillinen – pakanallinen säveltäjä, 9. Metodinen – oman metodinsa löytäjä
Maineesta ja suosiosta
Mallin kuva itsestään ja taiteilija Väinö Aaltosen tulkinta
Meitä kiinnostaa, mitä meistä maailmalla ajatellaan. Entä meidän kansallissäveltäjästämme? Kansainvälisen Sibelius-viulukilpailun yhteydessä saimme kuulla, että Sibeliuksen viulukonsertto oli 20. vuosisadan kaikkein levytetyin ja ilmeisesti esitetyin viulukonsertto maailmalla.
Markku Hartikainen kertoo artikkelissaan Maailmanmies matkoilla Jean Sibeliuksen lukuisista ulkomaanmatkoista, joita hänellä oli tapana tehdä kerran vuodessa. Hän vieraili yhteensä 17 maassa aktiivin säveltäjänuransa aikana useimmiten johtaen teoksiaan sekä kuunnellen aikalaissävellyksiä. Hänen ulkomailla johtamien konserttien määrä oli peräti 64.
Sibbe ei lentänyt koskaan. Hänen kulkuvälineitään olivat laivat ja junat. ”Sibeliuksen ensimmäinen konserttimatka Englantiin – yhtenä viidestä – ajoittui joulukuulle 1905. Konsertti oli suuri menestys. Siitä alkoi Sibeliuksen suuri suosio maassa”, Hartikainen kertoo.
Minulla oli tilaisuus kuunnella Sibeliuksen 2. sinfonia Lontoon Filharmonian esittämänä ja Okko Kamun johtamana kesällä 1970. Lontoolaisyleisö oli sinfonian loputtua hurmiossa!
Sibeliuksen eri maissa johtamien konserttien määrästä Hartikainen päättelee Sibeliuksen olleen hyvin suosittu ”jo elinaikanaan” Skandinavian maissa sekä Englannissa ja Yhdysvalloissa, mutta ei Saksassa.
New Yorkissa Sibelius sai johdettavakseen vuonna 1914 maan parhaat soittajat. ”Ei ole ihme, että kuulijat itkivät liikutuksesta.” Näin alkoi Sibeliuksen nousu USA:n suosituimmaksi säveltäjäksi. Matkan kruunasi vielä vihkiminen Yalen yliopiston kunniatohtoriksi. Mutta sitten laukaistiin Sarajevon laukaukset ja alkoi I maailmansota. Sibeliuksen kansainvälisen etenemisen kannalta nuo Euroopan neljä sotavuotta osuivat kohtalokkaan huonoon aikaan. Komeassa nousukiidossa ollut kansainvälinen ura joutui pakasteeseen.
Jean Sibelius harvinaislaatuisessa värikuvassa vuodelta 1938, kuvaajana ystävä, lääkäri Georg von Wendt.
Ei Sibeliusta Yhdysvalloissa kuitenkaan unohdettu. Antti Häyrynen kertoo omassa artikkelissaan kansallissankarille järjestetyistä pönäköistä 70-vuotisjuhlista Helsingin Messuhallissa vuonna 1935. Hän kertoo Sibeliuksen kansainvälisen suosion olleen tuona vuonna ylimmillään, kuitenkin lähinnä anglosaksisissa maissa ja pohjoismaissa. USA:ssa toimitetussa radiokuuntelijoiden äänestyksessä Sibelius voitti kymmenellä äänellä (1888) Beethovenin ja jätti muut säveltäjät kauaksi taakseen. Kolmanneksi yltänyt Ravel sai 910 ääntä ja hänen jälkeensä tulivat Brahms, Wagner, Tsaikovski ja Bach.
Sibben musiikkia soitettiin hyvin paljon Yhdysvalloissa myös toisen maailmansodan aikana, jopa niin että Otto Premingerin elokuvassa Laura vuodelta 1944 on liioittelematon repliikki: ”…but they played nothing but Sibelius…” Tomi Mäkelä antaa omassa artikkelissaan tälle luontevan selityksen: Saksalaisten ja itävaltalaisten säveltäjien suosio laski Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikaan, mikä merkitsi Jean Sibeliukselle uutta nostetta.
Mäkelä jatkaa: ”Mutta suosio USA:ssa ja UK:ssa ei estänyt Sibeliusta kuulumasta monen kuuluisan kansallissosialistin lempisäveltäjiin ja eniten esitettyihin ulkomaalaissäveltäjiin natsi-Saksassa.” Sibeliuksen suosiolle natsi-Saksassa antaa Antti Häyrynen artikkelissaan yhden selityksen: ”Natsien mielenkiinto Sibeliuksen musiikkiin oli virinnyt myöhään, kun hyväksyttävien säveltäjien joukko hupeni `rappiotaide`-listoja laadittaessa.”
1950-luvun alussa tuli Theodor W. Adornin teilaus, jonka etäistä vastinetta voi hakea August Ahlqvistin murskatuomiosta Aleksis Kivelle. Veijo Murtomäen sanoin Sibelius joutui Saksa-suhteiden aikana poliittiseksi eläimeksi Suomen sotaponnisteluiden tukemiseksi ja aseveljeyden vahvistamiseksi. ”Tästä syntyi saksalaisessa maailmassa ikävä, Theodor W. Adornin lietsoma jälkimaine, joka on vasta vähitellen laimentunut.” Tehokkain vastavoima lienee Berliinin Filharmonikkojen pääkapellimestarina vuodesta 1999 saakka toiminut Sir Simon Rattle, Sibeliuksen musiikin suuri arvostaja, esittäjä ja levyttäjä.
Sibeliuksesta oli tehty Saksassa 1920-luvulla antimodernistinen tulkinta. Englannissa hänen tuotantoaan on tulkittu liki päinvastoin, joten Veijo Murtomäki osoittaa teesinsä vastapareista oikeaksi.
Tuhotusta 8. sinfoniasta
Tottahan Sibeliuksen itse tuhoamasta 8. sinfoniasta löytyy Rondon numerossa tulkintoja. Sibbe matkusti vuonna 1927 Berliiniin tarkoituksenaan työstää siellä sinfoniaansa. Ainolleen hän lähetti optimistisia viestejä: ”Sinfonia etenee suurin askelin.”
Mutta sitten – voi kauhistus – tapahtuu jotain mystistä. Näin Markku Hartikainen kertoo:
”Suunnitelmiin tuli kuitenkin äkisti muutos. Sibelius sairastui, ja lääkärit diagnosoivat taudin `keuhkopleruutiksi`. Hän muutti ystäväperheensä Boldemannien luokse saamaan hoitoa alan ekspertiltä professori Zuekzerukta. Tämä ruiskutti koemielessä Sibeliukseen testaamatonta Eutoton-lääkettä tuhoisin seurauksin. Onneksi järki voitti. Hoito lopetettiin ja potilas tervehtyi. Into säveltämiseen oli kuitenkin kadonnut…”
Se siitä sitten. Yleensähän on arveltu, että itseltään ehdotonta laatua edellyttänyt Sibelius olisi ollut 8. sinfonian lopputulokseen tyytymätön ja hävitti valmiin teoksen, vaikka Lontoossa odotettiin teosta kuumeisesti. Konsertti olisi tuota pikaa, se oli loppuunmyyty ja sinfonia komeili painetussa ohjelmassa. Antti Häyrynen heittää toisenlaisen tulkinnan: Sibeliuksen henkilöpalvonta ja Sibeliukselle osoitettu rooli ja odotukset nimenomaan kansallisten tuntojen tulkkina estivät lopultakin häntä tuomasta julkisuuteen merkittäviä uusia teoksia, jotka olivat jo irronneet kansallisesta maaperästä.
Tulkinta on varteenotettava.
Avioliitosta ja Ainosta
Rondosta löytyy myös välähdyksiä Ainon ja Jannen avioliitosta. Kirja-arvostelussaan teoksesta Aino Sibelius – ihmeellinen olento Antti Häyrynen sanoo taiteellisesti lahjakkaan Ainon valinneen tietoisesti vaimon ja muusan tehtävän ja säilyttäneen ”jumalaisen ja marttyyrimaisen roolivalinnan harkitun julkisuuskuvan”.
Päiväkirjojen perusteella Ainon tiedetään olleen hyvinkin tuskaantunut ja kyllästynyt aviomiehensä boheemin tuhlailevaan elämäntyyliin, johon perheen varat eivät antaneet perustaa, velkaantumiseen ja runsaaseen alkoholinkäyttöön jo 1900-luvun alkuvuosina. Avioliitto kävi aallonpohjassa Ainolan valmistuttua, sillä Sibbe ei kerta kaikkiaan jaksanut asettua maalle kotielämään. Vakavammin avioeron kynnyksellä käytiin 1920-luvulla ja silloinkin oli syynä säveltäjämestaria stimuloivat nautintojuomat.
Vuoden Sibelius-kirjoista
Nuori leijonaharja elämänsä nousukiidossa
Rondo Classicin hienoa antia on laaja kooste tänä vuonna ilmestyneistä Sibelius-aiheisista kirjoista. Arvosteluja en ryhdy referoimaan, mutta muutamista kirjoista innostuin niin paljon, että taidanpa hankkia luettavaksi. Tässäpä kirjalista itse kullekin lahjaostoja silmällä pitäen:
Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius. Otava, 416 sivua.
Martti Turtola: Rakastan Sibeliusta ja muita musiikillisia tunnustuksia. Tammi, 354 sivua.
Jenni Kirves: Aino Sibelius – ihmeellinen olento. Johnny Kniga, 296 sivua.
Pekka Hako ja Kimmo Korhonen: Elämän mosaiikki – Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä. Siltala, 191 sivua.
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta. Karisto, 148 sivua.
Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu. Tarinoita sävelten takaa. Gummerus, 173 sivua sekä
Risto ja Ritva Lehmusoksa: Jean Sibeliuksen pöydässä. Auditorium, 232 sivua.
Mutta muista myös tämä. Enni Mustonen: Lapsenpiika. Otava 2014. Romaanissa katsellaan nuorta Sibeliuksen perhettä Kerava kodissa palvelustytön silmin.
Taidan itse aloittaa Sanasinfoniasta. Uteliaisuuteni heräsi jo kesällä, kun Minna Lindgren pakinoi radiossa Tuomas Kyrön kirjassa olevaa novellia myötäillen, miten kaikkein kohtalokkain ja traagisin tapahtuma Sibben elämässä oli se, kun leijonaharjaiselta hurmurilta ensin harvenivat ja sitten lähtivät hiukset. Hiusten myötä lähti myös luovuus, kuului Lindgrenin häpeämättömän hauska musiikkiteesi.
Mutta mehän tiedämme, ettei se ihan vielä hiustenlähtöön loppunut.
Annelin kirjoissa 