Seppo Zetterberg: Suomen sillan kulkijoita

Suomen sillan kulkijoita kertoo Suomenlahden ylittäjistä ja heidän kokemuksistaan 1800-luvulla.

Suomen sillan kulkijoita kertoo Suomenlahden ylittäjistä ja heidän kokemuksistaan 1800-luvulla.

Oli nautinto lukea Seppo Zetterbergin Suomen sillan kulkijat, hieno ja kiehtovasti kirjoitettu teos Suomen ja Viron 1800-luvun kulttuuriyhteyksistä. Viron historian (2007) kirjoittanut yleisen historian emeritusprofessori viihtyy Viro-aihepiirissä kuin kala vedessä, mutta kyllä hänellekin kirjan aihe on merkinnyt melkoista tiedemiehen löytöretkeä.

Omaa lukunautintoani rokotti ainoastaan sylissä viihtynyt Ulla-kissa. Zetterbergin teos on sen verran painava opus, että sen koholla pitäminen seuranhaluisen kissan yläpuolella tuntui ajoittain tukalalta.

Seppo Zetterberg pyyhki kulttuurihistorian päältä pölyt ja kirjoittaa eläväisesti.

Seppo Zetterberg pyyhki kulttuurihistorian päältä pölyt ja kirjoittaa eläväisesti.

Tunsin entuudestaan auttavasti Suomen sillan vaiheet 1800-luvulta. Tuntemukseni osoittautui luurankotiedoksi; Zetterbergin kirja rakensi luiden ympärille lihat. Jos esimerkiksi tiesin Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin rahvaanpainoksen painetun vuonna 1862 Kuopiossa Viron tsaariaikaisen ankaran sensuurin vuoksi, Zetterberg purkaa kahden kymmenen sivun mitassa auki sen, mitä kaikkea painaminen vieraassa maassa tuolloin merkitsi.  Nuo parikymmentä sivua tarjoavat huiman aikamatkan ja lukijalle antaumuksellisen eläytymisen. En ryhdy kertomaan. Lukekaa!

Juuri vastaavissa teoksen aikamatkoissa piilee kirjan lumovoima ja viehätys. Zetterberg on henkeen ja vereen historiantutkija ja tiedemies. Hän kirjoittaa elävää kieltä ja tuo mukaan omaa tutkijan tulkintaansa. Lukijan iloksi pilke pysyy kertojan silmäkulmassa. Teos on kulttuurihistoriaa parhaimmillaan.

Zetterberg ei ainoastaan avaa sitä, mitä kukin Viron kävijä – kaikki 1800-luvun suurmiehiämme − ja vastavierailulla Suomessa käyneet Viron kulttuurin merkkihenkilöt pyrkivät matkoillaan edistämään ja edistivätkin, vaan heidän näkemänsä ja kokemansa kuvataan matkailijan silmin, matkailijan, joka tekee havaintoja suurista kulttuurisista, taloudellisista ja yhteiskunnallisista eroista ja niiden syistä, jonka silmiin pistävät lukuisat yksityiskohdat ja jolle kaikki on perin uutta ja erilaista.  Ideologisena liimana on vahva kielellinen sukulaisuus, heimoaate. Lukija on mukana illallisissa, joissa käydään kielivaikeuksista huolimatta sivistynyttä keskustelua ja nostetaan haltioituneina maljoja.

Majesteetillisen ylväs ”Emajoen satakieli”, Lydia Koidula, hurmaa Alppilassa ukko-Snellmanin kesällä 1871, mutta erottaessa polvistuu tämän eteen kunnioituksesta ”kansakunnan isää” kohtaan.

Tallinnan satamaan vievä tie 1800-luvun alkupuoliskolla. Tätä pitkin kulki myös Jannsen ja hänen tyttärensä Lydia matkallaan Helsinkiin vuonna 1871.

Tallinnan satamaan vievä tie 1800-luvun alkupuoliskolla. Tätä pitkin kulki myös Jannsen ja hänen tyttärensä Lydia matkallaan Helsinkiin vuonna 1871.

Aikamatka vie meidät kauteen, jolloin matkustaminen vaati vaivaa, aikaa ja rahaa. Tallinnaan saattoi päästä pari kertaa viikossa liikennöivällä Storfursten-höyrylaivalla, mutta jatkoyhteyksiä ei ollut. Matkustaminen postivaunuissa kävi kukkarolle. Talonpoikaisilla hevoskyydeillä onnistui, kun muisti antaa kuskille aina kapakan kohdalla lantin viinaryyppyä varten. Moni valitsi Pietarin reitin. Ennen ensimmäistä Suomen rautatieyhteyttä Pietariin pääsi Saimaan ja Vuoksen kautta sisävesilaivalla. Sieltä puksutti hidas juna Jumalan hylkäämään loukkoon Pihkovaan, jossa majoittuminen oli vaatimattomiinkin oloihin tottuneille kauhistus. Pihkovasta pääsi eteenpäin laivalla Peipsijärvelle ja sieltä Emajokea ylös Tarttoon.

Näistä aikamatkoista kertoessaan Seppo Zetterberg johdattaa lukijan 1800-luvun eri kausien aatteellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen kartan äärelle. Kun Suomessa elettiin autonomian suomaa vapautta ja sivistyneistöä elähdytti runebergiläis-topeliaanis-snellmanilainen kansallinen herääminen, Virossa oltiin sellaisesta vielä kaukana. Ylioppilaista ei ollut suunnan näyttäjiksi: opintielle päässeet nuorukaiset saksalaistuivat ja tekivät näkyvän eron juuriinsa. Kansallisen heräämisen aika Virossa oli tuleva vasta 1860-luvun lopulla, ensimmäisten laulujuhlien aikaan.

Olevisten eli Pyhän Olavin kirkko paloi salaman sytyttämänä vuonna 1820. Loimotus näkyi Helsinkiin asti.

Olevisten eli Pyhän Olavin kirkko paloi salaman sytyttämänä vuonna 1820. Loimotus näkyi Helsinkiin asti.

Olemme tottuneet aloittamaan 1800-luvun Viro-kontaktimme Elias Lönnrothin pitkäkestoisesta vierailusta Viroon ja hänen legendaarisesta patikoinnistaan Tartosta Võruun kollegaansa Fr. R. Kreutzwaldia tapaamaan. Zetterberg aloittaa Suomen sillan rakentamisen yli kaksi vuosikymmentä varhempaa, terhakkaasta ja lahjakkaasta miehenalusta, 11-vuotiaasta Johan Philip Palménista, jonka isä lähetti Tallinnaan kouluun vuonna 1822 siksi, ettei tuon ajan Suomesta löytynyt pojalle opinpolkua. Helsingin ainoa opinahjo, triviaalikoulu, oli vaatimaton ja kehno ja maan ainoa lukio, Porvoon kymnaasi, soveltui opinnoissaan pidemmälle ehtineille.

Erityislahjakkuutensa ansiosta poika läpäisi kokeet ja pääsi aatelistolle varattuun Ritter- und Domschuleen edeten siellä useimmissa aineissa priimukseksi. Palménista tuli myöhemmin Helsingin yliopiston juridiikan professori ja yliopiston vararehtori.

Lönnrothin matkakertomukset vuodelta 1844 ovat huimia nekin. Ei hän huvimatkalla ollut, kuten ei kukaan hänen jälkeensä tullut Viron kävijä. Lönnroth opiskeli kieltä, tutki sitä, rakensi kontakteja ja kokosi ensimmäistä viron sanojen kokoelmaansa. Ajatus Suomi-viro-sanakirjasta oli vielä kaukainen haave. Võrun matka oli onneton, kuten tiedämme: köyhä lääkäri ja kansanrunouden kokoaja Kreutzwald oli kiinni potilaiden hoidossa ja vaimo sairaan lapsen kaitsijana. Arvovieraalle oli tarjota vain keitettyjä makaroneja ruskean voin kanssa. Lönnroth joutui palaamaan Tarttoon melko olemattomin keskusteluin.

Useimmiten Lönnroth taittoi taipaleita jalan siksi, että laiha matkabudjetti ei ostettuihin hevoskyyteihin riittänyt. Lönnroth sai vieraanvaraisuutta ja yösijan pappiloista. Antoisat keskustelut ja vastaanotettu kestitys ei sulkenut hänen silmiään siltä piittaamattomuudelta, jolla saksankielinen pietistinen papisto suhtautui rahvaan häikäilemättömään riistoon. ”Kaikki säätyläisistä käyvät, niin papit kuin aateli, eivät pidä täällä talonpoikia ihmisinä.”

Talonpoikaista ilonpitoa säkkipillin tahdissa kyläkapakassa 1840-luvulla. Lönnrothia suretti juopottelu, mihin viinanpolttomonopolillaan ja kapakoillaan saksalaiskartanot rahvaan ohjasivat.

Talonpoikaista ilonpitoa säkkipillin tahdissa kyläkapakassa 1840-luvulla. Lönnrothia suretti juopottelu, mihin viinanpolttomonopolillaan ja kapakoillaan saksalaiskartanot rahvaan ohjasivat.

Lönnroth tunsi tuohtumusta: ”Kun saksalaiset kartanonomistajat tuskin tietävät, miten saisivat kulumaan satojentuhansien ruplien suuruiset vuositulonsa, talonpojat eivät useinkaan tienneet, mitä huomispäivänä saisivat syödäkseen. Talonpoikien tila pysyy sellaisena niin kauan kuin ainoastaan aatelilla on omistusoikeus maahan”, Lönnroth valitti kirjeessään J.W. Snellmanille.

Paria vuotta myöhemmin Virossa vieraili nuori idealisti August Ahlqvist. Ahlqvist näki saksalaisten turmelleen viron kielen ja ehdotti viron ja suomen kielten yhdistämistä. Juuri Ahlqvist oli alun alkaen tärkeä yhdyshenkilö pyrkimyksessä painaa Viron kansalliseepos Suomessa, kun sensori Carl Mickwitziltä tuli Virossa painamiselle täystyrmäys. Kontaktihenkilönä Helsingissä oli Suomettaren perustaja ja kirjapainomies Paavo Tikkanen, mutta hanke kariutui sillä kertaa.

Kun Zetterberg purkaa kirjassaan eri hankkeet ja tapahtumat auki, esiin nousee monia pyyteettömiä ja hienoja henkilöitä. Yksi tällainen on Matias Aleksanteri Castrénin tutkimusten saksantaja, baltiansaksalainen kielitieteilijä-akateemikko Anton Schiefner Pietarista. Hänen nousee tavan takaa esiin tärkeänä välittäjähenkilönä.

Pari vuosikymmentä Ahlqvistin jälkeen tärkeäksi Viro-kontaktien rakentajaksi nousi fennomaani Yrjö Koskinen, aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskisena tuntemamme. Lönnrothin tavoin Koskinen näki baltiansaksalaisten lyhytnäköisen ahneuden ja itsekkyyden. Toista ”niin itsekästä kansakuntaa tuskin maailmasta löytynee kuin nämä samoset Saksalaiset”.  Koskinen puuskahti.

Suomalaiset Viron-kävijät kokivat surukseen virolaiskansallisen sivistyneistön eriseuraisuuden, joka tuli avoimesti esiin vuoden 1880 Tallinnan laulujuhlilla. Mutta ristiriidat kytivät jo varhemmin:  ”Sapekas, satiirinen virnistelijä”, oppinut Kreutzwald tuskin sieti kansallisen herätysliikkeen keulahahmoksi noussutta lehtimies J.V. Jannsenia, mutta ystävystyi tämän tyttären Lydia Jannsenin (Koidulan) kanssa. Jannsen oli itseoppinut ja vanhoillinen pietisti, monen liian saksalaismielisenä pitämä. Kun Jannsenin arvovalta romahti pian ensimmäisten laulujuhlien jälkeen, hänen ajatussuuntansa jatkajaksi nousi Jakob Hurt. 1870-luvun alussa kansallisen herätyksen keulahahmoksi nousi Carl Robert Jakobson ja rintamasota oli valmis. Viron kansallisen heräämisen liike jakautui lyhyen yhteishengen jälkeen jannsenisteihin ja jakobisteihin. Ristiriita oli sovittamaton ja se heijastui linjajakoon myös suomalaisten Viron ystävien välillä.

Molemmilla suunnilla oli syvä huoli viron kielen ja kulttuurin selviämisestä. Jannsenilaiset näkivät ensisijaisen vaaran venäläisissä ja tsaarin kiihtyneessä venäläistämispolitiikassa, panslavismissa. Virolaisten tuli hakea turvaa baltiansaksalaisista. Venäjän ekspansiossa intressit olivat yhteiset. Jakobson kannattajineen näki toisin: Saksalaiset ovat arkkivihollisia ja heidän ylivaltansa oli murrettavissa vain venäläisten tuella. Saksalaisten kelkassa virolaisista tulee saksalaistuneita renkejä, kuten oli nähty.

Radikaalin siiven keulahahmo Carl Robert Jakobson, Viron Snellmaniksikin luonnehdittu maatalouden edistäjä ja lehtimies kuoli varhain, vuonna 1882. Arvovaltansa menettänyt Jannsen vuorostaan halvaantui. Vuosisata läheni loppuaan ja niin loppuu myös Seppo Zetterbergin kirja: suomalaisten yritykseen perustaa Vironkielen ystävät -yhdistystä. Sen perimmäinen tavoite vaihteli ja tsaarin satraappien pelossa yhdistystä ryhdyttiin kehittämään Heimokansojen seuran suuntaan. Aktivistit, kuten maltillinen ja sovitteleva Viro-tuntija, Kansanvalistusseuran sihteeri Aksel August Granfelt, vetäytyivät ja takaa tuli vauhdilla kielitieteilijä Otto Donner, joka muutamien tutkijakollegoittensa kanssa perusti vuonna 1883 Suomalais-ugrilaisen seuran.

Uusi vuosisata oli tuova vuoden 1905 kansannousun ja sen verisen kukistamisen, minkä seurauksena nuori radikaali vallankumouksellinen Friedebert Tuglas joutui ensin vankeuteen ja vapauduttuaan pakeni Suomeen. Oman kirjailijauransa ohessa Tuglas kehitti viron kieltä suomen kielestä vaikutteita ammentaen  ja vironsi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Hänen työnsä kautta Suomen sillasta oli tuleva uudella tavalla vahva, mutta se ei mahdu enää tämän jutun raameihin.

Seppo Zetterberg: Suomen sillan kulkijoita. Yhteyksiä yli Suomenlahden 1800-luvulla. Siltala 2015, hakemistoineen ja lähdeviitteineen 432 sivua.

MARTIN MARKKINAT

Perinteisiä Martin markkinoita vietetään Helsingin Ruoholahden Kaapelissa 21.−22.11. Seppo Zetterberg kertoo kirjastaan sunnuntaina klo 13. Lauantaina hän haastattelee Viron kulttuuriministeriä Indrek Saarta. Suomen sillan kulkijoita on ostettavissa markkinoiden kirjamyyntipisteistä.

Mainokset
Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s