Sunnuntaina Helsingin kirjamessuilla

Kirjamessut on häkellyttävä kokemus. Kustantajien mittatikkuja ovat kirjojen myynti ja kassavirrat, mutta tavalliselle kävijälle kokemus on toinen. Kun kävijöitä on päivässä yli 30 000, se merkitsee kymmeniin ja taas kymmeniin lavatilaisuuksiin ryysistä, istumapaikkojen loppumista, tiedon janoa ja itsensä sivistämisen halua, suorastaan vimmaa.

Useimmissa kirjakeskusteluissa pääsin istumaan, mutta tein myös muistiinpanoja istuen lattialla, jalat ristissä. Moni seurasi esimerkkiä.

Kerron nyt muutamista oman sunnuntaipäiväni huipuista.

Heikki Ylikangasta haastatteli professori Jukka Kekkonen.

Heikki Ylikangasta haastatteli professori Jukka Kekkonen.

Professori Heikki Ylikangas valottaa uusimmassa teoksessaan Mitä on historia historiantutkimuksen peruskysymyksiä, siis sitä, miten ja millaisin periaattein tutkija pääsee johonkin johtopäätökseen totuustavoittelussaan. Ylikangas tunnetaan poleemisena tiedemiehenä, joka käy napakkaa julkista keskustelua ja on kirjoittanut monien historiallisten tapahtumien uustulkinnoistaan populaareja kirjoja. Pikakelauksella muistiini tulevat Nuijasota, Tampereen taistelut ja talvisota.

”Tutkijat voivat päätyä samoja lähteitä käyttämällä jopa aivan vastakkaisiin tuloksiin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Näinhän käy myös oikeusprosesseissa. Kysymys on lähteiden tulkinnoista. Hyväksi esimerkiksi tällaisesta sopii tiedustelutieto. Yhden tutkijan pieni lähdeviite voi nousta toisella tutkijalla keskeiseksi tutkittavaksi. Eri lähteet nousevat avainlähteiksi”, Ylikangas selitti.

Ylikankaasta on oletettavaa, että on vain yksi totuus. ”Miksi muuten tutkittaisiin? Mutta tulkintoja on monenlaisia ja niistä syntyvät myös kiistat.” Ylikangas kertoi häntä kiinnostavan kaksi tutkimuskohdetta. Toinen niistä on asekätkennät jatkosodan jälkeen, toinen ei vähempää kuin valtion synty. ”Miten 1600-luvun alussa syntyi se valtio, joka meillä on nyt ja joka pohjautui lainsäädäntöön ja keskitettyyn valtaan?”

Jukka Tarkka: Suomelle tuli rimakauhu

Helsingin messukeskuksesta eivät sammuneet valot, vaan salamavaloni ei suostunut toimimaan. Jukka Tarkan haastattelijana Juha Roiha.

Helsingin messukeskuksesta eivät sammuneet valot, vaan salamavaloni ei suostunut toimimaan. Jukka Tarkan haastattelijana Juha Roiha.

Tohtori Jukka Tarkan uusimman kirjan nimenä on Venäjän vieressä – Suomen turvallisuuskulttuuri 1990−2012. Kirjamessuilla hän kuvasi, miten YYA-sopimuksen rauenneeksi julistamisen jälkeen Venäjä asteittain loi nykyisen sotilasdoktriininsa.  Ensin, vuonna 1993, Venäjä varasi oikeuden puolustaa kansalaisiaan muissa maissa. Sitä seurasi doktriini valvoa omia oikeuksia myös sotilaallisesti omien rajojen ulkopuolella ja jopa liittolaismaiden oikeuksia niiden rajojen ulkopuolella.

”Lähialueiksi määriteltiin entiset Neuvostoliiton maat, muttei Suomea, jota ei onnistuttu valloittamaan. Nyt Putinin mukaan lähialueisiin kuuluvat kaikki alueet, jotka joskus ovat kuuluneet Pyhään Venäjään, kaiketi myös Suomen autonominen suurruhtinaskunta sadan vuoden ajalta, vaikkemme Pyhän Venäjän osa olleetkaan”, Tarkka pohjusti Nato-teesiään.

Kun itsenäistyneet Baltian maat turvallisuussyistä liittyivät ensin Natoon ja vasta sitten Euroopan Unioniin, Suomi toimi toisin ja uskoi EU:n riittävän. ”Suomelle tuli rimakauhu”, täräytti Tarkka. Hänen mukaansa kertarysäys olisi ollut hyvä ratkaisu, sillä silloin Venäjä yritti ”luineen ja nahkoineen” selvitä Neuvostoliiton konkurssipesästä. ”Politiikassa pitäisi pystyä käyttämään toisen heikkoutta hyväksi, sillä se kuuluu politiikanteon luonteeseen. Suomi jätti käyttämättä.”

Jukka Tarkka moitiskeli sitä, että presidenttinä olleessaan Martti Ahtisaari pysyi Nato-myönteisyydestään hiljaa ja paljasti sen vasta myöhemmin. Paavo Lipposelle hän arveli tulleen rimakauhun, kun taas Erkki Tuomiojalla ja Tarja Halosella oli Nato-kielteisyydessä pasifistiset perusteet.

”Toisaalta EU-kansanäänestyksessä EU:n kannatuksemme oli kiikun kaakun. Ehkä EU ja Nato kimppana olisi keikauttanut äänestystuloksen toisenlaiseksi ja olisimme nyt myös EU:n ulkopuolella. Olemme nyt ilman lännen turvatakuita, muttemme voi olla ulkopuolella Baltian läheisyyden vuoksi, jos konflikti syttyisi Venäjän ja Naton välillä. Sotilaskoneet eivät voisi edes kääntyä Itämerellä loukkaamatta Suomen aluetta. Maantieteelle emme mitään voi!”

Jos Ruotsi ja Suomi liittyisivät Natoon ”hanhenmarssilla”, Tarkan käsityksen mukaan Suomen tulisi tehdä se ensin. ”Mutta siinä asenneilmastomme on lukossa. Jos Ruotsi liittyisi ensin, oma pelivaramme olisi hyvin vähissä.”

Vladimir Suuresta Vladimir Suureen

Timo Vihavainen on runsaine tietomäärineen myös viihdyttävä kirjoittaja. Haastattelijana toimi Juha Roiha.

Timo Vihavainen on runsaine tietomäärineen myös viihdyttävä kirjoittaja. Haastattelijana toimi Juha Roiha.

Professori Timo Vihavaiselta ilmestyy Venäjä-aiheinen kirja vuodessa, parhaana kaksi. Tänä syksynä ilmestyi Vladimir Suuresta Putiniin, Venäjän sankarit ja epäjumalat. Kirjassaan hän kuvaa ja analysoi joukon tällaisia historian epäjumalia, joista kirjamessujen keskustelussa hän ehti suppeasti kommentoida muutamia. Alkuperäinen Isä Aurinkoinen eli Vladimir Pyhä (Suuri) on nyt suuressa arvossa, sillä hänen toimestaan Venäjä omaksui Bysantin uskonnon ja kiistellyn legendan mukaan hänet kastettiin Krimillä. Tällä Venäjällä on oikeutettu Krimin toissakeväistä haltuunottoa.  ”Vladimir Pyhä oli suuri syntinen. Hänellä oli 800 vaimoa ja hän oli raiskaaja”, Vihavainen valotti katunutta pyhimystä.

Venäjän itsetunnon peilinä ovat myyttisen hahmon saavat sankarit.

Venäjän itsetunnon peilinä ovat myyttisen hahmon saavat sankarit.

Esittelyyn pääsivät länsimaalaistaja ja vallankumouksellinen kurittaja Pietari I (Suuri), joka oli suuri myös fyysiseltä hahmoltaan, voittoisa sotapäällikkö Aleksandr Suvorov, Lenin ja Stalin, joista erityisesti Isä Aurinkoinen II nauttii venäläisen kansanenemmistön ihailua, sekä tuoreimpana sankarina Vladimir Putin.

Kulttuurin alueella on myös sankarinsa, ja heistä tärkein on suuri ja hieno runoilija Aleksandr Pushkin. Neuvostoliitossa vallitsi Vihavaisen mukaan sankarityöläisen ja kollektiivisen sankaruuden ihanne. ”Sankaruus sotii tasa-arvoa ja samanvertaisuutta vastaan. Putinin kultti näyttäytyy meillä parodisena ja se myös ärsyttää venäläistä älymystöä. Ruukun sukeltaminen meren pohjasta tai kurkien lennon johtaminen; mihin tarvitaan kaikkea tällaista Putin-kuvaa?” Vihavainen kysyi.

Perin mielenkiintoisen lisän heitti haastattelija sankareista kulttuurisessa vertailussa. Jos angloamerikkalaisia sankareita edustavat fiktiiviset hahmot James Bond, Teräsmies ja sen sellaiset, Suomessa sankarihahmot ovat itsensä uhraajia lähtien Saarijärven Paavosta tuntemattomaan sotilaaseen. Venäjällä on toisin: Vladimir Suuresta Vladimir Suureen.

Onko virolainen ja suomalainen kirjallisuus pientä kirjallisuutta?

Sirpa Kähkönen ja Rein Raud. Kähkönen kertoi kirjailijaesikuvakseen hienoilla teoksillaan kielimuurit murtaneen Viron Jaan Krossin.

Sirpa Kähkönen ja Rein Raud. Kähkönen kertoi kirjailijaesikuvakseen hienoilla teoksillaan kielimuurit murtaneen Viron Jaan Krossin.

Osuin kuuntelemaan säkenöivää ja vilkasta keskustelua pienen kielialueen kirjallisuuden arvosta. Keskustelijoina olivat virolainen kirjailija, Helsingin yliopiston japanin kielen professori Rein Raud, kirjailija Sirpa Kähkönen ja professori Cornelius Hasselblatt sekä keskustelun suuntaajana kirjailija Maimu Berg, niin ikään Virosta.

Cornelius Hasselblatt siteerasi virolaista runoilijaa, teologia, orientalistia ja filosofia Uku Masingia, jonka mukaan pienillä kansoilla on laajempi horisontti, koska ne eivät pääse suurten ohi. Kääntäen suurilla kansoilla horisontti on kapea. Hasselblatt kysyi, mikä on pientä. ”Kaikki on suhteellista.”

Myös Sirpa Kähkösen kokemuksessa suurilla kielialueilla vallitsee itseriittoisuuden henki. Anglosaksinen kielialue on niin suuri, ettei osata olla edes uteliaita tietämään sen ulkopuolelta eikä välttämättä tunneta kovin hyvin edes sisäpuolistakaan kirjallisuutta. ”Jos pienen kielialueen kirjailijan onnistuu murtautumaan läpi, se on häkellyttävä kokemus. Meillä sen ovat tehneet nyt Sofi Oksanen, Emmi Itäranta ja Katja Kettu.”

Rein Raudin mukaan suuri kirjallisuus on sitä, joka pystyy vaikuttamaan eikä se riipu kielen suuruudesta. Norjan ei ole suuri kieli, mutta Ibsenin Nukkekodissa naisen aseman kuvaus  vaikutti yli kielirajojen. ”Olen tutkinut yhtä kaikkein pienimmistä, Japanin klassista kirjallisuutta, jolla oli ehkä tuhat lukijaa. Kuitenkin se on vaikuttanut ja säilyttänyt japanilaisen kulttuurin vakaalla tasolla. Lukijain määrä on epäoleellinen. Ja päinvastainen esimerkki: Kiinan tasavallan synnystä Maon kuolemaan saakka Kiinassa ei syntynyt lainkaan vaikuttavaa kirjallisuutta, vaikka kielialue on valtava. Virallista kirjallisuutta kukaan ei lukenut, muut eivät saaneet julkaista”, Raud havainnollisti.

Keskustelijat epäilivät, mahtaako kielimuurin takana ruoho oikeastaan olla vihreämpää. Rein Raud muistutti siitä, että pienissä kulttuureissa kustantaja ei määräile samalla tavalla kirjailijoita kassamagneeteiksi ja painosta heitä lisäämään seksiä, jännitystä ja muuta myyvää, vaan kirjailijalla on autonomia. ”Suuren kielen kirjailijan autonomia on kapeampi, koska hänet alistetaan aivan eri tavalla kaupalliseen myllyyn. Siellä, kielimuurin tuolla puolen ei ehkä olekaan kirjailijan vihreää nurmikkoa.”

Sirpa Kähkönen kiisti sen, etteikö ihmisiä sodassa ja sotavuosina kuvaava teos voisi olla yleismaailmallisesti kiinnostava vain siksi, että se sijoittuu vaikkapa Kuopioon. ”Kääntäminen kuitenkin osoittaa, miten samanlaisia me ihmiset kokemuksinemme ja tunteinemme olemme. Suomessa on päästävä pois alemmuudentunteesta”, hän sanoi. ”Kun olen lukenut ulkomailla Graniittimiehen alkua, reaktio on ollut hullaantuneen ihastunut. On tiukattu, onhan kirjaa saatavilla kysyjien kielillä.”

Maimu Berg kuvasi Neuvostoliiton aikaista kirjallisuuden kääntämisen kiintiöitä. Kaikista neuvostotasavalloista ja satelliittivaltiosta tuli kääntää ja julkaista kaksi kirjaa vuodessa. Näin saatiin lukijoiden ulottuville myös pienten kielialueiden kirjallisuutta. Nyt kiintiöajattelun soveltaminen koettiin aika utopistiseksi. Silti on tärkeää tajuta se, miten vääristynyt on käsityksemme maailmankirjallisuudesta.

”Maailmankirjallisuus-käsite on ideologinen ja poliittinen. Kuuden vuosikymmenen ajan maailmankirjallisuutta julkaistussa Keltainen kirjasto -sarjassa ensimmäinen naiskirjailija tulee vastaan jossain 400 kohdalla ja seitsemän kirjoittaa jollakin muulla kielellä kuin englanniksi”, Sirpa Kähkönen latasi.

Halusin kirjoittaa myös Boris Akuninista, mutta lukekaapa HS:stä Jussi Konttisen oivallinen Akuninin haastattelu sunnuntain 25.10. numerosta.

Halusin kirjoittaa myös Boris Akuninista, mutta lukekaapa HS:stä Jussi Konttisen oivallinen Akuninin haastattelu sunnuntain 25.10. numerosta.

Mutta keskustelun henki oli rohkaiseva: Hyvä kirja murtautuu läpi ja löytää lukijansa. Siitä jäi jälkimauksi Rein Raudin kertoma esimerkki. Samuel Beckettin Godot julkaistiin samanaikaisesti vuonna 1953 erään aikansa bestsellerin kanssa. Godotin löysi kourallinen. Nyt, puoli vuosisataa myöhemmin, Godot on ylittänyt bestsellerin silloiset myyntilukemat ja elää, bestseller sen sijaan ei.

Runsaasti muutakin viimeisenä kirjamessupäivänä seurasin, kuten venäläistä dekkaristia Boris Akuninia hänen kahdesta suomennetusta romaanistaan Erikoistehtäviä, venäläistä kirjailijaa Jevgeni Vodolazkinia hänen keskiaikaromaanistaan Lavr sekä omaa kirjailijaamme Paula Havastetta, jonka romaanista Maan vihat aioin kirjoittaa seuraavaksi.

 

Advertisements
Kategoria(t): Ajankohtaista, Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s