Torstaina Helsingin kirjamessuilla

Tutkittua tietoa talvisodan hengestä

Tutkittua tietoa talvisodan hengestä

Aloitin ensimmäisen kirjamessupäiväni talvisodan yhteishengen myytistä. Aiheesta on ilmestynyt historiantutkija Tuomas Teporan teos Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota (WSOY). Juuri tämä teos oli haastattelijan, piispa Kaarlo Kallialan valinta. Teporan mukaan talvisodan hengen loi se tuohtumus, loukkaantuminen ja suuttumus, joka yli poliittisten rajojen koettiin Neuvostoliiton aggression seurauksena.

”Valtaosa kansasta oli moraalisesti närkästynyt itäisen suurvallan röyhkeydestä jo aluevaatimusten yhteydessä. Myös äärivasemmisto tunsi tuohtumusta.  Poliittiset erot eivät Suomessa kadonneet, mutta ne menettivät merkityksensä, kun koettiin oltavan samassa veneessä. Yhtenäisyys alkoi herätä siis jo ennen sodan syttymistä”, Tepora kuvasi.

Tuomas Tepora turvautui pääosin kahdenlaiseen tutkimusmateriaaliin, Maanturvan asiamiesten raportteihin kansan mielialoista sekä sotilaiden kenttäposteihin. Maanturva oli AKS:n kyljessä luotu järjestö, jolla oli noin 10 000 asiamiestä ympäri Suomea. Heidän tehtävänään oli seurata ihmisten mielialoja työpaikoilla, ravintoloissa ja naapurustossa.

”Kotirintaman ja rintaman kuva sodasta poikkesi suuresti. Kotirintamalla käsitys oli aika ihanteellinen, sillä miehet eivät ehtineet lomille ja kenttäposti tukkoisena myöhästeli. Koska talvisota oli lyhyt, mustan pörssin kauppa ei ehtinyt aktualisoitua eikä sotaväsymys näkyä”, Tepora perusteli yhteishengen säilymistä. Hänen mukaansa rauhanehdot aiheuttivat kuitenkin katkeruutta siksi, että menetetyt alueet olivat suuremmat kuin syksyllä luovutettavaksi vaaditut.
”Välittömästi sodan päätyttyä vallitsi tunne, että oli sodittu ja uhrauduttu turhaan. Erityisesti katkeruus kohdistui Ruotsiin, joka ei auttanut, sekä Saksaan, joka oli Neuvostoliiton liittolainen. Ruotsi-katkeruus kohdistui osin myös suomenruotsalaisiin, joiden katsottiin pettäneen Summan taistelussa.”

Tuomas Tepora kertoi yllättyneensä, miten helposti poliittiset ”vastahankaihmiset” lähtivät sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Yllättävää oli myös siirtokarjalaisten saaman kohtelun samankaltaisuus nykypäivän turvapaikanhakijoiden vastaanoton kanssa.
”Myös siirtokarjalaisten retoriikassa menetystä kanavoitiin pettymyksenä tarjottuun ruokaan, mistä seurasi isäntäväen turhautuminen.”

Sixten Korkmanin talousopissa

Sixten Korkman kertoi lainanneensa hieman muuntaen kirjansa nimen suuresti arvostamaltaan Mauno Koivistolta.

Sixten Korkman kertoi lainanneensa hieman muuntaen kirjansa nimen suuresti arvostamaltaan Mauno Koivistolta.

Aalto-yliopiston professori Sixten Korkman on kirjoittanut kirjan Väärää talouspolitiikkaa (Otava). Kuuntelin tunnin verran lehdistötilaisuudessa Korkmanin selkeää, loogista ja kansantajuista makrotalouden lyhyttä oppimäärää eli talouspolitiikkaa lähtien Adam Smithistä ja jatkuen John Keynesin markkinatalouden poliittisen säätelyn ja Milton Friedmanin uusliberalismin kautta nykypäivään.

Korkman kävi läpi Suomen makrotason talouspolitiikan lähtien 1950-luvulta, jolloin Suomi eli säännöstelytaloudessa, jälleenrakentamisen, sotakorvausten maksamisen ja teollisuuden rakentamisen kovia vuosia. Keynesin opit eivät rantautuneet Suomeen silloin eivätkä vielä 1960-luvullakaan. Sitten talouspolitiikan keskeiseksi työkaluksi tuli usean vuosikymmenen ajan devalvaatio, jolla luotiin investointisuoja metsäteollisuudelle.
”Emme tiedä kehityskulkua, jos olisi toimittu toisin. Teollisuuteen uskallettiin investoida, koska devalvaatioilla riskit hajautettiin ja jaettiin. Talouskasvu oli upea ja pitkäkestoinen, mutta epävakaasta taloudesta haluttiin lopulta päästä irti ja niin siirryttiin vahvan markan politiikkaan, mutta saatiinkin aikaiseksi ylivahva markka.”

Vuonna 2008 myös ekonomistit yllättänyttä lamaa ja syntynyttä rahoituskriisiä Korkman vertasi dramaattisesti verenkiertojärjestelmän pysähtymiseen.
”Ekonomisten ominaispiirre on se, että heidän joukossaan on niin paljon tyhmiä ihmisiä”, hän heitti. Ei osattu nähdä, että pitkä vakauskehitys lietsoi ylielämistä ja näin syvän vakauskriisin.”

Korkman tunnustautui keskitien kulkijaksi ja yhteisen linjan etsijäksi, joka on valmis rukkaamaan kantaansa. Ajattelutapa kuulosti kovin keynesiläiseltä:
”Markkinatalous on hieno asia, mutta ilman poliittista ohjausta se muuttuu hirviöksi. Tarvitaan vahva hyvinvointivaltio, joka ottaa rikkailta ja jakaa köyhille.

Kirjansa nimestä huolimatta hän ei suostunut ottamaan finanssipoliittista kantaa kuumaan kysymykseen, elvytys vai leikkaukset. Tai otti sittenkin:
”Johtavat makrotaloustieteilijätkin ovat siinä eri kannoilla. Yhdysvalloissa elvyttäminen on kannattavaa, koko Euroopan tasolla myös, mutta Suomi on liian pieni kansantalous, jotta yksin elvyttämällä hyöty ei valuisi Ruotsiin. Meillä on kestävyysvaje, budjettivaje ja rakenteellisten uudistusten tarve. Elvytys voisi olla vain osana isompaa pakettia”, hän linjasi.

Nykypäivän poliitikkoja Korkman moitti poliittisen valmistelun heiveröisyydestä sekä siitä, etteivät poliitikot kuuntele asiantuntijoita. ”Eivät ole kuunnelleet 15−20 vuoteen.” Moitteita saivat myös työmarkkinajärjestöt, etenkin ammattiyhdistysliike:
”Talous, työ ja teknologia ovat muuttuneet, mutta instituutiot fossiiliutuneet. Paras tie on kuitenkin patistaa työmarkkinajärjestöjä riittävästi ja asettaa niille reunaehtoja ratkaisujen etsimiseksi. Riitainen tie on kivinen ja katkera”, hän päätti.

Ljudmila Ulitsajalta uutta ja kiinnostavaa luvassa

Ljudmila Ulitskaja on yksi Helsingin kirjamessujen yli 30 venäläisestä kirjailijavieraasta, samalla yksi tunnetuimmista.

Ljudmila Ulitskaja on yksi Helsingin kirjamessujen yli 30 venäläisestä kirjailijavieraasta, samalla yksi tunnetuimmista.

Kirjamessujen venäläisteemoja seurailin myös. Keskusteltiin sananvapaudesta ja tietokirjallisuudesta Venäjällä. Yksi kuuntelemani kirjailijavieras oli Ljudmila Ulitskaja, jolta on suomeksi ilmestynyt jo neljä teosta Siltalan kustantamana. Arvattavasti viides saadaan ensi vuonna, sillä hänen suuri perhekronikkansa ilmestyy Venäjällä ensi viikolla.

”Se alkaa vuodesta 1911 ja päätyy usean sukupolven kautta tulevaisuuteen. Fokuksena on yksittäisen ihmisen elämä ja sen suhde valtioon. Nämä kaksi ovat aina ristiriidassa keskenään. Sukukronikka kertoo persoonan säilyttämisestä kontrastina valtio. Materiaalinani ovat isoisäni ja isoäitini keskinäiset kirjeet. Isoisäni joutui neljä kertaa vankileirille. Menin KGB:n arkistoon ja löysin isovanhempieni kirjeenvaihdosta paljon materiaalia. Teokseni on romaani, mutta tosipohjainen dokumenttiromaani”, Ulitskaja kertoi.

Ljudmila Ulitskaja aloitti kirjoittamisen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen varsin myöhäisellä iällä ja julkaisi esikoisensa Ranskassa ranskaksi.
”Minulla oli erimielisyyttä Neuvostoliiton kanssa eikä minulla ollut siitä kaudesta mitään illuusioita.”

Ulitskajan monet teokset sijoittuvat neuvostokauteen ja novellien ja romaanien keskeiset henkilöt ovat naisia. Tiedusteltaessa, pitääkö hän itseään feministikirjailijana, kuului vastaus:
”Naisten kokevat miesten katoamisen. Miehet katoavat armeijaan, vankiloihin ja alkoholismiin, katoaa venäläisestä perhe-elämästä. Feminismillä ei ollut suhdetta neuvostotodellisuudessa, sillä naisille kasautui perhevastuu. He kantoivat pääosan niin naisten kuin miestenkin vastuusta kodissa.”

Ulitskaja kertoi rakastavansa novellien kirjoittamista:
”Kun viikon alussa aloittaa, perjantaina on valmista. Romaani sen sijaan on kuin maratonjuoksu. Sen valmistuttua tuntee itsensä kuin kuolleeksi.”

 

Advertisements
Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s