Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

Tex Hännisen kansikuvassa on tyyliä.

Tex Hännisen kansikuvassa on tyyliä.

”Myöhemmin, kun mitään ei voinut enää perua tai muuttaa, Valentina Viktorovna aprikoi usein ja yritti hahmottaa, millä hetkellä alkoi muukin kuin ulkonainen (ulkonainen oli alkanut jo ajat sitten, Denisin pidätyksestä), siis henkinen vajoaminen elämän pohjamutiin. Milloin moraaliset pidikkeet rupesivat katkeilemaan toinen toisensa jälkeen ja aiemmin torjuttu muuttui luvalliseksi, niin että loppujen lopuksi kaikesta tuli luvallista… Niin, rajapyykki oli tuo päivä. Ainakin hänen kohdallaan.”

Tuona päivänä Valentina Viktorovna, entisessä elämässään tyylikkäästi pukeutunut virkanainen, oli nöyrtynyt myymään poimimiaan marjakuusaman marjoja kaupungin torilla maalaiskaupustelijain tiskillä ja kohdannut suureksi häpeäkseen entisen työtoverinsa, kirjastonhoitaja Nataljan, joka kaiken kukkuraksi perui ensin tekemänsä kaupan ja siirtyi ostamaan paremmanlaatuisia marjoja viereiseltä maalaismyyjältä.

Valentinan aviomiehen, miliisi Nikolai Mihailovitšin moraalinen vajoaminen alkoi jo paljon aiemmin, hänen vielä toimiessaan miliisinä. Jeltyševit ovat nousukkaita, mutta eivät sen enempää kuin maalta kaupunkiin ja koulutuksen kautta parempaan elintasoon pyrkivät ihmiset yleensä. Alkoiko vajoaminen yritteliäällä Nikolai Mihailovitšillä silloin, kun uusi puhdas työsuhdeasunto ei tuottanutkaan enää ylpeyttä ja iloa, ei enää riittänyt, ja kun käytettynä ostettu Lada oli kulutettu loppuun, myyty varaosiksi ja ostettu muodikkaampi, mutta virheostoksi osoittautunut Moskvitš Aleko? Vai alkoiko se silloin, kun isän ja äidin ylpeys, toimelias Denis, aiheutti tappelussaan uhrinsa invalidisoitumisen ja joutui vankilaan?

Tarinan alkuluvussa miliisi Nikolai Mihailovitš saa potkut ja joutui oikeuteen. Luontaiset väkivallan ja vallankäytön taipumukset ammatiinvalinnan ohjaajina sekä mahdollisuus helppoon lisätienestiin yöhommissa selviytymisasemalla päätyvät vakavaan virheeseen: Usea lattialta kouristelevana löydetty pidätetty oli hapen puutteessa jo hengenvaarassa. Nikolai oli teljennyt heidät siivousvaraston umpitilaan rangaistuksena äänekkäästä juomaveden vaatimisesta. Mutta vuosia oli rahaa virrannut mukavasti. Jeltyšev kirjasi selviytymisasemalla juoppojen omaisuutta:
”3320 ruplan sijasta hän kirjasi toiselta 1320 ruplaa, toiselta 2598 ruplan sijasta 598. Näin saadut neljä tuhatta hän jakoi mielessään väkensä kesken: hänelle ja lääkärille 1500 nokkiin, kersanteille 500.”

Luin selviytymisasemakuvausta vereslihalla. Tiedän liiankin monta tositarinaa näistä pidätyksistä, joiden uhriksi ulkomaalainenkin voi joutua suurissa turistikaupungeissa vaikka vesiselvänä. Illalla vastaan tulevaa miliisiä on osattava väistää kadun toiselle puolelle.

Potkujen seurauksena perhe menettää työsuhdeasunnon eikä kirjastonjohtajana yli kolme vuosikymmentä työskennelleen Valentinan palkka riittäisi edes uuden vuokra-asunnon vuokraan. Mieleen palautuu vanha Tatjana-täti kaukana kotikylässä. Ei ole tullut pidetyksi yhteyttä, mutta nyt Jeltyševit tuntevat äkillistä sukulaisrakkautta ja suuntaavat muuttokuormansa maalle. Roman Sentšinin tarina sijoittuu perheen muuton jälkeen Venäjän periferiaan, kituvaan eteläsiperialaiseen maalaiskylään, kuoppaisten ja liki ajokelvottomien teiden taakse.

Roman Sentšin on syntyisin Tulasta Länsi-Siperiassa. Tasavallan rajaavat Altai- ja Sajan-vuoristo pohjoisessa ja Mongolian pohjoisraja etelässä. Joskus Tula veti korotetuilla palkoillaan koulutettua väkeä, mutta kun kahdeksankymmentäluvun lopulla Neuvostoliitossa puhkesi kansallisuuksien väliset ristiriidat, Tula tyhjeni tulijoista. Sentšinin romaanin kylä sijoittuu Sajan-vuoriston pohjoispuolelle. Mutta siellä ovat asiat yhtä huonosti.

Kylä elää, kuten koko Venäjän maaseutu, postkommunistista aikaa. Kolhoosi oli kylän työllistäjä suoraan tai välillisesti, oheiselinkeinojen kautta. Oli säkkiompelimoa ja konepajaa, lastentarhoja, kerhoja, kouluja ja hallintorakennuksia. Kun kolhoosi lopetettiin, yritteliäimmät pyrkivät kaupunkeihin, useimpien jääjien kohtalona oli työttömyys. Oman tarpeettomuutensa saavat nopeasti kokea myös Valentina ja Nikolai yrittäessään sopeutua uuteen todellisuuteensa.

Muutto on nöyryytys, mutta jonkin aikaa Jeltyševit pitävät yllä valheellista optimismia, joka rapisee silppuna maahan kylän henkisen ja taloudellisen tilan valjettua. Töitä ei kerta kaikkiaan ole. Kauppa ei ole saanut viinanmyyntilisenssiä, silti kylässä juodaan kuin viimeistä päivää. Tuliaisiksi naapurin tarjoama laiton pirtu maistuu bensiinille. Myöhemmin aletaan saada puhtaampaa pirtua, kun Nikolai taipuu pirtutrokariksi. Jollakinhan on elettävä. Niin aviopari kuin heidän laiska ja osaamaton aikamiespoikansakin Artjom löytävät loputtomasti hyviä syitä ottaa ryyppy ja sen päälle muutama lisää.

Sentšin kuvaa Jeltyševien tragedian kautta venäläisen kylän näköalattomuutta, ihmisten selviytymistaistelua, keskinäistä huijausta yhteistyön asemasta, juoppoutta ja rappiota. Parhaiten kylässä selviävät vanhat mummot, vähään tyytyvät ja luontaistaloudessa elävät.  Kaikki jää Nikolailla puolitiehen, innostus syttyy vain kadottaakseen voimansa ja sammuakseen. Uudisrakennusta tädin ahtaalle tontille yritetään rakentaa kaksi vuotta eikä valmista tule. On pula sementistä, hirsistä, osaavista käsistä ja rahasta. Uusi saunankiuas jää asentamatta ja saa ruostua pihalle vesisateeseen unohdettuna. Ennen asentamista olisi pitänyt saada uusi sauna surkean saunanrähjän tilalle.

Tarina kertoo, miten päivittäiset vaikeudet nujertavat vähitellen ihmisissä heidän inhimillisyytensä. Lukija jää miettimään, missä on yksilöiden ja yhteiskunnan vastuun välinen raja. On helppo antaa myöten, antaa mennä. Toisaalta yksilöt yhdessä muodostavat yhteiskunnan, jossa elävät. Jeltyševit eivät ole nykyajan oblomoveita, heissä on yritteliäisyyttä, mutta he nujertuvat. Asteittainen rappio muuttuu heidän tuhokseen. Kertyvä kauna huijaavaa naapuria kohtaan, oma kasautunut katkeruus, äkkipikaisuus ja herkkyys entisenä miliisinä väkivaltaisiin otteisiin ja pirtuhuuruiset aivot johtavat miehen tekoja.

Arvostan Roman Sentšinin romaanin Jeltyševit, erään perheen rappio yhdeksi tämän syksyn kärkikirjaksi ja omalta kohdaltani kirjalliseksi löydöksi. Tarinan arvoa korostaa kirjan lopussa Akatemiatutkija, venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentin Sanna Turoman jälkisanat, joissa hän asettaa perheen rappion laajempiin yhteiskunnallisiin kehyksiin.

Roman Sentšin: Jeltyševit, erän perheen rappio. Into 2015, 285 sivua. Suomennos Kirsti Era.

Helsingin kirjamessuilla:

Torstaina 22.10. klo 16 Tietokirjailijoiden rooli venäläisessä kulttuurissa ja yhteiskunnassa, keskustelijoina Artemi Troitski, Roman Sentšin, Irina Prohorova ja Kalle Kniivilä. Aino-lava.

Perjantaina 23.10. klo 14.30 Roman Sentšin: Jevtyševit, erään perheen rappio, Katri Vala -lava. klo 15.30 kirjailijahaastattelu Rosebudin osastolla 6b99. klo 16.45 Amnestyn lukupiiri, Sellon kirjaston osasto 6f79.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

  1. JHKoivula sanoo:

    Itselleni Sentsinin kirja oli yhtä kahlaamista. Epäilemättä kyseessä on hieno teos, mutta en vain saa löydettyä sitä tekijää, mikä itseäni palkitsisi tämän tyylilajin lukemisessa. Purin traumaa tarkemmin tänne https://kulttuuriakulttuuria.blog/2017/01/03/roman-sentsin-jeltysevit-eraan-perheen-rappio/ ja lähdin etsimään muita aiheen päälle ymmärtäviä, jotka selvästi ovat saaneet kyseisestä teoksesta positiivisia kokemuksia itselleen.

    En jotenkin saa löydettyä sitä oivallusta tai nautintoa tai puhdistavaa ahdistusta, josta jäisi joku pysyvämpi vaikutelma kirjasta elämään näin tämän akuutin kriisiin jälkeen. Mikä tässä se taika sinulle oli?

    • Jaakko hei, jännä tuo ilmaisusi ”puhdistava ahdistus”. Mietin, voiko ahdistus puhdistaa. Sen sijaan kirjan ihmisten kohtalot ja mahdollisuuksien olemattomuus ahdisti, tietenkin. Minulle kirja avasi ikkunan syrjäseudun venäläiseen kylään, joka kipuilee työttömyyden kourissa. Tuo seutukunta on kuulemani mukaan pahimpia kehitysalueita, mutta kylän kuvaamat olosuhteet enemmän tyypilliset kuin epätyypilliset. Eikö siinä ole riittävästi syytä pitää kirjasta, jos se on vielä kirjoitettu hyvin. Ajan, arjen ja ihmisen raadollisuuden ja heikkouden kuvaus, eikö se riitä? Yrittiväthän he aluksi, kovastikin.
      Anneli

      • JHKoivula sanoo:

        Ei se kyllä oikein riitä! Tai juuri se ei riitä. Onhan maailmassa kurjuutta ja harmautta, mutta en tiedä jalostaako siitä lukeminen minua varsinaisesti ihmisenä tai kulttuurinkuluttajana ja viihteestä se ei ainakaan itselleni käy.

        Sen verran luotettava olen ollut tämän asian suhteen, että useimmiten vain hyppään nämä kirjat yli, mutta tällä kertaa ajattelin antaa tilaisuuden kun venäläisestä kirjallisuudesta muuten paljon pidän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s