Katja Kettu: Yöperhonen

Motyljokilla, yöperhosella, on kirjassa monia merkityksiä.

Motyljokilla, yöperhosella, on kirjassa monia merkityksiä.

Yöperhosessaan Katja Kettu tekee silppua kaunokirjallisuuden genrerajoista. Alussa kirja on epärealistisen realistinen, sitten inhorealistisen realistinen, paikoitellen satiirinen ja surrealistinen ja loppua kohti juoni saa rikosromaanin käänteitä. Kirjan kivijalka on realismissa, yläkerrokset vapaassa fiktiossa, jossa tunnistan myös veijariromaanin piirteitä. Tarina on kiehtova, sillä Kettu on selvittänyt taustat huolella ja hän kirjoittaa rehevästi ja omakielisesti.

KYLLÄ. Neuvostoliiton vankileirien saaristossa tuhottiin kymmeniä miljoonia ihmisiä äärimmäisen raskaalla pakkotyöllä ja kurjilla oloilla.
KYLLÄ. Vorkutan hiilikaivosleirit olivat pahamaineisimpia.
KYLLÄ. Leireillä syntyi omat kriminaalivaltahierarkiansa, jossa leirin tsaari lähimiehineen ylsi pohjattomaan, sysimustaan pahuuteen, vaikka vain estääkseen pitkästymistään. ”Suorat puut kaadetaan, käyrät saavat elää.”
KYLLÄ. Neuvostoliiton ja Venäjän rakenteellinen korruptio on yksi maailman räikeimmistä ja viime vuosina vain jyrkentynyt.
KYLLÄ. Suomalais-ugrilaiset alkuperäiskansat ovat aina olleet Kremlin valtikan alla puolustusasemissa.
KYLLÄ. Putinille nykyhallinnon vastustaminen on epäisänmaallisuutta ja rakkaus isänmaata kohtaan merkitsee myös johtajan rakastamista.

Näin miettii Venäjän rakastettu Johtaja, kylmänhyytävä ja vallantäytteinen Vova Rossija-helikopterissaan Katja Ketun härnäävässä ja satiirisessa kerronnassa:
Saavumme taigan ylle kello kaksitoista kolmekymmentä. Olen kaivannut tätä tunnetta: olla Kansansa isä, jättimäinen jumalsilmä joka öisin kiertää tarkastelemassa valtakuntaansa. Rakas Venäjäni levittäytyy allamme kaikessa vuosisataisessa neuvostorujoudessaan. Rujoudessaan, jonka aion kääntää entisloistoksi jonka se ansaitsee.

Tästä ymmärsin, mistä tiedon- ja ihmistenhallinnassa oli kyse. Vie huligaaneilta mahdollisuus käyttää ääntään, sotke värit, tukahduta riitasoinnut. Harhauta. Tärvele. Tee vastustajasi naurunalaiseksi. Täytä maailma muulla hälyllä, iloisella puheella. ”Elämä käy päivä päivältä iloisemmaksi ja iloisemmaksi”, niin kuin iskulauseissa Neuvostoaikaan sanottiin. Sillä eivät ihmiset tahdo suuria aatteita eivätkä ymmärrä monimutkaisten puheiden päälle. Kansa tahtoo Messiaan. Tsaarin. Niin helppoa se on.

Mutta palataan kirjan alkuun: Liinahamarissa varttunut 15-vuotias suomalainen Irga hiihtää uhmakkaasti, koston makea maku suussaan rajan yli Neuvostoliittoon. Eletään talvea 1937. Neuvostoliitossa on meneillään Stalinin kolmas vainohyöky, missä suomalaiset toverit lopullisesti murskataan. Suomessa kommunistien ja äärioikeiston välinen railo on ylittämättömän syvä. Irga on ylittänyt sen isäänsä uhmaten pelehtimällä Petsamon pääagitaattorin Suenhampaan kanssa. Seurauksena seksikarkeloista oli alaikäisen tytön ei-toivottu raskaus. Vitivalkoinen isä rankaisi. Käsittelyn jälkeen Irgan kielestä on jäljellä enää tynkä. Hänestä on tullut puhekyvytön. Hän sekä pakenee että uhmaa isäänsä. Suenhampaan on määrä odottaa häntä rajan takana ja sitten häntä odottaisi tämän kanssa ehtymättömän hauska yhteiselo kommunistisessa Paratiisissa.

Irgasta tulee oikopäätä kuulustelukäsittelyjen jälkeen poliittinen vanki pykälän 58 perusteella. Tuomiona 20 + 5 vuotta ja Vorkutan kaivosleiri, josta kukaan ei tule ulos elävänä.

Petsamo, Vorkuta ja Mari-el Lavra ovat Katja Ketun uusimman tarinan tapahtumapaikat.

Petsamo, Vorkuta ja Mari-el Lavra ovat Katja Ketun uusimman tarinan tapahtumapaikat.

Katja Kettu kertoo rinnakkain Irgan tarinaa Vorkutassa vuosina 1937, 1947 ja 1952−1954 sekä nuoren suomalaisnaisen Vernan tarinaa vuonna 2015 niittymarien asuttamassa Lavran kylässä Volgan mutkassa. Miten tarinat liittyvät toisiinsa? Verna on käypäläinen, jonka saapumisen syynä on hänen Henrik-isänsä, perinnetutkijan, väkivaltainen, selvittämätön kuolema Lavrassa. Hän saa vuodepaikan vanhan Elena (Elna) Mihailovnan talossa, jossa asuu myös tokkurainen vanhus Oden Käärmeenkieli ja uunin pankolla kehitysvammaisen tuntuinen poika. Heidän henkilönsä selviävät tarinan loppupuolella, Vernan ja hänen isänsä jo varsin varhain.

Lavran kylässä liikkuu pelottavaa väkeä, kaksi OMONin miestä, toinen heistä kylän oma kasvatti Kostja, josta tulee nopsasti Vernan seksikumppani. OMON-miehet vaativat kyläläisiä luovuttamaan maatilkkunsa tulevan padon tieltä. Kyläläiset eivät suostu, ja tehtävä osoittautuu muutenkin lumetehtäväksi. Neuvostoaikaan Keremer Valosilmän karsikon viereen rakennetusta vesitornista piti tulla helpotus kolhoosin lehmien juottamiseen, mutta korruptio ja hallinnon mädännäisyys näyttivät ylivoimansa: vesitorni tuli, mutta vesijohdot jätettiin vetämättä. Kremlistä ei ole mitään hyvää odotettavissa.

Keremerillä on marilaisten uskomuksissa luja sija. Mongolivallalta peritty jumalolento edustaa pahuutta ja onnettomuutta ja hänen lepyttämisekseen on uhrattava.

Vernalle selviää ihoon poltetusta numerosarjasta, että Elna-vanhus on ollut vankileirillä − Vorkutassa. Tämän lukija tiesi jo alussa. Tuolloin nuori, lapsellinen mari Elna oli komsomolilainen vapaaehtoinen vankeja Vorkutaan vietäessä. Hän pelasti Irgan hengen ja auttoi tämän syntyneen lapsen saamisessa leiriltä ulos jonnekin neuvostoliittolaiseen orpolasten kotiin. Järkytyksekseen Elna sai Vorkutassa tietää olevansa itsekin vanki, etätuomittu. Leiriltä ei tulla ulos.

Elnasta tulee Irgan, ”Villilinnun”, suojelusenkeli, rakkain ystävä, marilaisittain ”siskoni sinikeräseni”.

Rouheisempaa kieltä Kettu käyttää muista naisista: oma hemmoteltu sisko oli Irgalle ”takaluimu kettana”, leirin naiset ”luunahkaisia naisenkäppänöitä”, ”poikimattomia tainakoita, mahoja tyräkkejä”, Elna on Vernalle ”äreä haaska” ja ”ämmänjäkkärä”, vanhalle Elnalle nuoret naiset ”rymykettanoita” ja ”perseviä tytönnussikoita” ja niin edelleen. Ketun kieli ja sen takana vellovat tunteet ovat ilmaisuvoimaisia, ja ihmisen eritteissä on villiinnyttävä lemu.

Yöperhosen tarinaan tulee liki surrealistinen käänne, kun sodan jälkeen leirille tuodaan Suomesta saksalaisia vankeja, heidän joukossaan myös hintelä, heikossa kunnossa oleva nuorukainen Aleksei Ignatenko. Alekseista tulee tarinan mystisin henkilö, joka sitoo yhteen niin marilaisen Elnan tämän lapsuusaikaisena kasvinveljenä ja marilaismenoin lapsikihlattuna, suomalaisen Irgan tämän leirirakastajana ”Varpusena” kuin vuosikymmeniä myöhemmin Suuren Johtajankin Vovon tämän läheisenä neuvonantajana ja KGB:n nuhteettomana everstinä. Mutta ei avata liikaa. Lukijalla on oikeus seikkailuunsa ja löytöretkeensä kirjan sokkeloissa.

Aleksei on selitys sille, miksi maan kaikkivaltias Vovo on hermostunut ja valmis tuhoamaan marilaiskylän Lavran naamioimalla tuhon sotaharjoitukseksi. Hänen pureskelemansa lyijykynän on kadonnut. Nuori rakastajatar Tanja, kleptomaani, tunnustaa varkauden päästäkseen johtajan kuristavasta otteesta. Mutta voiko siihen luottaa? Tsaari Ivana Julman sanoin koskaan ei ole niin suuressa vaarassa kuin voiton hetkellä. Ei kynä Tanjalla ole, vaan pitkäaikaisella avustajalla, iäkkäällä entisellä KGB-miehellä Alekseilla, joka on kadonnut kuin maan nielemänä.

Satiirin ilotulitusta: Kynästä olisi helppo ottaa DNA-näyte.

Ketun fiktio pyörittelee karusellia, kuka kukin on. Tuhoutuiko Irga todella Vorkutan leirin kapinassa armeijan tukahdutettua sen vuosi Stalinin kuoleman jälkeen? Miten kävi hänen lokakuussa 1952 leirillä Varpuselle synnyttämänsä pojan, Volodjan? En malttanut olla katsomatta googlesta: Vladimir Putin on syntynyt lokakuussa 1952. Kuvittelen korvissani Katja Ketun käkätyksen.

Mutta vaikka Yöperhosen tarina on fiktion juhlaa, päällimmäiseksi ja tärkeimmiksi teoksessa nousevat Stalinin aikaiset vankileirikuvaukset sekä marilaisen ja vähemmässä määrin komilaisten ja tsheremissien tapojen ja uskomusten kuvaukset. Tarinan lopussa oleva lisäkirjallisuusluettelo on kunnioitettava. Katja Kettu on viettänyt aikoja Joškar Olassa ja marilaisissa kylissä, lukenut mareista kertovat Leena Laulajaisen ja Ildiko Lehtisen teokset sekä ollut vuorovaikutuksessa molempien lisäksi myös marilaista kulttuuria tuntevan Kirsikka Moringin kanssa.

Taustoitus molemmissa aiheissa on vankka. Hurja fiktio lähestyy realismia.

Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015, 322 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s