Katja Petrovskaja: Ehkä Ester

Ehkä Ester − tärisyttävä

Ehkä Ester − tärisyttävä

Ennen aikaan, ennen pitkän pöytämme ääressä vietettyjä juhlia, suuri suku oli kirous, sillä sukulaisten joukossa saattoi olla valkoiseen armeijaan kuuluneita, saboröörejä, aatelisia, kulakkeja, ulkomailla eläviä, liian sivistyneitä, kansanvihollisia ja näiden lapsia ynnä muita epäilyttäviä, ja epäilyksenalaisia olivat kaikki. Suvuissa podettiinkin siksi muistinmenetystä, usein oman nahan pelastamiseksi, mutta apua siitä oli vain harvoin, ja siihen aikaan kun meillä juhlittiin, sellaiset sukulaiset, mikäli heitä oli ylipäätään koskaan ollutkaan, oli useimmiten pidetty lapsilta salassa ja jo unohdettu, ja niin perheet kutistuivat, kokonaiset sukuhaarat painuivat unohduksiin, suku kuivui kokoon, kunnes jäljelle jäi vain kasku kahdesta samannimisestä. Oletteko te samaa sukua? Ei olla, ei missään nimessä, ei edes kummin kaimoja!”

Ukrainalais-puolalaisen juutalaissuvun jälkeläinen Katja Petrovskaja (s. 1970) etsii esikoisteoksessaan Ehkä Ester omia vanhemman polven lähisukulaisiaan, joiden lakaistut jäljet päättyvät Varsovan ja Kiovan juutalaisyhteisöihin ja myöhemmin vuonna 1941 Babi Jariin. Ester, isän isoäiti, babuška, ei päässyt edes sinne asti. Saksalainen sotilaspartio ampui liikuntakyvyttömän, kotitalonsa ulkopuolella heitä kohti paarustaneen vanhuksen, kun tämä halusi kysyä, minne hänen pitää mennä.

Kaikkien jutkujen piti, ampumisen uhalla. Mutta oliko vanhuksen nimi Ester? Ehkä hän oli Ester, Ehkä Ester.

Babi Jar

Memora, ensimmäinen Babi Jarin muistomerkeistä pystytettiin vasta 50 vuotta massamurhan jälkeen. Kuva: Heikki Kajanto

Memora, ensimmäinen Babi Jarin muistomerkeistä pystytettiin vasta 50 vuotta massamurhan jälkeen. Kuva: Heikki Kajanto

Babi Jarin massamurhasta tuli tiistaina ja keskiviikkona kuluneeksi 74 vuotta. Syyskuun 29. annettiin käsky, että kaikkien jutkujen (ven. žid) tuli tulla Melnik- ja Dokterivskikadun kulmaan kello kahdeksan aamulla mukanaan henkilöllisyystodistus, rahat ja arvoesineet, lämpimiä vaatteita, liinavaatteita jne. Talonmiehet kontrolloivat, että kaikki noudattivat käskyä. Yli 33 700 juutalaista marssitettiin Babi Jarin rotkoon, ammuttiin tai haudattiin elävältä kahden vuorokauden aikana. Heidän joukossaan olivat myös Katjan isoäidin äiti Anna Levi ja isotäti Ljolja Grudin. Isän pelasti fiikus. Joku nosti sen, kodinhengen, kuorma-auton lavan nurkasta kadunvarteen, jotta pakenijain kyytiin saatiin mahtumaan yksi pikkupoika lisää, Katjan tuleva isä.

Vaikka olen käynyt Babi Jarissa ja lukenut sen historiaa, Katja Petrovskajan teos tuo hätkähdyttävää uutta tietoa. Nykyinen Babi Jar muistuttaa Kiinan muuria: jäljellä muutaman sadan metrin entisöity pätkä. Jää kuva, että ilman Jevgeni Jevtušenkon tunnettua runoa niin Neuvostoliitto, kuin Ukraina ja kiovalaiset olisivat mieluiten häivyttäneet siellä toteutettujen 100000 – 200000 ihmisen teloitukset historian pölykerrosten alle.

Babi Jar on yksi kuudesta Katja Petrovskajan teoksen pääluvuista, joissa kirjailija asemoi itseään ja lähisukulaisiaan, äidin puolelta Puolan ja myöhemmin Kiovan Krzewineitä ja Levejä sekä isän puolelta Odessan Sternejä. Teos on koko matkaltaan Puolan ja Ukrainan juutalaisuuden lähihistoriaa, mutta samalla kirjailijan oman identiteetin, minuuden kirkastamista ja terävöittämistä, sillä varhemmin he olivat ”neuvostoliittolainen perhe, venäläisiä ja uskonnottomia”.

Sukupolvinen työ kuuromykkien lasten hyväksi

Koko äidin puoleinen suku opetti vuosisadan ajan kuuromykkiä. Ensimmäisen kuuromykkien lasten koulun perusti Katjan esi-isä Shimon Heller 1800-luvun alkupuoliskolla Wieniin. Hänen lapsensa Ozjel Krzewin, Katjan isoäidin Rozan isä, toimi Varsovassa pienen kuuromykkäkoulun opettajana ja rehtorina perittyään tehtävän omalta isältään. Hulluna sotavuonna 1915 häntä epäiltiin Itävallan vakoojaksi ja vangittiin. Vapauduttuaan Ozjel muutti vaimonsa Anna Levin sekä kolmen lapsensa ja kymmenen kuuromykän orpolapsen kanssa Kiovaan ja parikunta jatkoi työtään siellä. Heidän tavoin Puolasta pakeni satojatuhansia sotaa pakoon Kiovaan.

Isoäidin Rozan pedagogisiin menetelmiin kuuromykkien juutalaislasten koulussa kuuluivat värähtelyyn perustuva kielten oppiminen, lasten vienti katsomaan balettia ja oopperaa sekä omakohtainen tanssi ja maalaaminen. ”Leninin kutsua kommunismiin ei kuulla korvin vaan sydämellä”, kuului koulun motto.
”Kolmekymmentäluvulla raporttien sävy muuttui, kävijät äityivät usein armottomiksi, arviot murskaaviksi. Ensin lakkautettiin rukoukset, heprea ja jiddiš, sitten Ozjelin omaperäinen opetussuunnitelma. Myöhemmin kiellettiin viittomakieli, sitä pidettiin selvänä merkkinä vähemmistöistä, suljetuista yhteisöistä, jollaisia ei Neuvostoliitossa enää suvaittu.”

Kun Katjan isoäiti Roza oli sotaa paossa eteläuralilaisessa kylässä, hänen vastuulleen uskottiin kaksisataa nälkiintynyttä lasta, jotka oli Laatokan jäisen Elämän tien kautta pelastettu piiritetystä Leningradista. Rozan tehtäväksi tuli perustaa lapsille orpokoti sekä johtaa ja hallinnoida sitä.

Varsova ja Puola merkitsevät Katja Petrovskajalle kuuromykkien lasten sisäoppilaitoksen kautta paljon muuta kuin juutalaisgetot. Se on juutalaisen elämäntavan historiaa, joka uhkaa hajota tomuksi kuin hauras paperi. Silta menneisyyteen romahti ainakin äidin vanhemman sisaren, kuuroutuneen ja kaiken sisälleen kätkeneen Lida-tädin osalta:
”Historia on sitä että yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä joilta kysyä, pelkkiä lähteitä vain. Minulle jäi vain muistonriekaleita, kyseenalaisia muistiinpanoja ja kaukaisissa arkistoissa säilytettäviä dokumentteja.”

Judas Sternin arvoitus

Judas Stern teki oikeusistunnosta farssin. "Oli niin monta syytä pitää Sterniä mielipuolena, etten ole varma, oliko hän sitä."

Judas Stern teki oikeusistunnosta farssin. ”Oli niin monta syytä pitää Sterniä mielipuolena, etten ole varma, oliko hän sitä.”

Hyvin erikoislaatuista historiaa Katja Petrovskaja kirjoittaa isänsä sedästä, Jehuda/Judas Sternistä, joka attentaatillaan yritti ampua Saksan Moskovan suurlähettilään maaliskuussa 1932. Petrovskaja dokumentoi oikeudenkäynnin häntä ja kumppaniksi julkisuudessa väitettyä Vasiljevia vastaan. Taustapiruksi, attentaatin tilaajaksi, maalattiin julkispropagandassa Puola. Sen väitettiin halunneen huonontaa Saksan ja Neuvostoliiton suhteita. ”Ei-eurooppalaisin” menetelmin saadun tunnustuksen Stern kielsi avoimessa oikeusistunnossa ja lopputulokseltaan ennalta määrätty rituaali muuttuu farssiksi.

Lopulta koko attentaatti vaikutti lavastetulta. Niin tai näin, molemmat syytetyt teloitettiin nopsasti ampumalla, eikä Katjan isänpuoleisella suvulla ollut hinkua julistaa lähisukulaisuuttaan. Judaksen sisarta, omaa isoäitiään Ritaa (Margaritaa) Katja kuvaa hermostuneeksi, levottomaksi ja sairaalloiseksi. Suosituksen liittyä kommunistiseen puolueeseen hän oli saanut naapuriltaan, Vjatšeslav Molotovilta.

Suvun kadonneita aviomiehiä

Kun määräys kaikkien jutkujen saapumisesta 29.9.1941 määrättyyn kokoontumispaikkaan tuli, Katjan isotädin Ljovjan aviomies Vladimir Grudin katosi. Myöhemmin hän ”pulpahti pintaan” Yhdysvalloissa ja eli siellä vielä neljäkymmentä vuotta. Vladimir oli taivutellut vaimonsa jäämään kaupunkiin.

Katjan isosetä Abram painui vuorostaan Kiovan lähistön maaseudulla maan alle ja hänen onnistui säilyttää henkensä ukrainalaisten maanviljelijöiden avulla. Abramin venäläiselle Zinaida-vaimolle kävi huonommin: Gestapo pidätti ja teloitti hänet. Yhteisen lapsen Toljan onnistui hyvä naapuri pelastamaan hoteisiinsa.

Kirjan viimeisen luvun Katja Petrovskaja omistaa äidinpuoleisen isoisänsä, Rozan venäläisen aviomiehen Vasili Ovdijenkon jäljittämiseen. Tie vie Itävallan keskitysleireille Mauthauseniin ja sodan viimeisinä päivinä Gunkircheniin. Mutta miten nälkiintyneet ja nääntyneet vangit selvisivät hengissä 55 kilometrin kuolemanmarssista Gunskircheniin ja miten isoisä säilyi hengissä, Petrovskaja pohtii. Jos vettä ei riittänyt kaikille, jäivätkö pahimmat henkiin?
”että koska leirillä ei ollut juuri lainkaan vettä ja isoisäni jäi henkiin, jonkun oli kuoltava hänen sijastaan, mutta sen olen jo sanonut”

Vasja palasi sodan jälkeen Kiovaan, mutta perheensä luo vasta neljä vuosikymmentä myöhemmin, vähän ennen kuolemaansa.

Ehkä Ester -teosta voisi edellä kertomani perusteella luulla raskaaksi. Ei se ole. Saksaksi teoksensa kirjoittanut Petrovskaja on häkellyttävä kielen ja tyylin taituri. Ei hän perusteetta ole kimmahtanut Saksassa kirjallisen taivaan kirkkaaksi tähdeksi ja tullut esikoisteoksellaan palkituksi. Jälleen siis kirjailija, joka kirjoittaa niin suurenmoisen ja häikäisevän taidokkaan esikoisen, että mihin oikein asettaisimme odotukset seuraavalta?

Ehkä Ester ei tyhjene yhdellä lukemalla. Kirja on viisas ja syvällinen, leikittelevä ja humaani, utuinen ja kirkas. Kirjailija välttää alleviivaamasta, vaikka historialliset tapahtumat ja ihmiskohtalot suorastaan kirkuvat tarvetta siihen. Alleviivaukset hän siirtää tapahtuvaksi lukijan pääkopassa.

Ehkä Ester on mitä mielenkiintoisin lukupari René Nybergin teokselle Viimeinen juna Moskovaan, josta kirjoitin 19. syyskuuta. Kiitän ystävääni, himolukijaa Miisaa siitä, että hän hurmaantuneena nosti Katja Petrovskajan kirjan esiin omalla FB-sivullaan. Kun uutuuksien runsaudesta on tehtävä poimintoja, onnistuneeksi kirjalöydöksekseni osoittautunut olisi ehkä jäänyt valitsematta.

Katja Petrovskaja: Ehkä Ester. Kertomuksia. Tammi 2015, 269 sivua. Suomennos Ilona Nykäri.

 

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Kulttuurihistoria, Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s