Herman Koch: Naapuri

Tyylitietoinen kirjailija M. signeeraa kirjansa aina täytekynällä.

Tyylitietoinen kirjailija M. signeeraa kirjansa aina täytekynällä.

Kirjailija M. kuuluu maansa kirjailijoiden kärkijoukkoon, vaikka loisto on jo himmenemässä. Uusin teos ei yllä enää entisen kaltaiseen myyntimenestykseen, kuten neljä vuosikymmentä sitten tositapahtumiin nojautunut Tilinteon hetki. Siitä tehtiin menestyselokuvakin. Mutta yhä M. on julkisuuden henkilö, jota haastatellaan ja pyydetään kirjallisuusiltoihin. Vanhat sota-ajan aiheet hän on kalunnut liki loppuun eikä M:n mielestä ”tietyssä iässä” enää koeta uutta.

Vajaa vuosi sitten M. muutti valokuvauksellisen kauniin, itseänsä huimasti nuoremman vaimonsa ja yhteisen pienen tyttären kanssa heidän nykyiseen kotiinsa Amsterdamissa. Heidän alapuolellaan asuu naapuri, yksinäinen mies, joka on oudon kiinnostunut kirjailijasta ja hänen elämästään. Mies alkaa hivuttaa itseään yhä lähemmäksi kirjailijaperhettä ja tunkeutua heidän yksityisyyteensä.

”… on vain yksi alue jolla me hyväksymme sattumat, ja se on todellisuus. `Mikä sattuma!` sanomme ja tarjoilemme päälle mehukkaan anekdootin, jossa sattuma esittää pääosaa. Toiselta kannalta voisi sanoa, että sattuma, joka teki meistä naapureita, on uskottava vain siksi että se tapahtui todellisuudessa. Ei sellaista voi keksiä, sanotaan. Sellaista ei ainakaan kirjailija voisi keksiä.”

Naapuruusjuonen rinnalla kulkee toinen tarina. Neljä vuosikymmentä sitten, lumipyryisenä joulupäivänä Spinoza-koulun miesopettaja katosi jäljettömiin. Syksyllä hänellä oli ollut muutaman viikon mittainen intohimosuhde 17-vuotiaaseen oppilaaseensa Lauraan, koulun kaunottareen. Viekastelevalle Lauralle opettajan iskeminen on kuitenkin välietappi. Lauran katkaistua pian suhteensa opettaja oli muuttunut roikkuvaksi, ruinaavaksi häiriköksi. Nyt, avioliittonsa ja oman tilansa romahdettua hän oli järjestänyt itsensä tytön vanhempien kaukaiselle huvilalle, missä tiesi Lauran lemmiskelevän luokkakaverinsa, kummallisen ja ruipelon laihan Hermanin kanssa. Hänen itse itselleen kännisenä valehtelema ajomatkan tarkoitus oli pyytää Lauralta anteeksi ja vakuuttaa, ettei enää häiritsisi.

Nuorten kertomus katoamistapauksesta tuntui aikoinaan epäuskottavalta. Mutta kun opettaja Jan Landzaaria ei löydetty elävänä eikä ruumiina, syytettä ei liioin voitu nostaa. Kirjailija M. löysi dramaattisesta tapahtumasta loistoaiheen: kaksi lukiolaista suunnitteli opettajansa täydellisen murhan. Niin ainakin romaanin takakannessa mainostettiin kaikissa menestyselokuvan jälkeisissä painoksissa.

Alakerran naapuri on − kuka muu kuin − Herman, mutta sitä kirjailija M. ei tiedä. Herman, kirjailijan itsensä nimikaima. Se ei ole sattuma, eikä sekään, että Laura tuo kohtalokkaalla olemuksellaan mieleen Twin Peaksin Lauran. Herman Koch kujeilee, härnää ja jättää pieniä käyntimerkkejä kuin raitilla tassutteleva koira.

Herman Koch kuljettaa limittäin ja rinnakkain kolmea tarinaa. Alakerran naapuri on minä-kertoja, joka häijyn julmasti erittelee kirjailija M:ää, tämän teoksia, käyttäytymistä ja ulkonäköä sekä kuvailee hivuttautumistaan nuoren rouvan tuttavaksi. Hän kuuntelee pariskunnan suihkussa käynnit ja aterioinnit laipion heikon äänieristyksen kautta, soluttautuu nuuskimaan saapuvat postit ja on näin varjona läsnä kirjailijaperheen yksityisyydessä.

Kirjailijasta kerrotaan hän-muodossa: kirjallisuusmatineoissa, haastatteluissa, arkipäivän avuttomuudessa vaimon ollessa matkoilla ja lopulta vuosittaisessa kirjailijain gaalaillassa. M. vaikuttaa älykkäältä ja tasapainoiselta, mutta ihon alle on kertynyt kaunaa erityisesti kollega N:ää kohtaan, joka yhteisen kustantajan jätettyään ja uuteen siirryttyään ponkaisi M:n mielestä varsin keskinkertaisella kirjallaan myyntitilastojen kärkisijoille.

Ja keskinkertaisuutta tässä kirjassa kammotaan:
”Keskinkertainen kirjailija istuu elinkautista. Hänen on pakko jatkaa. On liian myöhäistä vaihtaa enää ammattia. Hänen on jatkettava katkeraan loppuun saakka, kunnes kuolema hänet korjaa. Vain kuolema voi vapauttaa hänet omasta keskinkertaisuudestaan.”

Mitä oikeasti tapahtui lumipyryisenä joulupäivänä, kun kaukaisella huvilalla oli kaksi nuorta, jotka saivat yhteisesti inhoamastaan opettajasta kutsumattoman vieraan? Kirja kuvaa tuohon päivään johtaneita tapahtumia, kun Herman ja Laura tuntevat vetoa toisiaan kohtaan, mutta kumpikin peittää rakastumisensa, kun Lauran paras ystävä Stella iskee Hermanin ja Laura viettelee opettajansa herättääkseen sillä Hermanin huomion. Ystävysten keskinäinen dynamiikka sähköistyy ja säröilee:

Stella ei enää soitellut Lauralle pitkiä puheluita tehdäkseen selkoa seurustelusuhteensa intiimeimmistä yksityiskohdista, ja Laura puolestaan käyttäytyi niin normaalisti kuin mahdollisuuksien rajoissa voi. Laura toivoi, että he voisivat vielä joskus olla parhaita ystävyksiä, ehkä sitten jos Stellan ja Hermanin suhde joskus loppuisi, mutta syvällä sydämessään hän ei uskonut siihen enää. Se oli kuin tahra mekossa tai kaikkein kauneimmassa puserossa, sille sirotellaan äkkiä suolaa, pusero pestään yhdeksässäkymmenessä asteessa, tahra lähtee mutta myös värit ovat haalistuneet – vaate ripustetaan kaappiin, eikä pueta päälle enää sen koommin.

Herman Kochin kielikuvat ovat visuaalisia ja omaperäisiä. Tarina virtaa ja soljuu vaivattomasti ja lukija liukuu pyristelemättä mukana. Rakastin lukemaani juuri kielellisten kuvien ja rinnastusten vuoksi.

Kun Koch kuvaa vuosittaista kirjailijagaalaa ja sen vieraita juhlatamineissaan, hän kuvailee sinne saapuvia samalla armottomasti ja hellän ironisesti. Itse kukin on turhamainen ja julkisuudenkipeä televisiokameroiden alla, mutta pelin henki on peittää sellainen ulkoisella rentoudella. Voin vain kuvitella, miten Kochin hollantilaiskollegat ovat yrittäneet tunnistaa kuvauksista toisiaan ja pelänneet löytävänsä itsensä, joko osina tai kokonaisina.
Kochin vastaus etsintään on hauska:
Jokainen, joka uskoo tunnistavansa itsensä tai jonkun muun yhdestä tai useammasta tämän kirjan henkilöstä, on todennäköisesti oikeassa.” [kirjan mottolause]

Jonkin ajan kuluttua heidän seuraansa liittyi muitakin. M:n kollegoja, kirjailijoita joiden silmiinpistävin yhtäläisyys oli, etteivät he eläisi enää kauan. Heidän tuotantonsa saisi pian loppukaneettinsa, virsikirjapaperille painetut kootut teokset seisoivat jo lähtöruudussa, nekrologit oli yleensä jo kirjoitettu, ja sillä jolla oli onnea (tai epäonnea, se riippui siitä miltä kannalta asiaa katsoi), oli jo katsottu elämänkertakirjailija, joka oli ehtinyt luoda tulevaan leskeen luottamuksellisen suhteen.

Naapuri on romaani, ei siis jännitysromaani eikä rikosromaani, vaikka paikoin kerronnassa tihenee jännitys ja tarinaan liittyy henkirikos, yllättävästi ja outoudestaan huolimatta oleellisesti. M:n Tilinteon hetki on fiktio, jossa kirjailija on mielikuvituksensa oikeudella typistänyt tarinan kolmeen ihmiseen ja täyttänyt tuntemattomat aukkopaikat. Mutta mitä tietää vanhoista tapahtumista alakerran naapuri Herman, onko kaikki siinä mitä hän kuulusteluissa kertoi?

Herman Koch yllättää. Parhaiten vanhat tapahtumat tuntee sittenkin kirjailija M. Mutta hän ei ehdi enää kertoa. On tullut hänen nekrologinsa vuoro.

Kirja, hollanniksi Geahte Heer M, viehätti ja herätti uteliaisuuteni aiempia teoksia, ennen muuta läpimurtoromaania Illallinen kohtaan. Myös Kochin seuraava teos, Lääkäri, on ilmestynyt suomeksi.

Herman Koch: Naapuri. Siltala 2015, 516 sivua. Suomennos Sanna van Leeuwen.

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s