Minä ja Sillanpää

Toimittamani F.E. Sillanpään kirjallisessa maisemassa (1978). Kansikuvassa Sillanpää Kierikkalassa Ollilan aitan veräjällä emännän kanssa juttusilla. Sakari Pälsi 1935.

Toimittamani F.E. Sillanpään kirjallisessa maisemassa (1978). Kansikuvassa Sillanpää Kierikkalassa Ollilan aitan veräjällä emännän kanssa juttusilla. Sakari Pälsi 1935.

Olen lopettelemassa mustikanpoiminnan ja omenahillon keiton lomassa lukemaani Panu Rajalan laajaa teosta F.E. Sillanpää. Nobel-kirjailijan elämä 1888−1964 (SKS 2015). Syvennyn teokseen seuraavassa blogissani ja luennan alla olevan houkutuksista huolimatta pyrin pysyttelemään nyt otsikossani. Aloitan nykypäivästä:

Katsoin elokuussa televisiosta ties monennenko kerran Matti Kassilan upean, viipyilevän alkoholistikuvauksen Elokuu tähtinäyttelijöinä Toivo Mäkelä ja Emma Väänänen. Se on hyvin sillanpääläinen elokuva, samalla elokuvataiteen ehdoin tehty itsellinen teos, josta Kassila itsekin oli ylpeä.
”Viktor Sundvallissa Sillanpää osuu säälimättömämmin itseensä kuin missään muualla tuotannossaan”, Rajala kirjoittaa Sillanpää-historiassaan juoposta, opinnoissaan ja kirjailijaurassaan epäonnistuneesta kanavanvartijasta.

Ensikosketukseni Frans Emil Sillanpäähän ulottuu minullakin lapsuuden jouluaattoihin, sillä tottahan muistan Taatan kärisevän, viipyilevän äänen. Onnistuin kuitenkin sivuuttamaan nuo verkkaiset, jaarittelevat ja ikävystyttävät muistelukset, vaikka radio lapsuudenkodissani olikin aattona auki tunnelmaa virittämässä.

Sillanpään romaanit tulivat elämääni murrosiässä, siis samalla vuosikymmenellä kun kansalliskirjailija kuoli. Ahmin klassikoita – niin kotimaisia kuin ulkomaisia − oppikouluiässä. Lukemistooni kuuluivat siis myös Sillanpään Nuorena nukkunut, Elämä ja aurinko, Hurskas kurjuus, Elokuu, Ihmisiä suviyössä, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus sekä hieman pakonomaisesti lukemani Hiltu ja Ragner.

Sillanpään huvila, Saavutus, siintää kaukana horisontissa, etualalla kirjailija itse. Sakari Pälsi 1935

Sillanpään huvila, Saavutus, siintää kaukana horisontissa, etualalla kirjailija itse. Sakari Pälsi 1935

Seuraava Sillanpää-kohtaaminen liittyi Tampereen teatterikesään. Elin kenties opiskeluvuosiani. Teatterikesän ohjelmaan sisältyi ohjattu bussiretki Hämeenkyröön Sillanpään ja hänen romaaniensa maisemiin. Retken vetäjänä toimi Sillanpään ansioitunut nuori tutkija Panu Rajala. Hänen tapansa kertoa ja kuvailla sitoi tarkkaavaisuuteni. Hän tunsi aiheensa läpikotaisin. Hän on sujuvasanainen, värikäs ja analyyttinen kertoja ja hänelle on siunautunut miellyttävä ääni. Päivä oli mitä korein ja Hämeen maisemat elokuisen silmää hivelevät. Valintaani voi siis kuvata täydelliseksi.

Pian opiskeluvuosien jälkeen näin Pyynikin kesäteatterissa väkevän Miehen tie Vormiston Almana Eeva-Maija Haukinen ja Ahrolan Paavona Juhani Niemelä. Paljon olen teatteria nähnyt, yhä harvemmat jäävät mieleen. Tämä jäi. Kun paria vuosikymmentä myöhemmin 1990-luvulla istuin Vargamäen kesäteatterissa Keski-Virossa katsomassa vesisateessa Anton Hansen Tammsaaren Kõrboja peremeestä (Korpiojan isäntää), en edes tajunnut sadetta. Esitys palautti väkevästi mieleeni Eugen Terttulan ohjaaman Miehen tien, niin erilaisia kuin rakkaustarinat lopulta ovatkin.

Elina Ylivakeri Siikrinä ja Jorma Mikkonen Eemelinä Myllykolun kesäteatterissa. Esitys kuului myös Sillanpään suven viikkoon.

Elina Ylivakeri Siikrinä ja Jorma Mikkonen Eemelinä Myllykolun kesäteatterissa. Esitys kuului myös Sillanpään suven viikkoon.

Työskennellessäni nuorena naisena Maaseudun sivistysliitossa ensin tiedottajana ja sitten opintoaineistotoimittajana Sillanpää astui jälleen elämääni. Elettiin vuotta 1978. Sillanpää-seuran ja Hämeenkyrön kansalaisopiston kanssa järjestimme tuolloin Sillanpään suvi -niminen kirjallisuusviikon Hämeenkyrössä. Osalleni lankesi vastata taitojeni mukaan julkisuudesta. Tuskin työtehtävä olisi voinut olla mieluisampi. Sillanpäähän liittyi jo etukäteen vahva positiivinen lataus, ja heittäydyin hommiini nuoren toimittajanaisen intohimolla.

Sillanpään suvesta tuli yksi elämäni parhaista työrupeamista. Onnekseni samantyyppisiä hienoja kulttuuriviikkoja osui eteeni vielä monen monituisia. Maaseudun sivistysliitto oli silloinkin kulttuuritoiminnassaan raikas, uudistuskykyinen ja innovatiivinen. Jos miettimättä latelisin elämäni kaikkein parhaimmat työelämän tihentymät, Sillanpään suvi saattaisi putkahtaa muistin uumenista ensimmäisenä. Muistoja kultaavat asiantuntijoiden laadukkaat esitelmät, viikkoa suosinut upea sää, savolaistytön mahdollisuus kokea ensikertaa jotain perin hämäläistä sahdista mustiin makkaroihin ja Mouhijärven lavatansseihin, yleisömenestys, uudet tuttavuudet sekä meidän työntekijöiden kesken hyvä ja hilpeä tunnelma.

Sillanpään suven innoittamana luin tuolloin uudelleen pari Sillanpään romaania ja novellikokoelmaa havaitakseni, ettei niiden lumo ollut haalistunut. Ne vetosivat myötätuntooni, romantiikan nälkääni ja omaan luonnonläheisyyteeni. Liityin myös elinikäisjäsenmaksun maksaen F.E. Sillanpään seuraan. Suven jälkeen tiedotteita taisi tulla pari vuotta, mutta sitten kai jäsenmaksuni nollattiin ja jäsenkirjeet loppuivat. Se siitä elinikäisestä jäsenyydestä!

Kokosin viikon loistavista esitelmistä opintokerhoille tarkoitetun aineiston F.E. Sillanpään kirjallisessa maisemassa (MSL 1978). Suureksi yllätyksekseni tätä opintoaineistoksi [för finska studiecirclar] tarkoitettua A 4-kokoista julkaisua tilattiin Ruotsin kirjastoihin liki 150 kappaletta. Minulle tilaus oli lajissaan ainutkertainen kokemus.

Panu Rajala kertoo tuoreessa Sillanpää-elämänkerrassaan, miten Suomen itsenäistymisen jälkeen Tukholmaan suurlähettilääksi nimitetty Helsingin yliopiston kirjallisuushistorian professori Werner Söderhjelm pohjusti taitavasti Sillanpää aseman rakentumista Ruotsin kirjallisuuspiireissä Vår tid -aikakauskirjaan laatimallaan laajalla Sillanpää-esseellään vuonna 1919. Hurskaan kurjuuden ruotsinkielinen laitos ilmestyi seuraavana vuonna ja romaani sai ymmärtävämmän ja ylistävämmän vastaanoton Ruotsissa kuin sisällissodan riepottelemassa ja repimässä kotimaassa. Sillanpäästä tuli Ruotsissa ennen toista maailmansotaa rakastettu kirjailija, elossa olevista Pohjoismaiden suurin. Sillanpään Ruotsi-maineen jälkiaalloksi lasken myös oman opintoaineistoni yllättävän kysynnän.

Sillanpää ja Leppäsen pikku-Tilta. Sakari Pälsi 1935

Sillanpää ja Leppäsen pikku-Tilta. Sakari Pälsi 1935

Sain käyttää kirjan kuvituksessa Sakari Pälsin ottamia valokuvia Sillanpäästä ja 1930-luvun Hämeenkyröstä. Myöhemmin Otavan arkiston verraton arkistonhoitaja Aino Peromies koki katumusta: hän oli luovuttanut minulle oikeuden käyttää kulttuurihistoriallisesti arvokkaita arkistokuvia ennen kuin kuvien haltija, Otava, oli hyödyntänyt niitä millään tavalla.

En tiedä, hyödynsikö Otava myöhemminkään omistamaansa Pälsin kuvakokoelmaa, josta tulostetut isot kuvakopiot olivat tietääkseni ensimmäistä kertaa yleisön ihailtavana Sillanpään suven viikolla vuonna 1978 Hämeenkyrössä.

Panu Rajala kertoo tuoreessa Sillanpää-elämänkerrassa Sakari Pälsin ottamien kuvien taustan. Pälsi ja Sillanpää olivat ystävykset. Kansatieteilijä Pälsi julisti ystävänsä häpeäksi sen, ettei tämä ole suuren edeltäjänsä, Hämeenkyrön kirkkoherran pojan Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen tavoin julkaissut ajantasaistettua ”Kertomusta Hämeenkyrön pitäjästä”.

Näin Rajala kertoo:

”Sellainen päätettiin tehdä, Sillanpää laatisi tekstit ja Pälsi nappaisi kuvat. Otava oli suosiollinen: pitäjäkuvaukset olivat tulleet muotiin, ja tekijänimet vaikuttivat kovanpuoleisilta. Ennakkomaksua myönnettiin, ja Pälsi saapui kesällä 1935 Sillanpään vieraaksi Saavutukseen. Siikri sai `kohtuullisen lisäbudgetin` tohtorisvieraan kestitsemistä varten. Parivaljakko istui, saunoi ja pohti. Kun Pälsin tuliaisviinat oli juotu, lähdettiin kiertoajeluille ympäri kaunista pitäjää. Sillanpään vakituinen shofööri Reino Kärki varattiin moneksi päiväksi kaksikon käyttöön, ja Kärjen kaariviivainen Cleveland-automobiili seisoi sitten milloin minkäkin talon pihassa Pälsin etsiessä aittoja ja luhteja, työkaluja ja kuvakulmia pitkin aitovieriä. Sillanpää hoiti suhdetoiminnan ja seurusteli talon väen kanssa.”

No valmistumatta kirja jäi. Pälsi otti kuvat, mutta Sillanpäältä jäivät tekstit eri syihin vedoten tekemättä. Ja sitten, 43 vuotta myöhemmin, osa kuvista ilmestyi präntättynä kokoamassani opintoaineistossa – ensimmäisen kerran.

Mutta Pälsin kuvien tarina etääntyy jo otsikostani reunamille.

Miten suhtautuisin Sillanpään lyyriseen proosaan nyt? Todennäköisesti yhä herkistyen, aistit virittyneinä. Tottahan Sillanpään kirjallinen status on ollut jyrkässä laskussa. En tohtisi kysyä nykynuorilta, mitä nimi heille sanoo. Silti keskeiset kirjat ovat yhä klassikoita ja uskoakseni ne löytävät lukijansa − silloin tällöin, sieltä ja täältä, mikä on klassikoiden yleinen kohtalo.

Anni Kytömäki pääsee hienossa romaanissaan yhtä lähelle luontoa kuin nuori Sillanpää.

Anni Kytömäki pääsee hienossa romaanissaan yhtä lähelle luontoa kuin nuori Sillanpää.

P.S.

Mielestäni Anni Kytömäki esikoisromaanillaan Kultarinta on Frans Emil Sillanpään kirjallinen perillinen, tuoreella, raikkaalla ja kirjallisuuteen uutta tuovalla tavalla. Finlandia-palkintoehdokkaaksi ansaitusti yltänyt Kultarinta haltioittaa lyyrisen visuaalisilla luontokuvauksilla ja koskettavan herkällä ihmismielen tavoittavuudella, mutta myös sillanpääläisittäin samoilla lähihistoriamme raastavilla käännekohdilla. Kun nuorelta Kytömäeltä ilmestyy uutta, olen valmis uusarvioon. Kytömäki on moderni ja omaääninen.

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s