Enni Mustonen: Emännöitsijä

Enni Mustosen kirjasarjassa ajankuva on tarkkaa ja värikästä ja siihen voi luottaa.

Enni Mustosen kirjasarjassa ajankuva on tarkkaa ja värikästä ja siihen voi luottaa.

Sipoossa varttuneen, alavutelaissyntyisen Ida Erikssonin tarina ja sen myötä muutama vuosikymmen Suomen kulttuuri- ja työläishistoriaa on edennyt Enni Mustosen romaanissa Emännöitsijä 1900-luvun alkuvuosiin.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan edeltävissä osissa Paimentyttö (2013) ja Lapsenpiika (2014) orvoksi jäänyt, rutiköyhän mökkiläiskodin 13-vuotias Ida joutuu sipoolaisen kartanon suurnavettaan lypsäjäksi, yhdeksi monista työläisnaisista, pääsee irrottautumaan sieltä kunnollisuutensa siivittämänä ja onnen avittamana kartanon naapuristoon Zakris Topeliuksen Björkuddeniin keittiöpiiaksi sekä Topeliuksen kuoltua ja huvilan jouduttua myyntiin siirtyy kuin kiertopalkinto isäntäväen tuttavuuksien kautta Aino ja Jean Sibeliuksen piiaksi Keravalle.

Nyt, kun Sibeliuksen juhlavuoden johdosta olemme saaneet kuunnella lukuisia upeita radio-ohjelmia nuoren säveltäjä-perheenpään holtittomasta ja yli todellisten varojen törsäävästä elämästä, Enni Mustosen viimevuotinen kirja osoittautuu historialliselta kuvaukseltaan paljastavan tarkaksi. Lapsenpiiassa Aino-rouva joutuu välillä lainaamaan perheelle ruokarahaa piialtaan Sibben hummatessa Helsingissä milloin Seurahuoneella, milloin Kämpissä.

Emännöitsijä alkaa siitä, mihin Lapsenpiika loppui: monipuolisen työjuhdan pestin katkeamiseen Sibeliusten alkavaan Euroopan-matkaan. Herrasväen viidakkorumpu palvelusväen rekrytoinnissa on toiminut nytkin: Ida pääsee Sibeliusten suosittelemana taiteilija Albert Edelfeltin Elisabethinkatu 27:n (nykyisen Liisankadun) ullakkoateljeen lämmittäjäksi, siivoojaksi, pyykkäriksi ja yleispiiaksi. Samalla niukkaakin niukempi palkka kaksinkertaistuu.

Vaikka Edelfelt on – mikäli kirjailijan luomaan kuvaan on uskominen – työnantajana reilu ja mitä miellyttävin, piian aika on isäntäväen taskussa. Työmäärä on tolkuton vallankin silloin, kun taiteilijan viipyessä Pariisissa, Tukholmassa tai Haikossa Ellen-rouva työllistää Edelfeltin yksityispalvelijan Idan välillä perin ylimitoitetuilla tehtäväksiannoilla yksityishuvilassaan Espoon Villa Ekassa tai Helsingin kaupunkikodissaan. Hopealusikka suussa syntynyt rouva ei välitä eikä osaa ajatella töiden massiivisuutta piikaparan kannalta. Filosofia tuntuu olevan se, että palvelusväki laiskistuu, jos sille sattuisi jäämään vapaa-aikaa.

Mutta kaksikymmenvuotias, sorea Ida Eriksson ei pelkää työtä, on hoksaava, vastuuntuntoinen, oma-aloitteinen ja aikaansaava. Hän on isäntäväelleen mitä ihanteellisin työjuhta.

Ajan henki vaatii nuorilta naisilta siveyttä. Miesten kanssa vehtaaminen johtaa turmion teille, kuten yhdelle sipoolaiskartanon elämänjanoiselle lypsäjälle kävi romaanissa Paimentyttö. Oman ikäisiin miehiin tutustuminen tuntuu lähes mahdottomalta, tuttavuuden jatkaminen sitäkin ongelmallisemmalta, eikä säätyrajoja ylitetä. Silti nuori on nuori ja hormonit hyrräävät. Ida rakastuu salaa omaan isäntäänsä, naistenmiehen maineessa olevaan Edelfeltiin. Se on liiankin helppoa, sillä Ida on yksinäinen ja kokee isäntänsä käytöksen kautta olevansa ihminen hänkin. Charmantti Edelfelt osaa kiittää ja osoittaa huomaavaisuutta.

Idan ja Edelfeltin jännitteinen suhde muistuttaa aluksi Trace Chevalierin romaanin Tyttö ja helmikorvakoru (1999) eroottisen jännitteistä suhdetta taidemaalaari Johannes Vermeerin ja palvelustytön välillä, missä rohkein teko on alahuulen sipaisu peukalolla. Työteliäällä, kiireisellä taiteilija Albert Edelfeltillä oli silmää naiskauneudelle, eivätkä moraaliseikat estäisi nytkään häntä pitämästä sivusuhdetta.

”En jäänyt tekemään sen enempää tiliä Amalialle vaan kapusin yläkertaan, laitoin oven reikeliin ja menin Albert-herran vuoteeseen maate. Mitä siitä vaikka silkkinen tyynyliina kastui ja lakanat rypistyivät. Pyykkiinhän nämä huomenna vietäisiin. Niin itkin itsestäni kaiken sen ikävän, kaiken kiihkon, häpeän ja väsymyksen, jota oli pidätellyt kuukausikaupalla.
Kun kaikki itkut oli itketty, niistin nenäni lakanankulmaan, menin kyökkiin ja huuhtelin kasvot kylmällä vedellä. Tämän päivän päätin antaa itselleni lahjaksi. Vielä oli pannun pohjalla vähän kylmää kahvia. Join sen sokeripala huulien välissä, riisuin hameen ja röijyn ja kömmin omaan sänkyyni maate.”

Mutta historiallisiin faktoihin tai fiktion oikeuteen nojaten Edelfeltin ja hänen nuoren emännöitsijänsä välille kypsyy romaanissa lopulla ulkopuolisilta silmiltä salattu rakkaussuhde, yhtä mahdoton, häilyvä ja epätasapainoinen, kuin tuon ajan tiukassa sääty-yhteiskunnassa oli mahdollista ja vain päättyäkseen taiteilijan sairastelujen kautta tämän varhaiseen kuolemaan. Ja piika on isäntänsä sänkyyn pääsystä huolimatta viime kädessä vain piika. Yhä hänen päivittäistehtäviinsä kuuluu tyhjentää pihan perille yläkerrosten kierreportaita myöten löyhkäävä klosettiastia ja pestä se. Idalla on Virginian kohtalo: hän kantaa kohdussaan taiteilijan lasta ja hakeutuu peitetarinansa suojissa pahoilta puheilta turvaan Ruotsiin, urheasti vailla katkeruutta tai itsesääliä.

Enni Mustosen kirjasarjan parasta antia on sen tarkka ja luotettava ajankuva: säätyerojen ilmeneminen arjessa, tiukka luokkayhteiskunta, Helsinki 1900-luvun alkuvuosina, vaatetus, ajattelutapa, ruoka, työläisten töiden rakenne – kaikessa kirjailija osoittaa suurta tarkkuutta ja ajankuva liudentuu luontevasti Idan kertomaan tarinaan. Sarjan kaikki romaanit ovat itse asiassa hyvin visuaalisia.

Emännöitsijä toi mieleeni puolitoista vuotta sitten lukemani Arne Nevanlinnan teoksen Heta (ks. blogini 4.4.2014). Myös se on piikanaisen tarina 1900-luvun alun helsinkiläisestä säätyläisperheestä ja tuon ajan jyrkistä yhteiskunnallisista muureista. Myös Hetan ja Idan valistumisen nälkä on samantyyppinen. Mutta siinä missä tulkitsin Nevanlinnan romaanin myös välillisenä kritiikkinä nykypäivän kasvaville luokkaeroille, Mustosen kirjaa pidän puhtaasti historiallisena romaanina.

Emännöitsijän henkilöt ovat tunnistettavan todellisia ja aidontuntuisia, lihaa ja verta, mutta ne eivät ole arvoituksellisia tai yllätyksellisiä, mitä henkilökuvaus kiehtovimmillaan saattaa olla.  Kerronnan kronologinen eteneminen sekä värikäs, mutta sittenkin helpohko kieli tekevät Mustosen kirjasarjasta helppolukuisen – kenelle välipalaksi vaikeamman kirjallisuuden äärellä, kenelle houkuttelevaksi portiksi kirjallisuuden ja lukemisen kukkakedoille, kenelle muusta syystä.

Enni Mustosen kirjailijanimellä fiktiota kirjoittava monipuolinen kirjailija on löytänyt Ida Erikssonin tarinassa kirjallisen kultasuonen. Antaisin kuitenkin Idan lapsineen nyt kadota Ruotsiin, ansaittua hyvää elämää hänelle toivottaen. Syrjästäkatsojan tarinoita voisin sen sijaan hyvinkin lukea lisää.

Enni Mustonen: Emännöitsijä. Otava 2015, 445 sivua.

Aiemmin Annelin kirjoissa:

Paimentyttö.  Blogi 16.6.2014
Lapsenpiika. Blogi 19.6.2014

 

 

Advertisements
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Kulttuurihistoria Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s