Ville Pekkanen ja Markku Hattula (toim.): Metsällä

Antologia, joka sopii niin omaksi lukunautinnoksi kuin lahjaksikin.

Antologia, joka sopii niin omaksi lukunautinnoksi kuin lahjaksikin.

Iisakki korjasi asentoa, takinlieve kahahti kuusen oksaan. Metso hyppäsi rymähtäen lentoon, katosi samassa metsään. Muuttui metsosta metsäksi. Musti säntäsi perään. Iisakki makasi pitkään paikoillaan, katseli kohtaa missä metso istui. Kurkkasi välillä aseensa tähtäimeen, mutta painoi sitten päänsä sammalkumpuun ja sulki silmänsä. Aurinko lämmitti selkää, varvikon kosteus oli haihtunut, metsä tuoksui huumaavan hyvältä. Pieni tuulenvire heilutteli metsän sisällä kuusten oksia ja humisi voimakkaammin puiden latvoissa. Ylärinteeltä kuului palokärjen kaihoisa huuto ja jostain kauempaa korpin etääntyvää korahtelua. Kaikkea ehti siinä Iisakki mietiskellä sammalpatjalla maatessaan ja ympäröiviä ääniä kuunnellessaan – nuoruuttaankin.
…Suolainen noro valahti pitkin poskea hänen suuhunsa.
− Hikeä se on perkele, tuhahti hän puoliääneen. Sitten kuului tuhinaa ja Musti tökkäsi kostean kuononsa Iisakin poskelle. Se lohdutti häntä. Paluumatkalla hän mietti metsoa ja että oliko asennon korjaus tahallinen vai tahaton. Hän ei ollut varma.
Ehkä ensi kerralla hän on vahvempi.

Vanhat ukkometsot, kuten Homenokka, osoittautuvat varovaisiksi ja viisaiksi metsälinnuiksi.

Vanhat ukkometsot, kuten Homenokka, osoittautuvat varovaisiksi ja viisaiksi metsälinnuiksi.

Heikki Suoraniemen tarinassa vanha metso ei ole taaskaan alistunut ammuttavaksi, vaikka Iisakki on jo kauan vonkaillut sitä seuraavan joulunsa paistiksi. Iisakki on enemmän kuin metsästäjä. Hän on myös metsämies, intohimoinen luonnontutkija ja luonnonystävä, joka ymmärtää ”luonnon värien sinfoniaa ja aamuauringon kultaista kirkkautta”.

Metsämiehiä ovat useimmat Metsällä-antologian tarinoiden pyssyselkäiset eränkävijät. Luonto näyttäytyy heille moninaisena. Tarinoista huokuu syvä kunnioitus luontoa ja jopa metsästyksen kohteeksi joutuvia eläimiä kohtaan.
Akseli Heikkilän hienossa, herkässä kertomuksessa Haulikko aikuinen poika Antero muistaa isävainajansa sanat:
”Mies joka ei arvosta saalistaan, ei arvosta itseään. Eikä sellainen mies saisi metsälle mennä. Sellaisen pitäisi mieluummin istua paikallansa, iskeä kolikkoja pajatsoon.”
Eläimelle tulee tarjota mahdollisuus paeta ja pelastautua. Makuukselle ei ole lupa surmata.

Tarinassa Antero saa väestötietojärjestelmän mukaisen virallisen kirjeen, jossa ”kuolleen henkilön nimissä oleva haulikko 4802/H00222/56” tulee rinnakkaisluvan jo rauettua viedä poliisille. Antero ei itkenyt isän kuoltua eikä vielä hautajaisissakaan, mutta isän haulikon vaatiminen näyttäytyy metsästäjä-isän häpäisynä ja Anteron itkun kanavat avautuvat ja salvat katkeavat.

Antologia Metsällä perustuu kirjoituskilpailuun, jonka järjestivät Maahenki-kustantamo, Maaseudun Sivistysliitto, Suomen Metsästäjäliitto sekä Suomen Metsästysmuseo. Antologian 22 tarinaa on valikoitu yli 500 kirjoituksen joukosta. Valikoima on monipuolinen ja laadukas. Tarinat pysähdyttävät, kiehtovat, saavat palan nousemaan kurkkuun, panevat jännittämään tai kirvoittavat naurun, kuten aivan tärisyttävässä Ilmi Peltolan murrekertomuksessa Kuusjoen Jaskan häät. Kerrassaan mainio karstulalainen kertoja sai kilpailussa jaetun kolmannen palkinnon.

Lassi Hakulisen Hullunpoika järkyttää. Talvisodan loppuvaiheisiin ja välirauhan aikaan sijoittuva tarina puristaa lukijan rintaa. Taitava metsämies kohtaa pienen Tapani-poikansa kanssa metsometsällä huhtikuussa 1940 uudelleen traumatisoivan sotakokemuksensa ja tapahtumien samankaltaisuus suistaa miehen mielen. Pojan entiset parhaimmat kaverit käynnistävät vainonsa ja Tapanista tulee koulukiusattu, ”hullunpoika”. Tamperelainen kirjoittaja palkittiin koskettavasta ja mieliin syöpyvästä tarinastaan toisella palkinnolla.

Eväät, nuotio ja kohiseva kuusikko, yksin tai kaveriseurassa kuuluvat metsästäjän huippuhetkiin.

Eväät, nuotio ja kohiseva kuusikko, yksin tai kaveriseurassa kuuluvat metsästäjän huippuhetkiin.

Koira on useissa tarinoissa metsästäjän paras kaveri, monesti ehkä vaimoakin läheisempi. Kari Lyytikäisen koskettavassa kertomuksessa Pimu uskollisesta pikinenästä tulee lopulta sokeutuva, kuuroutunut ja ontuva koiravanhus ja isäntä vie käsiase povitaskussaan Pimun metsään viimeiselle matkalle. Nokialainen kertoja sai metsästyskoiran tarinastaan huhtikuussa kunniamaininnan. Myös tämä tarina sisältää hienon ja vivahteikkaan kuvauksen vanhan metsokukon pyyntiyrityksestä. Pieni risahdus jalan alla ja Homenokka pudottautuu männyn rungon taakse lentoon.

Hirviporukan säännöt ja käytänteet, toveruus ja hierarkiat sekä metsästyssanasto tulevat monista tarinoista lukijalle tutuiksi.

Hirviporukan säännöt ja käytänteet, toveruus ja hierarkiat sekä metsästyssanasto tulevat monista tarinoista lukijalle tutuiksi.

Hirviporukoiden ja metsästysseurojen sisäiset suhteet heijastuvat muutamissa tarinoissa. Yksi erikoisimmista on aloitustarina, Harri Mattilan Marraskuun vasat. Kaupunkiin muuttanut ja seurasta vuosia poissa ollut Hannu on nyt mukana ja saanut oman passipaikan vanhan ystävänsä läheltä. Lukija saa selville, että syynä Harrin poissaoloon on vuosia sitten sattunut onnettomuus. Kun vasat on kaadettu, onnettomuuden luonne selviää myös lukijalle.

Johanna Suckmanin Kuningaskaato päätyy hirvikolariin, mutta keskeisintä tarinassa ovat metsästysseuran sisäiset jännitteet. Kouluja käynyt, menestynyt kaupunkilainen Akseli on isänsä vanhassa hirviseurassa ja metsällä ensimmäistä kertaa elämässään. Hän joutuu supliikki-Rytkösen kalvamaksi. Tilaisuus hirven kaatoon osuu kuitenkin juuri kokemattomalle Akselille. Mitä seuran keskinäissuhteissa tapahtuu, kun Akselilla on tähtäimessä varma saalis ja hän jättää liipaisimen painamatta? Akseli tekee tunnustuksen miesten silmien alla:
”Se oli iso sonni. Siis todella iso. Hieno eläin. Uljas. Lapiot lähemmäs kahtakymmentä piikkiä, jos ei enemmän. Kuningas. Tuli kohti kolmosta. Sitten se pysähtyi siihen, suoraan eteen. Niin varmaa kaatopaikkaa ei ihmisellä voi olla. Seisoin siinä ja tuijotin. Tuijotti… minä tuijotin takaisin. Siinä sitä katsottiin toisiamme. Silmästä silmään. En minä pystynyt sitä ampumaan. En vain voinut. Metsän kuningas.”

Antologian rankin tarina itselleni on Jukka Aholan Lauri. Perheen ainokainen, lahjakas aikuispoika Lauri kuolee hirvikolarissa. Veijo-isä suistuu raiteiltaan ja alkaa vehdata viinan ja aseiden kanssa, samanaikaisesti ja erikseen, kunnes hänet pistetään pois metsästysseurasta ja vaimokin jo pelkää. Veijo etsii yksin hirveä kostaakseen. Ei auta, vaikka vaimo kysyy kännissä patruunoita taskuunsa haparoivalta mieheltä: ”Hirvikö se lopulta vie isän ja pojan molemat?” Sitten kerran se – hirvikuningas – ilmestyy keskelle pientä metsäaukeamaa, suoraan Veijon hollille:
”Kiväärin piippu nousi. Veijo melkein haistoi ruudin. Suussa tunne kuin olisi rautanaula kielellä. Puristi etuvedon liipaisimesta ja katsoi niin syvälle hirveen, että syvyys katsoi takaisin.
Yhtäkkiä metsässä virisi tuuli. Se alkoi haavan harvana havinana, huilasi puitten välistä. Silitti pehmeillä sormillaan hirven turkkia ja Veijon harmaita hiuksia. Kiersi ripsissä niin, että silmät alkoivat kiiltää.
Kastepisara tipahti. Veijo päästi sormen liipaisimelta.
− Nähhään, Lauri. Mutta ei pijetä kiirettä.”

Marraskuu ja kairalla kulkija.

Marraskuu ja kairalla kulkija.

Yksi hurjimmista kertomuksista antologiassa on Perttu Hietasen Kutuselkä opetti. Siinä marraskuun pakkasilla, ensilumen jo asetuttua pysyvästi kairoille kertoja lähtee koiransa kanssa jäljittämään peuroja. Tottuneen eränkävijänä hän ei käytä kompassia, mutta sään muututtua ja useita tunteja taivallettuaan on aika etsiytyä auton luo, jonnekin monien kilometrien päähän. Hämärän jo laskeuduttua hän paikantaa itsensä väärin ja pieni koira on upiuupunut. Nyt kompassi olisi tarpeen, mutta yllättäen se on unohtunut matkasta.

Jäniksen metsästys on aiheena monissa tarinoissa, joissa pieni poika tai tyttö pääsee isänsä kanssa metsälle, tai äidin, kuten Henry Ahon kertomuksessa Aikuisuuden tuoksu. Poika saa ukin vanhan yksipiippuisen Baikalin ja pääsee kymmenvuotissyntymäpäivänään äidin kanssa jänisjahtiin. Kyseessä on kylän aikuistumisriitti, missä tärkeintä ei ole saaliin saanti – sillä kertaa.

Keijo Karhusen lapsitarinassa Jäniksenjälkikeitto, karhujen parturi ja loistolaukaus poika on pari viikkoa ukin luontokoulussa siksi, että vanhemmat matkustavat Thaimaan Pattayalle ”parisuhteen parsintaan”. Metsästäjä-ukin luontokoulu on verraton: Pyssyn asemasta välineenä on useimmiten kamera.

Jänisjahdista ja poikuusriitistä on kyse myös Pekka Kämäräisen tarinassa Kellokas, missä metsästyskoiralle pannaan jänisajoon lampaankello kaulaan. Helsinkiläisen Leena Valkeapään kunniamaininnalla palkittu Isän kanssa metsällä on proosaruno lapsuuden muistoista, jotka ehkä olivat totta.

Lapsuuden muistot elävät väkevinä Maarit Hämäläisen tarinassa Reppu. Voiko puolitoistavuotias, isän selkärepussa metsälle matkannut, muistaa? Aikuisuudessa muistikuvat ovat kuitenkin varsin tarkat, kun metsästävä ja marjastava isä ja äiti kulkivat metsässä kahden lapsensa kanssa, joista kertoja keikkui isän repussa ja pienempi, vasta yhdeksän kuukauden ikäinen, takana kävelevän äidin sylissä. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, isälle on tehty pallolaajentuma.

Raakaa talviunen pöpperöisten karhujen pesälle ampumista edustaa Jouko Koskelon Viimeinen karhunkierros. Etelän herroille myydään jahtihuvia aikana, jolloin pesälle ampuminen ei vielä ollut kielletty.

Pohjoissavolaisen Arttu Kotisaran Elämäni metsästäjänä mittailee maailman lähihistoriaa metsämiehen silmin mielenkiintoisella tavalla. Tapahtumat, kuten Tšekkoslovakian miehitys, Estonian uppoaminen ja New Yorkin kaksoistornien tuho tarkentuvat samanaikaisten metsästysmuistojen kehikossa. Itsellenikin panssareiden vyöry Prahaan jäi mieleen samalla tavalla: palasin nuorena tyttönä sinä sunnuntaiaamuna sorsametsältä, ilman saalista tietty. Oli jonkinlainen kasvun uho. Nyt tuskin tapan vattumatoakaan.

Antologian lopettaa kirjoituskilpailun voittajakertomus, kangasalalaisen Erkki Keihään Miehuuskoe. Siinä kaupunkilaisjäbä lähtee omatoimireissulle metsästämään mukanaan tölkki kylmää energiajuomaa ja muutama Mars-patukka ja sipsejä. Hulvaton juttu päättyy peuran kaatoon ja poliisin vilkkuvalojen vastaanottoon asfalttitiellä.

Kalle Krekelän hylkeenpyyntitarinassa näkyvyys on heikko ja rannikko kaukana.

Kalle Krekelän hylkeenpyyntitarinassa näkyvyys on heikko ja rannikko kaukana.

Aiheensa puolesta poikkeava on Kalle Krekelän vaaranmakuinen kertomus 1960-luvulta hylkeenpyynnistä Perämeren jäillä, Kun jäänmurtaja säikäytti hylkeenpyytäjät. Tarinassa on samaa hengenvaaraa kuin Hietasen kairatarinaa Kutuselkä opetti.

Metsästys keskittyy syksyyn ja siksi useat tarinat sijoittuvat syksyn ja talven taitekohtaan, ensiyöpakkasiin ja ensilumeen, jänisjahdissa vuorostaan kevättalveen. Vaikka 20. elokuuta alkaa sorsaparkojen kauhukausi, sorsastusvesiltä tarinoita ei ole mukaan sattunut. Antologiasta henkii enemminkin luonnonrauha ja luontokuvausten herkkyys kuin pyssynpauke. Perttu Hietanen pukee sen sanoiksi näin:
”Ehkä kuitenkin kaikkein suurimman tyydytyksen ja hyvän mielen antaa tietoisuus siitä, että on tehnyt oikean päätöksen jättämällä ampumatta. Omannut malttia epävarmassa tilanteessa ja tehnyt näin oikean ratkaisun antamalla riistan jatkaa elämäänsä, vaikka olisi mahdollisuus lähettää kuolettava luoti pienellä etusormen liikkeellä.”

Kuukkelin, sielunlinnun, pesää ei sovi paljastaa.

Kuukkelin, sielunlinnun, pesää ei sovi paljastaa.

Sen ratkaisun teki myös Päivi Miettisen tarinassa Sielunlintu vanha metsämies Kupsanen, joka liikuttuaan samoilla kairoilla kuusi vuosikymmentä itsensä metsänriistalla elättäen palaa lopuksi metsään ilman asetta, nuotioeväänään pakasteesta ottamansa riekko. Vanha ystävä, kesy kuukkeli on silminnäkijänä, kun luonto korjaa omansa, vanhan metsämiehen.

Kaikkia kertomuksia en tainnut avata, mutta lukekaapa itse. Hienosta, koskettavasta ja upeasti kuvitetusta teoksesta on kyse! Taitavasti sommiteltu kuvitus on kolmen luontokuvaajan, Hannu Hutun, Topi Ikäläisen ja Seppo Keräsen kokoelmista.

Metsällä. Toimittanut Ville Pekkanen ja Markku Hattula. Maahenki 2015, 236 sivua.

 

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Luontokirjat Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s