Kesällä ei kerkiä

Tällä kertaa löytyi myös keltavahveroita ja rouskuja tietenkin monta eri lajia.

Tällä kertaa löytyi myös keltavahveroita ja rouskuja tietenkin monta eri lajia.

Talvella ei ehdi, kesällä ei kerkiä. En liene ainut, joka itseänsä pettäen lataa niin joulunpyhiin kuin kesäänkin tolkuttomat lukuodotukset. Juuri noina itselle omistettuina aikoina on määrä lukea lahjakirjat, jokin mieluisa vanha ja unohtunut klassikko, muutama uutuuskirja ja kenties ottaa kielikylpyjä jossain itseltä jo rapistuneessa kielessä.

Ja huit hait! Minulla kesä menee luontokirjan, siis luonnon lukemiseen, siis se mikä arjen pyörityksestä ylipäätään jää. Yllättävän vähän jää.

Nyt lähimetsät pursuavat mustikoita. Ne ovat juuri parhaimmillaan. Ja jos tuossa metsässä ei ole mustikoita, silloin siellä saattaa olla sieniä. Tässä maankolkassa taivas on syytänyt sadetta liki yhtä mittaa kahden kuukauden ajan. Pieni kompensaatio sienestäjälle on se, ettei sienimetsästä tarvitse koskaan palata tyhjin korein.

Harvoin olen näistä metsistä tavannutkaan niin monta sienilajia kuin nyt, vaikka tattisadossa ötykät ehtivät ensin. Sienet kuuluvat joka päivä myös ruokapöytääni, milloin missäkin muodossa. Tänään paistoin piirakan: siis edellisen vuoden kuivattuja suppilovahveroita sekä tämän kesän kantarelleja ja rouskuja höysteinään sipuli, pekoni, juustoraaste ja sen sellaiset. Siitä riittää huomiseen päiväkahviinkin. Aamiaiseksi tein eri herkullisen kehnä-limanuljaskamunakkaan ja lounaslisukkeena oli pannulla sipuleiden kanssa paistettuja rouskuja.

Ihan vielä en ole kyllästynyt sieniruokiin vallankin, kun huomasin, että timjami on se ihmemauste, joka nostaa sienten hienot makuaromit oikeuksiinsa.

Sienestäjä-marjastaja osuu myös ”metsäihmisiin”: siilejä on piiperrellyt metsätiellä ja suuria metsälintuja kahahtanut kuusikosta ihmiskulkijaa pakoon. Karhu tai mäyrä on tonkinut vanhan kannon hajalle mehukkaita muurahaisia etsiessään.

Kun satoi (ja viikkokausia satoi aina, aina, aina), maalasin kaappeja ulkoa ja sisältä, hioin, lakkasin, autoin miestä remontinteossa, puunasin, pesin, siivosin ja pyykkäsin sekä kuskasin tavaraa eri kierrätys- ja keräyspisteisiin. Kummasti siinä viikot vierähtivät, mutta paljon tuli valmistakin, sitä mihin aurinkoisella säällä, saatikka helteellä ei olisi juolahtanut mieleenkään ryhtyä. Sitten olen kyykkinyt useampana päivänä mansikkapelloilla itsepoiminnassa, kahlannut suolla nivuksiin yltävissä suopursuryteiköissä ja hyllyvillä mättäillä – raivoisasti nauttien. Lukuisten suolla vietettyjen tuntien seurauksena pakastimessa on sentään talven juhlahetkiä varten neljä litraa hillaa. Kahden kerääjän yhteissaalis! Syöntimarjoiksi ja vieraspöytäänkin piisasi.

Nyt olen metsäaddikti. Kun voisin asettua aloilleni ja jatkaa keskenjäänyttä kirjaa, mieli vetää taas metsään, ja menoksi. Ei metsässä vaeltaminen mitään puistokävelyä ole: selkä on hiestä märkä ja itikanpistoja täynnä, kuten tukkakin. Olotila metsäläisen rähjäinen, mutta rento.

Entä oikeat kirjat? Optimistina otin niitä kunnioitusta herättävän pinon mukaani ja jonkin verran pino on vajonnutkin. Mutta milloin olisin lukenut yhtä vähän kuin nyt? Kun sienet on ryöpätty, marjat pakastettu, huusholli siivottu, saunassa käyty ja päivän lehteäkin silmäilty, tulee kirjan vuoro. Mutta jo lyhyen lukuhetken jälkeen väsymys ja uni saavat vallan.

Juuri nyt olen lopettelemassa Rein Raudin Rekonstruktioonia (eesti keeles), mutta milloin sen aloitin? Miten monta päivää sitten? Tai pikemminkin: miten kauan sitten? Ehkä ehdin lukea sen loppuun tänään. Tai sitten huomenna. Näpeissä polttelee Panu Rajalan uusin: F.E. Sillanpää, Nobel-kirjailijan elämä 1888–1964. Sillanpää-fanina toivon pääseväni siihen pian käsiksi. Ja Karl Ove Knausgårdin jatkostakin haaveksin. Mutta kun metsä kutsuu…

Helsingin Sanomat julkaisi juuri (8.8.) sivuaukeaman mitassa kirjallisuustoimittajien laatiman valikoiman syksyn 2015 uutuuskirjoista. Paljon kiinnostavaa, aiemmin ilmestynyttä on yhä lukematta, ja jääkin. Uusi kirjasato palauttaa mieleen lasten kuvakirja perheestä, joka kasvattaa luumuja puutarhassaan. Loppukesä ja syksy kuluvat kaikilla satoa korjatessa, hilloa keittäessä ja purkittaessa. Keittiö on höyryä tulvillaan ja äiti sinkoilee hikeä. Vuoden ajan perhe syö luumuhilloa liki joka aterialla. Lopulta isän naama muuttuu vihreäksi pelkän luumupurkin näkemisestä. Sitten koittaa hetki, jolloin viimeinenkin luumuhillopurkki on kellistetty. Mutta juuri silloin kuuluu kuistin katolta kops, kops. Ensimmäiset kypsät luumut alkavat tipahdella.

Mainokset
Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s