Luiz Ruffato: Pilkun paikka. Brasilialaisia jalkapallotarinoita

Jalkapallo tuli Brasiliaan vuonna 1894 Britanniasta. Nyt jalkapallo on Brasilian brändi, ylpeys ja häviön koittaessa kansallinen häpeä.

Jalkapallo tuli Brasiliaan vuonna 1894 Britanniasta. Nyt jalkapallo on Brasilian brändi, ylpeys ja häviön koittaessa kansallinen häpeä.

Brasilian brändejä ovat samba ja jalkapallo, niistä samba perinteisesti naisellinen ja jalkapallo miehinen liikuntalaji. Kirjailija Luiz Ruffatoa alkoi häiritä se, ettei jalkapallo ole saanut osaa eikä arpaa brasilialaisessa kaunokirjallisuudessa. Epäkohta piti korjata: hän haastoi joukon kollegoitaan kirjoittamaan jalkapalloaiheisen novellin. Tuloksena syntyi antologia Pilkun paikka; Brasilialaisia jalkapallotarinoita. Kutsuttuja kirjailijoita oli 16.

Kirjan pääotsikko on uhkarohkea, vaikka jalkapalloväki tietääkin pilkun paikalla tarkoitettavan rankkaripotkun laukaisukohtaa.

Ei jalkapallon niukkuus kaunokirjallisuudessa ole sinänsä mikään kummallisuus. Mikä urheilulaji ylipäätään nousee fiktiossa erityisen havaittavasti esille? Mikä se olisi Suomessa? Dekkarikirjallisuudessa jotkut rikostutkijat selvittelevät sykkyräisiä aivojaan lenkkeilemällä tai peräti tempomalla maratonin. Juoksu on kuitenkin juonen höyste, joka kertoo kirjailijan omasta harrastaneisuudesta. Itse urheilun kiihkon ja tuskan ytimeen ylsi Jukka Pakkanen romaanillaan Viimeinen kilometri, aiheena kilpapyöräily. Pitkänmatkan soutu on ollut runkona ainakin Juha Hurmeella (Nyljetyt ajatukset) ja Arto Seppälällä (nuorisoromaani Kättä päälle, Vasco da Gama). Vaeltamisesta kertoo Veikko Huovisen upea Siintävät vuoret. Vuoden urheilukirja on tapana valita, mutta ani harvoin kyseessä on kaunokirjallinen teos. Filosofisempaa otetta on edustanut himojuoksija Jari Ehrnroth.

Ruotsalainen Fredrik Bäckman pani brasilialaiskollegoitaan paremmaksi kirjoittamalla tragikoomisen, hiljattain suomeksi ilmestyneen romaanin Britt-Marie kävi täällä. siinä jalkapallolla on aivan keskeinen sija.

Mutta takaisin Jyrki Lappi-Seppälän suomentamaan Pilkun paikkaan. Jos kyseessä olisi kirjoituskilpailu, osallistumismotiivi syntyisi omaehtoisesti itse aiheesta. Antologiaan valikoituisivat helmet ja vain ne. Kun kyseessä on tiukasti rajatulle kirjailijajoukolle lähetetty kutsu, julkaisuvelvoite sisältyy itse tekstien kokoamistapaan. Tulos voi parhaimmillaankin olla sekava, tasoltaan vaihteleva tarinakooste, missä mukaan on päässyt monta yhdentekevää ja puisevaakin tekstiä.

Mutta kun ammattikirjailijoista on kyse, kuudentoista tarinan joukkoon mahtuu myös muutama todella hyvä. Kerron lyhyesti niistä. Parhaimmista välittyy hienosti se, miten jalkapallo läpäisee koko brasilialaisen yhteiskunnan ja muuttuu sitä tärkeämmäksi, mitä köyhemmistä kansankerroksista on kyse. Palloa aletaan potkia tomuisilla kentillä tenavaiästä lähtien. Siellä kasvavat identiteetti, käsitys omasta minuudesta, ystävyyssuhteet ja sosiaalisuus. Siellä syntyvät klaanit, kansallisia eri joukkueita kannattamalla. Kannattaminen ei ole järkiperusteista, vaan puhtaasti tunnekysymys. Jalkapalloon liittyvät vahvat tunteet.

Siihen liittyvät myös korruptio, nationalistinen kiihko sekä epärehellisyys ja epäreiluus, kuten Fernando Bonassin novellissa, sekä mitä sakeimmin kirjan mielestäni parhaassa tekstissä, Cristovão Tezzan Moraalikysymyksessä, missä päätuomari etsii pelin aikana vilpillisesti keinoja maksaa kahden vuosikymmenen takaiset ”kalavelat” pelaajalle, joka vietteli kerran hänen rakastettunsa ja jonka hän kohtaa pelikentillä nyt ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen.

Muutamat novellit kuvaavat henkilökohtaista tragediaa, kun lupaavan pelaajan elämä kääntyy jyrkkään laskuun. Ronaldo Correia de Briton Teurastamossa eletään rähjäisen teurastamon naapurissa ammoniakin, veren ja teurasjätteiden lemussa. Teurastaja, lihakauppias ja joukkueen paras pelaaja henkilöityvät samassa ketterässä kaverissa, jolla on taustaan viheliäinen lapsuus ja jonka osana on viimeisinä elinvuosinaan elättää itsensä keräämällä romurautaa ja nielemällä kolikoita markkinoilla. Sijoitan Teurastamon kärkitarinoiden suppeaan joukkoon.

Huonosti on käynyt myös kertojan pikkupoikana jumaloimalle jalkapallonerolle W:lle Rogério Pereiran tarinassa Musta Jumalan poika. Vuosikymmeniä myöhemmin kertoja kohtaa W:n samassa katsomossa rullatuolissa kyyhöttävänä, velttona, luurangon laihana liikuntakyvyttömänä kuusikymppisenä pelikentälle synkästi tuijottamassa.

Kolmen parhaimman joukkoon sijoitan Marcelo Moutinhon tarinan Sunnuntai-iltapäivä Maracanãlla. Se kertoo pienen pojan käsityskyvystä ja sattumuksista pian avattavalla uudistetulla Maracanãn stadionilla. Mitä seurasi siitä, kun pikkupojalle tuli ohjatulla ryhmävierailulla pissahätä? Pikkupoikien roolileikeistä ja samaistumisista tähtipelaajiin ja taitaviin maalivahteihin kertoo sangen seikkaperäisesti liki viiden vuosikymmenen mitassa André Sant`Anna jalkapallohistoriikissaan Jalkapallo ja minä. Kertoja George on ensin palvonnan kohteensa mukaisesti Tostāo, sitten Felix, sitten Jairzinho, sitten Lula, sitten Joāo, Marinho, Manfrini, Rep ja niin edelleen. Brasilialaiselle jalkapalloväelle pitkä vuodatus saattaa olla antoisa tietopankki ja tiivistetty lähihistoria, mutta minulta se jäi lopulta kesken.

Tatiana Salem Levyn novellissa Pelipaidat eletään 1990-luvun alkua eristäytyneellä Lençoisin saarella. Rakastavaiset Dalva ja Francisco ovat naimisissa ja pienen pojan vanhemmat. He suunnittelevat muuttoa ihmisten ilmoille. Franciscolle jalkapallo on yhtä tärkeää kuin hengitettävä happi. Saarelle saapuvasta katalonialaisesta nuorukaisesta, viipyilevästä matkailijasta, tulee Franciscon sydänystävä ja pelikaveri, joka lähtiessään lupaa lahjaksi saamansa Zicon pelipaidan vastalahjaksi postittaa Francescon koko yhdentoista hengen joukkueelle Espanjasta Barçan pelipaidat. Kuluu kuukausi, toinen, tulee joulu, menee vuosi ja uusikin. Francisco odottaa paitoja, mutta Dalva saa tarpeekseen, ottaa pojan ja muuttaa Rio de Janeiroon. Vuosia myöhemmin pojasta tulee tasokas jalkapalloilija ja parikymppisenä hän kohtaa vuosien jälkeen isäksi esittäytyvän miehen, joka kerran vaihtoi hänet ja äidin pelipaitoihin, joita ei koskaan saanut.

Adriana Lisboan Todellisessa tapauksessa keskenään pelaavat tytöt uskovat nupulla olevan naiseutensa voimaan, mutta tulevat nurmikon laidalla norkoilevien poikien pahasti pettämiksi. Pojat kyttäsivät vain tilaisuutta varastaa tyttöjen hyvä pallo.

Antologian lopussa on kaikkien kirjailijoiden lyhyet esittelyt. Ruffatoa lukuun ottamatta keneltäkään heistä ei ole ilmestynyt aiemmin suomeksi. Useimmat heistä ovat parin romaanin kirjailijoita ja eri kirjoittaja-ammateissa työskenteleviä.

Luiz Ruffato (toim.): Pilkun paikka. Brasilialaisia jalkapallotarinoita. Aviador 2014, 234 sivua. Suomennos Jyrki Lappi-Seppälä.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Novelleja Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s